Nälkätalvi 1941/42 poliittisine uhkineen

Seppo Jyrkinen, 28.12.2017 (alk. 17.8.2014)
leivän paisto

Syksyllä 1941 Suomi joutui puristuksiin ruuan ja Saksan väliin. Omilta pelloilta saatiin ainoastaan puolet siitä, mitä rauhan aikana oli kulutettu. Suomi oli tilanteessa, jossa ilman Saksan elintarviketoimituksia maata olisi kohdannut suurimittainen nälänhätä.

Saksa puolestaan alkoi painostaa Suomea jatkamaan hyökkäystä Leningradia kohti, minkä Suomen valtiojohto torjui. Kun Berliinistä lähetetyt kirjeet ja viljantoimitusten katkaisukaan eivät tehonneet, Hitler lähetti lopulta "oikean kätensä", kenraali Alfred Jodlin suomalaisia taivuttelemaan.

Lopputulos kuitenkin oli, että suomalaiset eivät suostuneet etenemään kohti Leningradia, mutta silti Saksa toimitti Suomelle satoja miljoonia kiloja viljaa. Nälkäkuolemilta ei kuitenkaan vältytty sen paremmin sotavankien kuin suomalaisten siviilienkään joukossa.

Sota oli Suomelle vaikeaa aikaa paitsi rintamilla, myös ruokapöydässä. Vaikka Suomi miellettiinkin ennen sotia maatalousyhteiskunnaksi, niin silti parisenkymmentä prosenttia elintarvikkeista tuotiin ulkomailta. Hyvät satovuodet 1930-luvun lopulla kääntyvät nopeasti puutteeksi toisen maailmansodan sytyttyä.

Vähävaraisten ravintotilanne oli ollut heikko jo ennen sotia,[1] ja asia kärjistyi välirauhan aikana, jolloin huomattava osa väestöstä kärsi ravinnon puutteesta.[2] Vuoden 1940 sato oli jo ollut heikko, mutta 1941 sato oli katastrofi, mikä johti äärimmäisiin ongelmiin sekä kansainvälisen politiikan - Leningradin - että ruuansaannin suhteen.

Suomalaisen ruokapöydän energiasisällöstä 1930-luvulla puolet tuli suoraan peltoviljelystä, reilu kolmannes kiersi eläinkunnan kautta, ja kymmenesosa saatiin sokerista. Elintarvikehuollon ongelmat alkoivat jo vuoden 1939 lopulla ja niiden seurauksena aloitettiin säännöstely, tuontitavaroihin kuuluneet sokeri ja kahvi ensimmäisinä. Tilanne vaikeutui merkittävästi talvisodan jälkeen peltopinta-alan pienenemisen ja lannoiteostojen romahtamisen seurauksena.

Suomen elintarviketuotannon omavaraisuus

pellon kyntäminen

Maatalous oli raskasta työtä ja 70% tilojen työikäisistä miehistä kutsuttiin aseisiin.

Ruisviljan tuotannossa paras vuosi oli 1938, jolloin sato kattoi lähes koko tarpeen, ja vehnäsato oli vain viidenneksen vajaa. Perunan tuotannossa Suomi oli 1930 luvun lopulla omavarainen. Elintarvikkeiden, lannoitteiden ja rehujen tuonti painoivat todellisen omavaraisuuden lähelle 80%.

Talvisodan jälkeen tilanne vaikeutui. Alueluovutusten seurauksena maataloustuotanto pienentyi 13%[3] eli hieman enemmän kuin peltopinta-ala. Valuutan puute puolestaan romahdutti lannoitteiden ja rehujen ostot ulkomailta, joten omavaraisuus välirauhan aikana oli 70%[4] tietämissä, todennäköisesti hieman sen alle.

Elintarviketuotannon ongelmalliset erät 1940 Osuus kulutuk­sesta
- tuonnin osuus kulutuksesta ennen sotia[5] 17%
- alueluovutusten vaikutus tuotantoon (13%) 11%
- rehujen maahantuonnin loppumisen vaikutus eläintuotantoon[6] ?
Epävarma osuus tarpeesta oli vähintään 28%

Yllä esitetty on epävarman osuuden vähimmäismäärä, sillä taulukko pohjautuu 1930-luvun lopun keskimääräistä parempiin satoihin. Satojen huomattavatkin vaihtelut ovat normaaleja,[7] mikä rauhan aikana korvattiin tuontia lisäämällä.

Valtiojohto joutui keväästä 1940 lähtien pohtimaan, mistä saada reilu neljännes suomalaisten tarvitsemasta ruuasta.

Saksan miehitettyä Norjan, sekä Suomen että Ruotsin normaalit meriyhteydet katkesivat. Tosin Suomelle jäi piskuinen Liinahamarin satama, jossa oli yksi 45x20m kokoinen laituri. Myös Ruotsi oli ennen sotaa tuonut osan elintarvikkeista ulkomailta; se oli 91%:sti omavarainen. Ruotsi kieltäytyi systemaattisesti myymästä elintarvikkeita Suomeen syksystä 1940 alkaen,[8] liki vuoden päivät ennen jatkosodan syttymistä ja brittien merisaarron alkua.

Erittäin suuren uhan Suomelle asetti kansainvälinen politiikka. Kolme suurvaltaa, Saksa, Iso-Britannia ja Neuvostoliitto, pystyivät kukin katkaisemaan elintarvikkeiden merikuljetukset Petsamoon. Suomalaisia aluksia oli upotettu valtamerillä (kahdeksan laivaa jo ennen talvisodan syttymistä) ja britit alkoivat kontrolloida ja sittemmin myös rajoittaa Suomen laivaliikennettä (ks. Petsamon nikkeli ja Iso-Britannian politiikka 1940-41). Voimakas riippuvuus suurvaltojen myötämielisyydestä tarkoitti vääjäämättä poliittiselle painostukselle altistumista.

Suomen päättäjät joutuivat tasapainoilemaan Neuvostoliiton uhan, kansan nälkiintymisen ja poliittisen myöntyvyyden välillä.

Elintarvikkeiden tuotanto ja tarve

Jo kesän 1940 leipäviljasato oli ollut huono (23%[9] alle keskiarvon), ja jatkosodan ensimmäinen sato 1941[10] oli katastrofi. Lisäongelmia aiheutti poikkeuksellisen kylmä talvi, jolloin Itämeri jäätyi eteläosiaan myöten. Kaikkein kriittisimpänä ajankohtana kevättalvella, kun varastot alkoivat tyhjetä, elintarvikkeiden tuonti katkesi joksikin aikaa.

Elintarvikeongelma oli jatkuvasti läsnä myös maan hallituksessa. Vuoden 1942 iltakouluista on säilynyt 16 pöytäkirjaa,[11] joista kahdeksassa käsiteltiin elintarviketilannetta. Vuonna 1943 asia tuli esille 22 kertaa, kun pöytäkirjoja on 34.

Elintarvikekortteja käyttävien kansalaisten määrä vaihteli vuoden aikana 2,1 ja 2,7 miljoonan välillä.

Todella pienten maatilojen isännät olivat osa-aikaviljelijöitä. Syksyllä pikkutilalliset perheineen määriteltiin "omavaraisiksi", mutta kun oman tilan antimet oli syöty, he tarvitsivat elintarvikekortteja. Tällaisia ihmisiä on ollut suuruusluokkaa 400.000 henkeä.

Omavaraiset maanviljelijäperheet, jotka eivät tarvinneet elintarvikekortteja, ja saivat lähes rauhanajan kulutusta vastaavat annokset (n. 600.000 - 900.000 henkeä).

Armeija, joka periaatteessa oli etuoikeutettu, mutta jolta siitä huolimatta elintarvikkeet kävivät jo keväällä 1942 vähiin. Myös sotavangit ja Itä-Karjalan siviilit olivat armeijan vastuulla. Suuruusluokkaa 700.000 henkeä.

Taajamissa asuneet kuluttajat jaettiin useaan eri annosryhmään. Aikuisten annokset vaihtelivat kevyen työn tekijän (sama kuin 8-12 vuotiailla lapsilla) annoksista erittäin raskaan työn tekijän annoksiin.

Leipävilja ja peruna

Vuonna 1941 Suomen pelloilta korjattiin katovuoden sato. Tärkeimpiä elintarvikkeita eli vehnää, ruista ja ohraa sekä perunaa, saatiin puolet tarpeesta. Ruista tuotiin keväällä 1942 Saksasta, mutta peruna loppui huhtikuussa kokonaan ja keväällä paikoin kylvettiin perunalohkoja.[12]

Leipäviljojen osuus energiantarpeesta oli 43% ja perunan osuus 7%.

Elin­tarvike Tarve eli kulutus 30-luvun lopulla[13] Omien peltojen tuo­tanto[14] Oma tuotanto tarpee­seen nähden
kg / henkilö kg / henkilö %
Leipä­viljat 198 103 52%
Peruna 327 140 43%

Lähdekirjallisuudessa esiintyi usein maininta, että viljasadot olivat noin 30% pienempiä kuin rauhan aikana. Tämä pitää paikkansa, mutta kun huomioidaan kylvön tarvitsema osuus sadosta sekä viljan rauhanaikainen tuonti, päädytään merkittävästi heikompaan tilanteeseen.

Maito ja voi

lehmän lypsy

Yli miljoonan lehmän maidot lypsettiin käsin

Vuonna 1941 eläinrehujen sadot romahtivat samalla tavoin kuin ihmisravinnonkin sadot. Heinä- ja juuressato jäivät puoleen normaalista. Rauhan aikana mm perunoista ja lantuista osa oli syötetty eläimille, mutta syksyllä 1941 valtioneuvosto kielsi niiden käytön eläinrehuna.[15]

Toteutunut maidon tuotanto:

Maidon tuotanto[16] 1942 oli 58% rauhan aikaisesta. Alle 1 vuoden ikäisille lapsille varattiin 1 litra maitoa päivässä, vanhemmille 6dl. Aikuisten annos oli 2dl päivässä.

Maidon tuotanto-ongelmat heikensivät myös voin tuotantoa; 1kg voita edellyttää n 22kg maitoa. Ennen sotaa voita oli käytetty 16kg henkeä kohti, vuonna 1942 henkisen työn tekijä sai sitä ainoastaan 5kg.[17]

Myös lihan tuotanto väheni pienentyneen eläinmäärän ja heikentyneen ruokinnan seurauksena mikä heikensi valkuaisen saantia.[18] Tähän vaikutti myös se, että talvisodan jälkeen lehmien määrää oli vähennetty voimakkaasti.

Karjan ruokinta:

Tarkasteltaessa maidon tuotantoa karjantarkastusyhdistyksiin kuluvien maatilojen rehunkulutuksen kautta, saadaan käytännöllisesti katsoen sama lopputulos:

satovuonna 1938/39 rehunkulutus lehmää kohti oli 2233 rehuyksikköä

kaudella 1941/42 se oli 1713 rehuyksikköä[19] eli 76%

lehmien määrän aleneminen huomioiden rehujen kokonaiskulutus, eli panostus naudanlihan ja maidon tuotantoon, on ollut 59% rauhanaikaisesta

Maidon osuus energiantarpeesta oli rauhan aikana 21% ja voin osuus 10%.

Maidon tuotanto Yksikkö 1939 1942 1942 vs 1939
Lehmien määrä[20] milj. kpl 1,4 1,1 77%
Maidon tuotanto[21] kg / lehmä 2.847 2.122 75%
Kokonais­tulos 1.000 milj. kg 3,99 2,29 58%

Lihan tuotanto

Rauhanaikaisesta lihantuotannosta 43% oli sianlihaa ja 40% naudanlihaa lihan ollessa tärkeä valkuaislähde. Virallisten tilastojen mukaan korttitalouksissa lihaa kulutettiin 1942-43 alle 7kg, mikä oli vain 20% rauhan aikana kulutetusta 36kg:sta. Tilastojen luotettavuutta on kritisoitu mm lukujen pienuuden ja tuotannon vaikean valvonnan vuoksi (kotiteurastukset). Liha oli myös erinomaisen sopiva tuote salakauppaan.

Talvisodan jälkeen vuonna 1940 oli rehupulan ja navettapulan vuoksi teurastettu nautakarjaa runsaasti yli normaalitilanteen, minkä seurauksena lehmien määrä laski 1.399.000 lehmästä 1.107.000 lehmään.[22]

Lihantuotannon vaikeudet olivat pitkälti samat kuin maidon tuotannossakin, mutta lisäksi:

sikojen määrä oli pienentynyt rauhanaikaisesta peräti 57% ja sianlihan tuotantoedellytykset vähentyneet vastaavasti (nautakarjan vähennys oli ollut noin 1/5)

huonoista sääolosuhteista johtuen ei ollut "ylimääräistä rehua" jolla eläimet olisi lihotettu teurastuskuntoon mikä pienensi kauppaan päätyvän lihan määrää

nautakarjan lisäteurastus olisi vähentänyt maidon tuotantoa, joka oli jo laskenut noin 60% tasolle, eikä suurempiin vähennyksiin ollut varaa

Lihan osuus päivittäisestä energiantarpeesta oli rauhan aikana n. 6%, vuodessa 36kg henkeä kohti. Vuonna 1942 raskaan työn tekijöille jaettiin 11,1 kg lihaa (kilohinnan mukaan naudanlihaksi muutettuna) muiden kansalaisten jäädessä vähemmälle.

Armeija ja omavarainen maatalousväestö saivat suurin piirtein rauhanaikaiset liha-annokset, joten taajama-asukkaiden todellinen kulutus on todennäköisesti ollut 20-30% rauhanaikaisesta. Salakauppa on pääosin rajautunut koskemaan laillisesti hankitun lihan laitonta myyntiä tai ylihinnoittelua. Mustalla pörssillä ei siten ole ollut merkittävää roolia kansanhuollon kannalta.

Elintarviketilanne syksyllä 1941

Loppukesällä 1941, jo ennen virallisia tilastoja, ymmärrettiin sadon jäävän heikoksi. Tulossa oli toinen perättäinen katovuosi. Omilta pelloilta saatiinkin vain puolet elintarvikkeista, mikä jo sinällään oli katastrofi. Todellisuudessa tilanne oli kuitenkin paljon vaikeampi.

Armeijan ja maatalousväen piti saada normaali määrä ruokaa, jotta Suomi olisi selvinnyt jatkossakin. Muille olisi pitänyt riittää se, mitä näiltä olisi jäänyt yli. Toteutuessaan tämä olisi tarkoittanut sitä, että kaksi ja puoli miljoonaa suomalaista olisi saanut alle 20% tarpeestaan. Se oli mahdoton yhtälö ja toteutuessaan olisi johtanut satojen tuhansien ihmisten nälkäkuolemiin.

Saksasta saatiin marraskuussa kauhistuttavia tietoja muuallakin Euroopassa vallitsevasta elintarvikepulasta. Kenraaliluutnantti Heunertin mukaan jo keväällä 1941 oli arvioitu, että miehitetyissä maissa 25-30 miljoonaa ihmistä tulisi kuolemaan nälkään.[23] Siitä ei ole tietoa, oliko Heunertin viesti tarkoitettu suomalaisten pelotteluksi, vai oliko se rehellinen arvio Saksan vallassa olevien maiden elintarviketilanteesta.

Syksyllä 1941 päättäjille oli selvää, että Saksasta oli pakko saada erittäin runsaasti elintarvikkeita tulevana talvena. Ne olisi myös saatava velaksi, sillä talvisodan seurauksena valuuttaa ei ollut ja voimakkaan mobilisoinnin seurauksena oma teollisuustuotanto kävi vajaateholla.

Saksalla oli mahdollisuus asettaa elintarvikkeille poliittinen hinta.

Poliittinen tilanne syksyllä 1941

Elintarviketilanteen ja kansainvälisen politiikan yhteys muodostikin äärimmäisen vaikean ongelman vuoden 1941 syksyllä. Suomen armeijan huoltopäällikkö, eversti Gustafsson oli myös kansanhuoltoministeriön alaisen valtion Viljavaraston[24] johtokunnan varapuheenjohtaja, joten Päämajassa oltiin erinomaisen hyvin tietoisia koko maan elintarviketilanteesta.[25]

Myös saksalaiset olivat tilanteen tasalla: kenraali Warlimont ja Ritter olivat elokuussa arvioineet Suomen elintarvikehuollon tarvitsevan talvella laajamittaista tukea.[26]

Painostus

Karjalan kannaksella Suomen armeija oli elokuun loppuun mennessä saavuttanut pääosin tavoitteensa ja asettunut puolustukseen vanhalle rajalle, viimeisetkin joukot syyskuun alussa. Suomalaisten sotatoimien päättymisen ollessa näköpiirissä, ryhtyi Saksa painostamaan Suomea jatkamaan hyökkäystä Leningradia kohti.[27] Suomen valtiojohto halusi kuitenkin poliittisista syistä torjua vaateet Leningradin vastaisista operaatioista.[28]

Kenraali Erfurth kävi 20.8.1941 kertomassa Mannerheimille, että tulossa olisi sotamarsalkka Keiteliltä kirje, jossa suomalaisia pyydettäisiin jatkamaan hyökkäystä Leningradia kohti. Mannerheim kertoi samantien Erfurthille kielteisestä kannastaan.

Kirjeen saavuttua 23.8.1941 presidentti Ryti matkusti Mikkeliin ja neuvonpidon jälkeen saksalaisille muotoiltiin kohteliaan kielteinen vastaus, joka annettiin Erfurthille pian suullisesti ja 27.8.1941 myös kirjallisesti. Samana päivänä Mannerheim antoi käskyn hyökkäyksestä Syvärille, mikä sitoi suomalaisten voimat Laatokan pohjoispuolelle ja antoi mahdollisuuden perustella saksalaisille passiivista asennetta Leningradin suhteen.

Mannerheim toisti näkemyksensä Erfurthille vielä 30.8.1941.

Keiteliltä tuli uusi ehdotus, johon Ryti ja Mannerheim Waldenin avustuksella laativat 31.8.1941 jälleen kielteisen vastauksen.

Erfurth ehdotti rajatumpaa sotatointa, noin 10km mittaista etenemistä Mustaojalle, mihin Mannerheim sai presidentti Rydin hyväksynnän. Operaatiota ei kuitenkaan toteutettu.

Saksalaiset lopettivat Suomeen tarkoitetun viljan laivauksen käyttäen elintarvikeasetta ensimmäisen kerran.

Mannerheim ja Jodl

Mannerheim ja Jodl Mikkelissä syksyllä 1941

Kenraali Alfred Jodl,[29] OKW:n yleisesikunnan päällikkö ja Hitlerin läheisin neuvonantaja, saapui 4. syyskuuta Päämajaan taivuttelemaan suomalaisia jatkamaan hyökkäystä. Puheessaan Jodl oli erittäin kohtelias, eikä ei esittänyt suoranaisia vaatimuksia. Sen sijaan hän pyrki houkuttelemaan suomalaisia vetoamalla kahdesti siihen, että Leningradin valtauksen jälkeen Suomi voisi lomauttaa osan armeijastaan.[29b] Mannerheim vastasi hänelle, että vanha raja on jo ylitetty ja joukot jatkavat etenemistä linnoitusvyöhykkeelle.[29c]

Asiallisesti ottaen Mannerheim torjui Jodlin, mutta teki sen diplomaattisen taitavasti; todellisuudessa Kannaksella oli kyse hyökkäyksen lopettamisesta muutaman päivän sisään, eikä suinkaan sen jatkamisesta. Jodlin saama vastaus ei varmaankaan ollut se, minkä vuoksi "Hitlerin oikea käsi" oli Suomeen saapunut.

Hitler päätti 5.9.1941 luopua Leningradin välittömästä valtauksesta tyytyen kaupungin piirittämiseen ja hävittämiseen tykistötulella. Uusi tavoite oli kiertää kaupungin itäpuolitse ja ottaa yhteys Syvärillä odottaneeseen saksalaiseen 163. divisioonaan.

Alleviivatakseen presidentin päätöksiä Leningradin suhteen Mannerheim piti 17.9.1941 Karjalan kannaksella kenraaleilleen puhuttelun. Hän kielsi ylittämästä saavutettua linjaa edes rintamalinjan lyhentämisen nimissä. Samalla hän määräsi armeijakunnan komentajan, kenraaliluutnantti Oeschin valvomaan, että rintamakenraalit myös noudattaisivat hänen käskyään.[30]

Viljatoimitukset

Sotilaspoliittinen tilanne oli lauennut Hitlerin päätökseen, mutta elintarvikeongelma oli yhä jäljellä. Saksassa ulko- ja talousministeriöt vastustivat elintarvikkeiden lähettämistä Suomeen.

Pääministeri Rangell piti Antikomintern-sopimuksen hyväksymistä tärkeänä, sillä vain muutama päivä sen allekirjoituksen jälkeen hallituksen olisi tehtävä päätöksiä elintarvikkeiden jakelusta. Ulkoministeri Witting matkusti Saksaan allekirjoittamaan sopimusta, ja samalla vierailulla hän sai 25.11.1941 Göringiltä lupauksen elintarvikkeista, jonka lupauksen Hitler seuraavana päivänä vahvisti.[31] Suomen poliittista elettä seurasi Hitlerin myönteinen päätös. Oliko niillä suora ja voimakas syy-seuraus suhde, on kuitenkin selvittämättä.[32]

Kysymys vailla vastausta

Syksyllä 1941 Hitler oli valtansa huipulla. Saksa oli jyrännyt alleen Itävallan, Tshekkoslovakian, Puolan, Ranskan, Hollannin, Belgian, Tanskan, Norjan, Viron, Latvian, Liettuan, Albanian, Jugoslavian, Kreikan ja puolet Neuvostoliiton Euroopanpuoleisesta osasta. Selkäänsä saanut Englanti oli ajettu saarelleen tärisemään eikä Yhdysvallat vielä ollut mukana sodassa. Pohjois-Afrikassa Rommelin armeijan sotatoimet ulottuivat Libyasta Tunisiaan ja Egyptiin. Saksan sotakoneella ei ollut pysäyttäjää.

Miksi Hitler päätti toimittaa ruokaa Leningradin kysymyksessä poikkiteloin asettuneelle alempirotuiselle pikkuvaltiolle, jonka väestöstä 40% oli demokraattisissa vaaleissa äänestänyt sosialisteja ja jonka johto tunnettiin länsimielisyydestään? Ja jonka sotatoimet - Itä-Karjalan valtaus - oli Saksan kannalta yhdentekeviä.

Presidentti Ryti - Leningrad oli poliittinen kysymys[33] - otti hirvittävän suuren riskin asettuessaan vastustamaan Saksaa. Maatalous oli kyennyt tuottamaan elintarvikkeita vain puolet tarvittavasta ja Suomessa oli siten vajaat 2 miljoonaa ihmistä ilman ruokaa. Hitlerin olisi vain tarvinnut ilmoittaa: "No, me odotamme. Kertokaa meille sitten, kun teille tulee nälkä!"

Erillisrauhan uhka?

Miksi Hitler lupasi ruokaa Suomelle loppuvuodesta 1941? Mahdollisesti siksi, että Hitler pelkäsi suomalaisten tekevän rauhan Neuvostoliiton kanssa.

USA:n apulaisulkoministeri Sumner Welles oli 18.8.1941 välittänyt Suomen suurlähettiläs Procopelle Neuvostoliiton ehdotuksen rauhankeskusteluista. Hän esitti asian varovaisin sanankääntein painottaen, että se oli USA:n taholta ainoastaan informointi, ei suositus. Welles myös varoitti, että mikäli asia tulisi julkiseksi, se peruuntuisi. Jokin aika tämän jälkeen USA:n ulkoministeri Cordell Hull kuitenkin julkisti asian lehdistökonferenssissa. Oliko Wellesin ja Hullin välillä tietokatko, vai halusiko USA:n ulkoministeri torpedoida mahdolliset rauhanneuvottelut? Joka tapauksessa Moskova kiisti 7.11.1941 mitään rauhanesitystä tehneensäkään.

Marraskuun lopulla Berliiniin Antikomintern-sopimusta allekirjoittamaan mennyt Suomen ulkoministeri Witting sai lupauksen Saksan vilja-avusta ensin Göringiltä ja seuraavana päivänä itseltään Hitleriltä.

Tuonnin toteutus 1942

jäänmurtaja Tarmo

Jäänmurtaja Sisu Porkkalan selällä helmikuussa 1942; Itämeri oli jäätynyt eteläosiaan myöten

Saksan lupaamien elintarvikkeitten toimitus viivästyi pahoin, puoli vuotta, ja talven aikana ongelma kärjistyi. Kevättalvella jakeluvarastot tyhjenivät ja kulutukseen jouduttiin ottamaan siemenviljaa,[34] jota kerättiin viljelijöiltä pakko-ottoina "armeijan nimissä".[35]

Alkutalvesta 1942 kymmenen suomalaista viljalaivaa ja 20 muunmaalaista alusta oli kuukausikaupalla juuttuneena ahtojäihin Gotlannin tasalle ja Suomeen tulossa olleet pääsivät satamiin vasta huhtikuun alkupäivinä. Ensimmäisten laivojen kiinnittyessä samalaituriin, oli maan elintarvikevarastoissa syötävää viljaa 10 päivän tarve.[36]

Saksasta saatiin viljaa 228 milj.kg[37] mikä mahdollisti elintarvikekorttien[38] mukaisen jakelun ja maata uhannut viljatuotteiden ja perunan yli 50% vajaus parani sen verran, että kokonaisvajaukseksi jäi lopulta noin 40%. Ruuantarpeen ja korttiannosten välinen ero katettiin näkemällä nälkää ja syömällä alkuaan eläimille tarkoitettua ravintoa. Tämä oli sysäys voimaperäisen omatarvetuotannon aloittamiseen ja keväällä pieniä kasvimaita kohosikin ympäri kyliä ja kaupunkeja.

Lannoitteet ja rehut huomioiden elintarvikehuollon riippuvuus Saksasta on ollut sodan aikana 30-40% suuruusluokkaa mikä tarkoittaa, että 1-1,5 miljoonan suomalaisen ruoka oli Saksasta riippuvaista. Vuotta myöhemmin Berliini alkoikin käyttää elintarvikeasetta aktiivisti pienentämällä toimituseriä ja siirtämällä toimituslupaukset viime tinkaan.

Nälkätalvi - alkuvuosi 1942

Alkuvuonna 1942 säännösteltyjen elintarvikkeiden annokset armeijassa olivat lähellä rauhanaikaista, mutta etenkin kevyen tai henkisen työn tekijän kohdalla tilanne oli todella vaikea. Aikuisten pienimmällä korttiannoksella saattoi hankkia noin yhden kilon verran ruokaa, mikä teki puolet tarvittavasta.

Ruuan kulutus grammoina Kulutus 1938
[g/vrk]
Armeija alku­vuodesta 1942[39]
[g/vrk]
Pienimmät kortti­annokset kevät­talvella 1942[40]
[g/vrk]
Vilja­tuotteet 419 500 250
Ravinto­rasvat 46 85 5
Maito­tuotteet 1.101 400 200
Liha 88 125 27
Sokeri 92 40 50
Peruna* 342 800 407
Muut 155 174 174
yht [g] 2.244 2.124 1.113

* Peruna oli alkuvuodesta vapaasti hankittavissa. Niiden loputtua keväällä 1942 pienenivät annokset yli kolmanneksella.
** Kohta "Muut" sisältää kalat, kananmunat, juurekset, vihannekset, hedelmät ja marjat.[41]

Rauhan aikana suomalaiset söivät keskimäärin 2,2kg elintarvikkeita päivässä. Huolimatta armeijan etuoikeutetusta asemasta oli 1942 armeijan päiväannos 2,1kg miestä kohti, joka oli hieman alle rauhanajan keskiarvon. Peruna oli vapaasti hankittava elintarvike, mutta se loppui kaupoista kevättalvella 1942 ja armeijalta viimeistään kesällä. Maito varattiin ensisijaisesti lapsille (max 1 litra/pv) ja aikuiset saivat päivittäin vain 2-4dl maitoannoksen.

Sodan jälkeen on todettu suomalaisten laihtuneen sodan aikana keskimäärin 10%; kaupungeissa painonpudotus on ollut keskiarvoa suurempaa. Riisitautia havaittiin joillain seuduilla 80-90% lapsista.[42]

Maatalouden ongelmana hehtaarisadot

Omat pellot tuottivat vain osan suomalaisten syömästä ruuasta. Maatalouden ongelmia olivat, että peltopinta-alaa oli alkuaankin ollut alle tarpeen. Hyvien säiden ansiosta talvisodan alla omilta pelloilta saatiin 94% viljoista. Talvisodan rauha leikkasi osan pelloista pois.

Vuoden 1941 hehtaarisadot olivat keskimääräistä heikompia. Rukiin hehtaarisato putosi 1,6 tonnista 1,2 tonniin ja perunasato 15 tonnista 10 tonniin.[43] Syinä olivat mm:

Vuoden 1941 kesä oli kuivin sataan vuoteen. Sadetuslaitteita ei tuolloin vielä käytetty.

Väkilannoitteiden puute. Vuonna 1938 fosfaattityppilannoitteita tuotiin Suomeen 150 milj.kg, mutta sodan aikana niitä pystyttiin käyttämään ainoastaan 7 milj.kg vuodessa. Muiden lannoitteiden kohdalla tilanne oli parempi.[44]

Karjanlantaan pohjautuva lannoitus oli vastannut 2/3:sta lannoituksesta,[45] mutta lehmien määrän ja niiden ruokinnan vähentyessä väheni myös karjanlannan tuotanto. Muutos noin -40%.

Työvoiman puute vaikeutti viljelyä. Työikäisistä eli 20-49 vuotiaista miehistä 65% oli puolustusvoimien palveluksessa, maatalouden työvoimasta jopa 70%.[46] Rintamalle päätyi myös 10-20% hevosista, oman aikansa traktoreista.

Elintarviketilannetta vaikeutti tai helpotti

Rauhan aikana eläimille syötettyjä elintarvikkeita käytettiin sodan aikana ihmisravinnoksi. Eläinten ruokinnan heikkeneminen vähensi kuitenkin eläinperäisen ruuan (maito, voi, liha) tuotantoa, mikä vähenemä on mukana laskelmissa. Kaikki pelloilla kasvatettu ruoka päätyy ihmisravinnoksi, joko suoraan, tai maatilojen eläinten kautta. Vaikutus: sodan aikana kasvisperäisen ruuan osuus ruokapöydässä on ollut merkittävästi rauhanaikaista suurempi.

Sotavangit ja Itä-Karjalan siviilit lisäsivät ruuan tarvetta 150.000 hengellä ja Itä-Karjalan oma sato kattoi 1/5 alueen tarpeesta.[47] Sotavankien ja siviilileireillä olleiden elintarvikeannokset olivat samat, vapaana olleiden suomensukuisten päiväannokset noin 10% muita suuremmat. Pohjois-Suomessa saksalaiset vastasivat noin 40.000 suomalaisen sotilaan elintarvikkeista. Vaikutus: ruuan tarve 1942 on ollut noin 3% rauhanaikaista suurempi.

Salakauppa, musta pörssi, tulee usein esille lähdekirjallisuudessa. Kuponkien väärentäminen oli kannattavaa liiketoimintaa ja osa salakauppaa koski vaatteita, tupakkaa ja muita kulutustavaroita. Elintarvikkeissa se tarkoitti laillisesti tuotettujen elintarvikkeiden ylisuuria hintoja, mikä ohjasi ruokaa varakkaammille kansalaisille. Tarjolla olleiden elintarvikkeiden määrää se "lisäsi" (= salasi viranomaisilta) ehkä muutaman % verran. » Arvio mustan pörssin vaikutuksesta

Säännöstellyt ja vapaasti hankittavat elintarvikkeet

kaali

Kaalin ja muidenkin vihannesten osuus ruoka­pöydässä kasvoi, mutta vasta nälkä­talven jälkeen.

Säännöstelyn avulla pyrittiin jakamaan puute tasaisesti koko kansalle. Se oli nimenomaan vähävaraisen väestönosan toimeentulon edellytys. Ei edes valtioneuvosto ollut erikoisasemassa.[48] Jotta Suomi olisi selviytynyt jatkossakin, tuli kuitenkin armeijalle ja viljelijäväestölle myöntää suurin piirtein rauhanaikaa vastaavat ruoka-annokset.

Korttiannosten lisäksi ihmiset saattoivat ostaa myös säännöstelystä vapaita elintarvikkeita. Niihin viitataan lähdekirjallisuudessa hyvin suurpiirteisesti merkitystä kertomatta. Niitä kyllä oli olemassa, mutta niiden määrä oli vähäinen ja huono sää vähensi kaikenlaista elintarviketuotantoa.

Rauhan aikana kulutetuista elintarvikkeista oli nälkätalven aikana noin 10% vapaasti hankittavissa, 90% sai ainoastaan kortilla. Perunan tultua säännöstelyn piiriin vuoden 1942 syksyllä, vapaasti hankittavien elintarvikkeiden osuus putosi 3% tietämiin.

Talvella 1941-42 säännöstelyn ulkopuolella olivat perunat, järvikala, vihannekset, marjat, sienet, omenat ja juurikasvit. Heikon perunasadon (-45%) seurauksena vapaasti myytävä peruna loppui suurissa asutuskeskuksissa kevättalvella 1942 kuten muutkin säännöstelemättömät elintarvikkeet.[49]

Lähdekirjallisuudessa esiintyy usein väite perunankulutuksen huomattavasta lisääntymisestä, mutta se pohjautuu sinänsä asiallisen tutkimuksen virheelliseen tulkintaan. Sodanajan kulutusta verrataan vuoden 1928 perunankulutukseen, eikä vuoden 1938 kulutukseen.

Vuoden 1938 "ruokapöytä" ja nälkätalven säännöstelytilanne[50]

Elin­tarvike Kulutus henkeä kohti 1938
[g/vrk]
Osuus kokonais­energiasta Talven 1941-1942 tilanne
Vilja­tuotteet 419 43% Säännöstelty
Ravinto­rasva 46 10% Säännöstelty
Maito­tuotteet 1.101 20% Säännöstelty
Liha 88 6% Säännöstelty
Sokeri 92 11% Säännöstelty
Peruna 342 7% Vapaa
Muut 156 3% Vapaa
yht 2.224 100%

** Muut käsittää kalat, kananmunat, juurekset, vihannekset, hedelmät ja marjat. Kananmunat olivat säännösteltyjä, energiaosuus noin 0,5%. Perunan säännöstely alkoi vasta elokuussa 1942.

Elintarvikehuoltoon vaikuttaneita tekijöitä

Rauhan aikana maahan oli tuotu viljan lisäksi soijaa, sokeria, hedelmiä, riisiä, laardia ja muita elintarvikkeita, joiden tuonti sodan aikana väheni tai loppui. Vastaavasti oli viety maito- ja lihatuotteita joiden tuotanto ohjautui sodan aikana kyllä kotimaahan, mutta siitä huonot säät leikkasivat puolet pois. Tuontiylijäämä pieneni noin 20 milj.kg (ilman viljatuotteita, sokeria ja rehuja) ja elintarvikkeita oli tarjolla ehkä puoli prosenttia vähemmän.[51]

Vehnän ja ohran jauhatuksen yhteydessä muodostuu jauhojen lisäksi 5-10% ns jälkijauhoja. Ruis sen sijaan jauhettiin kokonaan jauhoiksi. Rauhan aikana jälkijauhot oli syötetty eläimille, mutta sodan aikana niillä "jatkettiin" puhtaita jauhoja.[52] Vaikutus laskelmiin: viljaperäisiä elintarvikkeita on kulutettu arviolta 1% enemmän kuin rauhan aikana, mutta eläinperäisten tuotteiden tuotanto on vähentynyt.

Mainittujen lisäksi tuotettiin marginaalisia määriä hernettä, lanttua, naurista, porkkanaa, kalaa, kananmunia ja muita elintarvikkeita. Osin ihmisille, osin eläimille. Kuiva sää kohteli kuitenkin samalla tavalla kaikkea peltoviljelyä ja kalastuksen tehostuminen oli marginaalista. Heikot rehusadot puolestaan aiheuttivat sen, että myös eläintuotanto kärsi.

Vihannesten, marjojen, hedelmien ja sienien osuus ruokapöydän energiasta oli ennen sotia ollut yhteensä alle 2%. Metsästä saatavien elintarvikkeiden keruuta vaikeutti myös työvoiman puute: puoli miljoonaa miestä oli rintamalla ja elonkorjuu tapahtui samaan aikaan marjojen kypsymisen kanssa. Vitamiinien kannalta ne ovat olleet erittäin arvokkaita, mutta energiansaannin kannalta vähämerkityksisiä.

Rotat, home ja muut eläin- ja kasvikunnan vitsaukset tuhosivat osan sadosta.

Kirjallisuudessa viitataan usein sodanaikaiseen kulutustutkimukseen, jonka mukaan elintarvikkeita ostettiin 20-30% päälle korttiannosten. Tehty tutkimus vertaa sodan ajan tilannetta vuoteen 1928 ja koskee selvästi keskimääräistä varakkaampia ihmisiä. » Kulutustutkimuksen kriittinen analyysi

Nälkäkuolemat talvella 1941-1942

Omien peltojen tuoton jäädessä puoleen tarvittavasta ja Saksan toimitusten viivästyessä kevääseen, Suomea kohtasi vakava elintarvikekriisi. Siitä kärsivät ensi sijassa sotavangit, joita menehtyi talven ja kevään aikana noin 12.000. Lisäksi Itä-Karjalan siviilejä kuoli noin 3.000 kuolemien painottuessa kevääseen ja kesään.

Nälkäkuolemia esiintyi myös suomalaisten siviilien joukossa, mutta heidän kuolemistaan ei ole katsottu aiheelliseksi tehdä tutkimustyötä.

Hajatietoja siviilien kuolleisuudesta:

Mielisairaalat. Kuolleisuus nousi 10%:iin eli kaksinkertaistui normaalista. Vuosina 1941 ja 1942 mielisairaaloissa kuoli yhteensä 1.100 - 1.200 potilasta yli keskiarvon.[53]

Vanhukset. Kuolleiden määrä tuntematon.[54]

Siviilivangit. Vankiloissa oli 27 todettua ja 14 mahdollista nälkäkuolemaa.[55]

Imeväiskuolleisuus. Kasvoi 7%:stä 9%:iin.[56]

Pikkulapset. Kuolleiden määrä tuntematon.[57]

Yleinen kuolleisuus. Siviilien yleinen kuolleisuus 1940-1944 oli 0,1%-yksikköä normaalia suurempi. Tämä tarkoittaa 19.500 menehtynyttä suomalaista siviiliä.[58]

Summa summarum

Vuonna 1941 omilta pelloilta saatiin vain noin puolet siitä ruokamäärästä, mitä rauhan aikana oli kulutettu, mikä aiheutti todellisen nälänhädän uhan. Tämän lisäksi sotilaspoliittinen tilanne kävi vaikeaksi.

Lopulta nälkäkuolemat rajoittuivat pääasiassa sotavankeihin ja Itä-Karjalan siviileihin, jossain määrin myös Suomen eri laitoksissa (ainakin mielisairaalat ja vankilat) olleisiin ihmisiin. Monotoninen, valkuais- ja vitamiiniköyhä ruoka on saattanut olla kohtalokasta. Ruokaongelma oli erittäin vaikea etenkin kaupungeissa asuneiden vähävaraisten kohdalla, joilla ei ollut varaa mustan pörssin hintoihin eikä lähisukulaisia maaseudulla. Tavallisten suomalaisten kohtalosta ei kuitenkaan ole tehty perusteellista tutkimusta.

Myös poliittisella taistelukentällä Suomi kävi kuilun partaalla, mutta selvisi siitä: Saksa lakkasi vaatimasta Leningradin vastaisia operaatioita toimittaen silti elintarvikkeita ilman vastiketta. Tätä voidaan pitää todellisena diplomatian taidonnäytteenä Suomen päättäjiltä, jotka olivat vierastaneet Hitleriä jo ennen sotia.[59]

Syksyllä 1941 Suomen päättäjien viesti de facto saksalaisille oli kansallista itsemurhaa hipova: "Me emme jatka sotatoimia Leningradia kohti vaikka te niin haluattekin, mutta siitä huolimatta teidän on toimitettava meille satoja miljoonia kiloja ruokaa velaksi."

Viitteet ja lisätiedot

[1] Pertti Kaven, 70 000 pientä kohtaloa, s30 "Kansakoululaisista ravitsemus oli heikko tai heikonlainen 1/4-1/3 tutkituista. Varattomien lasten kohdalla puutteellisesti ravittuja oli 1/3-1/2 lapsista."
[2] Anneli Pranttila, Rintamamiesten muonitus Suomessa sotavuosina 1939-1945, s173 "...taloudellisista syistä noin 1/5 osa kansasta oli epätyydyttävästi ravittua... Heikosti ravittujen määrä lisääntyi talvella ja keväällä, ja saattoi nousta jopa puoleen kansasta."
[3] Matti Peltonen et al, Suomen maatalouden historia, osa 2, s470-471 "Peltoala väheni runsaat 10% ja viljan sekä muiden elintarvikkeiden kokonaistuotanto noin 13%."
Kotimaan tuotanto kattoi 84% viljantarpeesta, josta 13% tekee 11%-yksikköä.
[4] Omavaraisuus Artikkelissa esitetty omavaraisuuslukema on jyrkässä ristiriidassa kirjallisuudessa yleisesti esiintyvien lukuarvojen kanssa. Usein julkaisuissa kuitenkin tarkastellaan viljan tai jopa pelkästään ruissadon huipputulosta 1938 ja sivuutetaan muut peltokasvit sekä kylvön vaatima osuus sadosta. Tässä artikkelissa tarkastellaan lähinnä ihmisravinnon koko omavaraisuutta Välirauhan aikana ja Jatkosodan alussa.
Ruokaomavaraisuutta voidaan tarkastella useasta eri näkökulmasta, mm:
– ruisomavaraisuus (yleisesti käytetty, etenkin kun halutaan korostaa 1930-luvun lopulla saavutettuja hyviä tuloksia)
– viljaomavaraisuus (ruis + vehnä + ohra + kaura + herne)
– maanviljelyn omavaraisuus (viljat + peruna + muu peltotuotanto)
– ihmisravinnon koko omavaraisuus (vilja + peruna + maito + liha ja kaikki muu mitä kotimaassa ruokapöytää varten tuotetaan). Omavaraisuuden vaje katetaan tuonnilla.
Omavaraisuustarkastelun laajuus:
– pelkän ihmisravinnon suhteen (kulutus)
– maatalouden kokonaistuotannon suhteen (suoraan ihmisten ravinnoksi käytetyt elintarvikkeet sekä lisäksi myös eläinrehut, jotka eläinten kautta kierrettyään päätyvät ihmisravinnoksi nekin)
Elintarviketilanne on aina tasapainossa ja uhkaava erotus korvataan nälkää näkemällä tai tuontia lisäämällä.
– tarjonta = sato + tuonti - vienti
– tarve = kulutus + kylvö + satotappiot
[5] Olli Vehviläinen, Jatkosodan kujanjuoksu, s 88 "Suotuisien säiden ansiosta maataloudellinen omavaraisuus oli vuosina 1937-1939 97% ja kasvanut lannoitetuonti huomioon ottaen 83%."
[6] Jorma Ahvenainen & al, Suomen taloushistoria osa 2, s220-221 "Erilaisia väkirehuja tuotiin maahan vuosina 1920-22 keskimäärin 20,6 miljoonaa kiloa ja vuosina 1937-1939 128,0 miljoonaa kiloa."
[7] Matti Peltonen et al, Suomen maatalouden historia, osa 2, s522 Taulukon mukaan lasketut hehtaarisadot. Vuosien 1921-1939 hehtaarisadot olivat pienimmillään 50% huonompia ja parhaimmillaan 20% parempia kuin 30-luvun lopun keskiarvot.
[8] Mauno Jokipii, Jatkosodan synty, s64 "Kesäisissä kauppaneuvotteluissa Suomi pyysi 19.7.1940 Ruotsilta 20.000 tonnia ruista ja 10.000 tonnia vehnää, mutta syksyn sopimuksessa 31.8.1940 viljaa ei sieltä saatu ollenkaan. Helmikuussa 1941 jatkoneuvotteluissa Ruotsilta pyydettiin peräti 100.000 tonnia viljaa... Kun välillä keskeytyneet ja koko kuukauden kestäneet neuvottelut veivät kauppasopimukseen 28.3.1941, siitä puuttuivat kokonaan Suomen toivoma vilja..."
Sodan aikana Ruotsista saatiin hyvin pieniä, mutta tärkeitä, peruna- ja viljaeriä lähinnä siemeneksi, jotka syksyllä maksettiin viljoina ja perunoina takaisin. Vuonna 1942 tällaisilla vaihtokaupoilla saatiin kylvöä varten 10-15 milj.kg (n. 5-7% tarpeesta). Suurempia elintarvikemääriä (165 milj.kg) syötäväksi Ruotsi toimitti talvella 1944/45.
[9] Suomen tilastollinen vuosikirja vuosilta 1938 ja 1940 sekä 1943. – vuosikirja 1938, taulukko 68 sivulla 94, v 1936-37
– vuosikirja 1940, taulukko 72 sivulla 96, v 1938-39
– vuosikirja 1943, taulukko 75 sivulla 88, v 1940-42
[10] Suomen tilastollinen vuosikirja 1943 Vuonna 1941 saatu vilja- ja perunasato syötiin pääosin vuoden 1942 aikana. Satovuosi lasketaan 1.9 - 31.8. väliseltä ajalta.
[11] Rumpunen, Manninen, Faktillisesti tämä tarkoittaa antautumista. Tiedot poimittu usealta sivulta.
[12] Favorin, Heinonen, Kotirintama 1941-1944, s65 "Huhtikuussa loppui peruna kokonaan; jäljellä olevat määrät varattiin siemeneksi, ja silti oli keväällä kylvettävä perunalohkoja."
[13] Suomen tilastollinen vuosikirja vuosilta 1938 ja 1940 Vuotuinen tarve on laskettu lisäämällä satoon tuonti ja vähennetty kylvö sekä vienti (jota ei juurikaan ollut). Taulukossa on kesien 1936-1938 satojen pohjalta lasketut keskiarvot.
[14] Suomen tilastollinen vuosikirja 1943 Taulukossa on kulutukseen käytettävä osa eli sadosta on jo vähennetty kevään kylvöihin tarvittava osuus. Tarvetta laskettaessa on lisäyksenä huomioitu Itä-Karjalan asukkaat sekä sotavangit ja vähennyksenä Pohjois-Suomessa olleet, saksalaisten huoltamat suomalaissotilaat. Nettolisäys n 110.000 henkeä.
Kylvöjä varten varataan joka syksy osa sadosta. Tämä määrä on sidoksissa peltoalaan ja siten kg määrä on kutakuinkin sama joka vuosi. Syksyllä 1941 viljelijät kuitenkin varasivat kylvökäyttöön suuremmat määrät kuin rauhan aikana: viljaa 11 milj.kg (2,3% sadosta) ja perunaa 58 milj.kg (7,8% sadosta) enemmän kuin keskimäärin. Ylimääräisten varausten syinä ovat ilmeisesti olleet tarve kompensoida a) jo rauhan aikana alimittaista elintarviketuotantoa, b) heikentynyttä väkilannoitusta sekä c) Karjalan peltojen menetystä.
[15] Matti Peltonen et al, Suomen maatalouden historia, osa 2, s474 ja 475 "Syksyllä 1941 kiellettiin perunan syöttäminen eläimille, ja vaikka se merkitsikin säästöä perunan käytössä, se vähensi toisaalta kotieläintuotantoa. Samoihin aikoihin säädettiin myös perunan luovutusvelvollisuus, mikä viljelijän saamien poistojen jälkeen oli 9.000 kg hehtaaria kohti. Vuoden perunasato oli erittäin huono, ja heikon sadon ja riittämättömien varastotilojen vuoksi perunan saanti kulutuskeskuksiin kylmänä pakkastalvena oli vaikeaa. Oli pakko varata myös lanttu ihmisravinnoksi, ja senkin syöttäminen eläimille kiellettiin joulukuussa 1941. Edessä olikin lanttutalvi."
[16] Suomen tilastollinen vuosikirja 1943, s90 Laskettu Karjantarkastusyhdistyksiin kuuluvien maatilojen lehmien maidontuotantoa koskevien tietojen pohjalta.
[17] Hietanen Silvo & al, Kansakunta sodassa, osa 2, s310 "1930-luvulla voita ja muita ravintorasvoja oli kulutettu henkeä kohden vuodessa voin 16 kiloa. Vuoden 1942 tilanteessa henkisen työn tekijän vuosikulutus oli korttiannosten mukaan hieman alle 5 kiloa."
[18] Esko Varho, Meitä uhkaa nälänhätä, s19 "Paloheimo muistutti tutkimusten osoittaneen, että nälänhädässä ei useinkaan ollut kyse pelkästään kalorien tarpeesta, vaan useimmiten nälkäkuolemat seurasivat pitkäaikaista valkuaisaineiden puutteesta."
[19] Suomen tilastollinen vuosikirja 1943, s90 Laskettu vuosikirjan tietojen pohjalta.
[20] Matti Peltonen et al, Suomen maatalouden historia, osa 2, s526-527 Taulukko: Kotieläinten lukumäärä 1935-1950.
[21] Suomen tilastollinen vuosikirja 1943 s90 Karjantarkastusyhdistyksiin kuuluvien maatilojen lehmien maidontuotanto 1938/39 ja 1941/42.
[22] Matti Peltonen et al, Suomen maatalouden historia, osa 2, s526-527 Taulukko: Kotieläinten lukumäärä 1935-1950, 1.000 kpl.
[23] Miika Kallatsa, Suomen Saksalle luovuttamat sotavangit jatkosodan aikana, s12-13 "Marraskuun lopulla 1941 Pohjois-Suomesta raportoitiin Suomen armeijan päämajan yleisesikunnan päällikölle kenraaliluutnantti Hanellille saksalaisen kenraaliluutnantti Heunertin näkemyksistä, jotka koskivat Saksan miehittämien alueiden väestön tilannetta. Heunert ennakoi, että miehitettyjen alueiden 70 miljoonasta ihmisestä tulisi talven aikana “huomattava osa kuolemaan nälkään”. Heunertin mukaan jo keväällä 1941 Norjan saksalaisissa sotilaspiireissä oli arvioitu, että 25-30 miljoonaa kuolisi nälkään. Heunert ei vaikuttanut pitävän tätä lukua mahdottoman suurena. Saksa tarvitsi työvoimaa, mutta se ei voinut talven aikana elättää hallitsemiaan ihmisiä."
[24] Valtion Viljavarasto Perustettiin alkuaan armeijan ja valtion laitosten viljahankintoja varten, mutta sen toiminta laajeni ja sodan aikana se oli maan elintarvikehuollon keskeinen toimija.
[25] Eversti Gustafsson Armeijan elintarvikehuollosta vastannutta pääintendenttiä on jälkeenpäin kritisoitu siitä, että hän vastusti sotavankien elintarvikeannosten korottamista perustellen asiaa mm sillä, että sotavankien annokset olivat jo sinällään suuremmat kuin siviilien normaalit korttiannokset. Valtion Viljavaraston johtokunnan varapuheenjohtajana 1929-1947 toimineella Gustafssonilla on kuitenkin ollut muita parempi ymmärrys elintarviketilanteesta ja sen aiheuttamasta nälänhädän uhasta.
[26] Ilkka Seppinen, Suomen ulkomaankaupan ehdot 1939-1944, s137 "Warlimont OKW:stä kertoi AA:n valtiosihteeri Ritterille elokuun [1941] alkupuoliskolla Norjaan ja Suomeen tekemästään lentomatkasta... molemmille oli selvää, että Suomi tarvitsee ennen pitkää laajamittaista tukea elintarvikehuoltonsa hoitamiseksi, mutta joko talvella kuten Warlimont arveli vaiko vasta huhti-toukokuussa kuten Ritter arveli, sen herrat jättivät vielä päättämättä."
[27] Suomen Sota 1941-1945, osa 1, s363-377 Tietoja useilla sivuilla.
[28] Mauno Jokipii, Ohto Manninen, Leningradin saarto: Saksan ja Suomen tavoitteet, s263-268. (Sotahistoriallinen aikakauskirja 24/2005) Tietoja useilla sivuilla.
[29] Karjalainen Mikko, Ajatuksista operaatioiksi, s39 "Keitelin lähin apulainen [OKW:ssä], operatiivisen toimiston päällikkö, kenraali Jodl vastasi kuitenkin päivittäisistä esittelyistä Hitlerille samoin kuin Airo Suomessa Mannerheimille, vaikka Saksassa yleisesikuntapäällikön rooli olikin keskeisempi. Keitel on muistelmissaan todennut, että Hitlerin ja Jodlin välille muodostui läheisempi työskentelysuhde kuin hänen ja Hitlerin välille."
Tykistökenraali Alfred Jodl (vuoristoarmeijakunnassa toimineen Ferdinand Jodlin veli) oli Saksan armeijan komentajan, kenraali Keitelin jälkeen Saksan armeijan kakkosmies. Se seikka, että Hitler lähetti "oikean kätensä" Suomeen kesken itärintaman kiivaiden taisteluitten, alleviivasi saksalaisten taholta asian merkitystä. Se oli sanatonta viestintää vaikka Jodlin esiintymistä onkin kuvattu kohteliaaksi.
[29b] Tuompo W.E, Päiväkirjani päämajasta 1941-1944, s61 "Tämän vuoksi hänellä [Hitlerillä] ei ole meihin nähden mitään vaatimuksia. Jos haluamme jäädä Kannaksella suunnilleen entiselle rajalle, saksalaiset joukot yrittävät ottaa Leningradin pohjoispuolella olevan linnoitetun vyöhykkeen etelästä eli siis selustasta käsin. Führer ymmärtää, että Leningradin pohjoispuolella oleva alue on selvitettävä venäläisistä, jotta Suomi voisi kotiuttaa joukkojaan. Jolleivät poliittiset syyt vaadi etenemistä pitemmälle Kannaksella, Saksan sotilasjohto ei pyydä sitä täysin tietoisena siitä, miten välttämätöntä suomalaisille on kotiuttaa nopeasti osia joukoistaan. Jos suomalaiset joukot etenevät Syvärille (eteneminen alkoi tänään), Saksan sodanjohto on erittäin tyytyväinen."
[29c] Tuompo W.E, Päiväkirjani päämajasta 1941-1944, s61 "Ylipäällikkö kiitti esityksestä ja kertoi, että olemme jo ylittäneet vanhan rajan Kannaksella. Jatkamme etenemistä linnoitetulle vyöhykkeelle asti, jotta vihollinen luulisi jatkuvan offensiivin olevan kyseessä."
[30] Olli Vehviläinen, Jatkosodan kujanjuoksu, s44 "Kannaksella olevat suomalaiset armeijakunnat saivat käskyn olla ylittämättä kannaksen kapeimmalla kohdalla olevaa venäläisten puolustuslinjaa. Sotamarsalkka Mannerheim valvoi myös antamansa käskyn noudattamista. Tarkastusmatkansa yhteydessä hän piti 17.9.1941 Terijoen upseerikerholla IV armeijakunnan upseereille puhuttelun, jossa hän korosti, että Karjalan kannaksella vuoden 1939 rajan tienoilla saavutettu linja oli lyhyin mahdollinen. Kun sille nyt asetuttiin puolustukseen, hän velvoitti armeijakunnan komentajan kenraaliluutnantti K.L.Oeshin huolehtimaan siitä, että alijohtajat eivät edes asemien parantamista tekosyynä käyttäen ylitä saavutettua linjaa. Karjalan kannaksella oli yhteensä 7 suomalaista divisioonaa ja riittävä ylivoima hyökkäykseen olisi siten ollut olemassa."
[31] Michael Jonas, Kolmannen valtakunnan lähettiläs, s227 "[Saksasta Suomeen palattuaan] Witting ...saikin kuulla hallituskollegoiltaan asiallisen kysymyksen, toiko hän voita."
[32] Michael Jonas, Kolmannen valtakunnan lähettiläs, s226 "Lähteistä ei ole osoitettavissa suoraa syysuhdetta Suomen antikomintern-sopimukseen liittymisestä tekemän päätöksen ja Saksan viljatoimituksista antaman lupauksen välillä, vaikka osassa tutkimuksista väitetään niin."
a) Suomen hallituksen näkökulmasta katsottuna oli liehiteltävä Saksaa ruuan saamiseksi, sillä maa tarvitsi ehdottomasti elintarvikkeita. Suomalaiset olivat juuri ärsyttäneet Saksaa kieltäytymällä sotatoimista Leningradin porteilla ja siksi oli osoitettava myöntyväisyyttä edes antikominternin muodossa.
b) Saksalaisten kannalta katsottuna Suomen luhistuminen elintarvikeongelman seurauksena olisi ollut katastrofi, joka olisi pahimmillaan uhannut niin Ruotsin malmikuljetuksia kuin nikkelinsaantiakin Petsamosta. Sen oli annettava Suomelle ruokaa suomalaisten omapäisyydestä huolimatta. (ks viite 20, Warlimontin ja Ritterin keskustelu 3 kuukautta aikaisemmin).
[33] Sotatieteen laitos, Suomen Sota 1941-1945, osa 1, s363 "Valtakunnan vanhan rajan ylittäminen hyökkäyksen yhteydessä oli asia josta Ylipäällikkö joutui neuvottelemaan hallituksen kanssa. - - katsottiin, että sellaiset paikkakunnat kuin Sorokka ja Leningrad eivät enää olleet vain sotilaallisia, vaan ennen kaikkea poliittisia kohteita, joiden osalta poliittisen johdon piti sanoa sanansa."
[34] Suomen Sota 1941-1945, osa 11, s76 "Varastot olivat jo syksyllä 1941 niin pienet, että leivän ja perunan suhteen todella elettiin kädestä suuhun. Jakeluvarastot loppuivat tyystin keväällä 1942, koska ensimmäinen viljalaiva pääsi jääesteiden takia tulemaan vasta huhtikuun 6. pnä. Vain annoksia pienentämällä, syysviljan siemeneen turvautumalla sekä Ruotsista ja Tanskasta lainaamalla selviydyttiin, kunnes viljantuonti Saksasta pääsi käyntiin."
[35] Karli Salovaara, Säännöstellen selvittiin, s64 "Valtioneuvosto velvoitti silloin 27.2.1942 Etelä- ja Keski-Suomen viljelijät luovuttamaan yleiseen kulutukseen siemeneksi varaamaansa ruista ja syysvehnää sekä viljelijät kaikkialla maassa lainaamaan omaa kulutustaan varten elokuuksi varaamansa viljan."
[36] Asko Varho, Meitä uhkaa nälänhätä, s104 "...tuolloin viljavarastolla oli 5.075 tonnia viljaa, myllyjen varastoissa 6.464 tonnia, yhteensä 11.539 tonnia. [säännöstelty tarve oli 38.000 tonnia kuukaudessa joten varastot olisivat riittäneet 10 päiväksi]."
[37] Suomen tilastollinen vuosikirja 1943, s88 Taulukko 75.
[38] Elintarvikekortit Kansalainen sai ruokaa vain, jos
a) hänellä oli siihen oikeuttava elintarvikekortti,
b) hänellä oli rahaa ruuan ostamiseen ja
c) kaupassa oli ruokaa myytävänä (kevättalvella 1942 Helsingin kaupoista loppui mm peruna).
[39] Kaija Rautavirta, Petusta pitsaan. Ruokahuollon järjestelyt kriisiaikojen Suomessa, s92 "Rauhanaikainen kulutus."
[40] Anneli Pranttila, Rintamamiesten muonitus Suomessa sotavuosina 1939-1945, s14 "Armeijan ja henkisen työn tekijän annokset."
[41] Eino Laurila, Kulutus Suomen kansantaloudessa vuosina 1900-1975, sivut 637, 645, 653, 657, 659, 663 ja 665 "Taulukot"
[42] Kaija Rautavirta, Petusta pitsaan. Ruokahuollon järjestelyt kriisiaikojen Suomessa. s160 "Jälkeenpäin on kulutustietojen perusteella arvioitu suomalaisten keskimääräisen energiansaannin laskeneen noin 17 prosenttia, rasvan saannin noin 20 prosenttia ja proteiinin sekä hiilihydraattien noin 15 prosenttia sotaa edeltäneestä. Muutokset lienevät olleet suuremmat asutuskeskuksissa asuvien ravinnonsaannissa kuin maaseutuväestöllä. Kesällä 1946 Lontoossa pidetyssä ravitsemustutkijoiden kansainvälisessä kongressissa (35. Scientific Meeting: European Conference of the Nutrition Society) Suomen edustaja totesi suomalaisten laihtuneen sodan aikana keskimäärin 10 prosenttia. Ainoa kiistattomasti väestössä todettu puutostauti oli riisitauti, jota joillakin seuduilla oli havaittu 80-90 prosentilla lapsista."
[43] Matti Peltonen et al, Suomen maatalouden historia, osa 2, s522-523 "Tärkeimpien viljelykasvien sadot 1935-50, yksikkönä 1.000 tn."
[44] Karli Salovaara, Säännöstellen selvittiin, s60 "Vuonna 1938 tuotiin maahamme fosfaattityppilannoitteita 150 milj. kiloa, kaliumlannoitteita noin 40 milj. kiloa ja typpilannoitteita noin 50 milj. kiloa. Sotien aikana fosfaattilannoitteiden saanti oli vaikeaa, mutta siitä onnistuttiin kuitenkin saamaan vuosina 1940-1944 noin 7 milj. kiloa keskimäärin vuotta kohden. Kali- ja typpilannoitteita saatiin tyydyttävästi ja kalia jaettiin ennen kaikkea suoviljelyksille."
Teollisesti valmistettujen lannoitteiden vaikutuksista saa osviittaa hehtaarisatoja vertailemalla. 1920-luvun alun hehtaarisadot olivat rukiilla 20% ja perunalla peräti 40% heikommat kuin 1930-luvun lopulla. Parantuneiden hehtaarisatojen taustalla oli väkilannoitteiden käytön yleistyminen, viljelijäin ammattitaidon kasvu sekä edulliset sääolot. Traktorit yleistyivät vasta sotien jälkeen.
[45] Matti Peltonen et al, Suomen maatalouden historia, osa 2, s219 "Vuonna 1938 keskeisistä kasviravinteista typestä, fosforista ja kalista lisättiin pellolle noin kaksi kolmasosaa karjanlannassa."
[46] Henna Salminen, Laissa säädetyn rangaistuksen uhalla kutsutaan täten - naisten työvelvollisuus, s2 "...maatalouden työvoimasta 70% oli rintamalla."
[47] Osmo Hyytiä, Helmi maakuntien joukossa, s179 Sivulta poimittuja tietoja: leipäviljaa tuotettiin 3,3 milj.kg ja perunaa 6,8 milj.kg, yhteensä 10,1 milj.kg. Em. luvut tekevät noin 100 kg/hlö kun tarve noin 500 kg/hlö.
[48] Aake Jermo, Kun kansa eli kortilla, s42 "Onni Toivosen mukaan kansanhuoltoministeriössä alun alkaen noudatettiin sitä tiukkaa linjaa, ettei omalla väellä saanut olla mitään sellaisia etuoikeuksia, joita ei tavallisella kansalla ollut. Ei edes valtioneuvosto ollut erikoisasemassa."
[49] Esko Varho, Meitä uhkaa nälänhätä, s96 "...kansanhuoltolautakunta huomautti, että kaupungin vähävarainen kansanosa oli kevään aikana ollut täysin ilman perunaa."
[50] Kaija Rautavirta, Petusta pitsaan. Ruokahuollon järjestelyt kriisiaikojen Suomessa, s92 ja 97 Täydennetty Laurilan tiedoilla.
[51] Suomen tilastollinen vuosikirja vuosilta 1937-1939 sekä 1943  Elintarvikkeiden tuonti ennen sotia (ilman viljoja ja perunaa) oli ollut keskimäärin 128 milj.kg ja vienti 34 milj.kg, ja nettotuonti siten 94 milj.kg. Vuonna 1942 vienti oli vain 0,5 milj.kg tuonti 76 milj.kg (josta 47 milj.kg sokeria).
[52] Karli Salovaara, Säännöstellen selvittiin, s65 "Enimmäkseen saatiin puhdasta ruisleipää, mutta 1942 saatiin sekaleipää, jossa oli 50% ruista, 40% ohraa ja 10% vehnän jälkijauhoa, ei kuitenkaan leseitä."
[53] Ari-Pekka Blomberg, Mielisairaan asema sodan aikana, s156 (Salo, Taipale, Mielisairaan sosiaalinen asema) Laskettu graafin tietojen pohjalta.
[54] Kaija Rautavirta, Petusta pitsaan. Ruokahuollon järjestelyt kriisiaikojen Suomessa. s135 "Tuota ajankohtaa [kevät 1942] käsittelevässä lääkintöhallituksen vuosikertomuksessa todetaan vakavaa aliravitsemusta ja jopa nälkäkuolemia ilmenneen mielisairaaloissa ja vanhainkodeissa, joissa ei ollut mahdollisuutta hankkia lisäravintoa mustasta pörssistä tai muista lähteistä. Tilanne oli vaikein kunnallisissa mielisairaaloissa, joissa esimerkiksi vuonna 1942 yli 10 prosenttia potilaista kuoli."
[55] Jussi Nuorteva, Vangit - vankilat - sota, s188. (Suomen vankeinhoidon historiaa, Osa 4) "Kaikkiaan Suomen vankiloissa kuolin jatkosodan aikana nälkään suoranaisesti 27 vankia, minkä lisäksi epävarmoja nälkäkuolemantapauksia oli tutkimusten mukaan 14. Ravinnonpuutteen välillisesti aiheuttamia kuolemantapauksia ei ole voitu tilastoida, mutta kuolleisuus vankiloissa nousi joka tapauksessa hälyttävän korkeaksi. - - Enson vankisiirtolassa tammi-helmikuiden vaihteessa 1942 tehdyissä punnituksissa todettiin, että vangeista oli kaikkiaan laihtunut 551, pysynyt entisellään 61 ja lihonut 184. - - mainitsee erään vangin, joka muissa töissä ollessaan oli aluksi laihtunut nopeasti 8 kiloa, mutta navettatöihin päästyään lihonut peräti 23 kiloa."
[56] Allan Tiitta, Collegium medicum. Lääkintöhallitus 1878-1991, s200 "Sota-ajan imeväiskuolleisuus nousi 7 prosentista yhdeksään prosenttiin."
[57] Kaija Rautavirta, Petusta pitsaan. Ruokahuollon järjestelyt kriisiaikojen Suomessa. s136 "Pienten lasten tavallista korkeamman kuolleisuuden arveltiin liittyneen ravinnon heikkouksiin Ranualla ja Kuusamossa [Viite Ranuan piirilääkärin vsk 1940 ja 1941; Kuusamon aluelääkärin vsk 1940], ja vanhusten kuolleisuuden lisääntymiseen Kuopion ja Oulun piireissä 1942. [Viite Kuopion ja Oulun piirilääkäreiden vsk 1942]"
[58] Pirkka Mikkola, Sotavangin elämä ja kuolema. Jatkosodan neuvostosotavankien suuren kuolleisuuden syyt. Pro gradun mukaan siviilikuolleisuus oli sodan aikana 0,1% normaalia suurempaa.
Tilastokeskuksen tietojen perusteella on laskettavissa sama tulos. Sotavuosina kuolleisuus oli 3.900 henkeä normaalia suurempaa, mikä vuosien 1940-1944 aikana tarkoittaa 19.500 siviiliä. Lukema sisältää kaikki ryhmät eli myös mielisairaat, kriminaalivangit, vanhukset ja lapset. Nälkäkuolemien osuutta tästä ei voida eritellä.
[59] Piru ja perkele Mielipiteenä todettakoon, että tuona ajankohtana useimmat suomalaiset (poliittisia äärilaitoja lukuun ottamatta) näkivät Stalinissa todellisen paholaisen, kun taas Hitler oli ainoastaan hullu.
– Ulkoministeri Holsti, joka ei hallinnut alkoholinkäyttöään, oli syyskuussa 1938 kutsunut Hitleriä vesikauhuiseksi koiraksi ja Mussolinia syfiliksen vaivaamaksi italialaiseksi (Michael Jonas, Kolmannen valtakunnan lähettiläs, s90).
– Mannerheim murehti syyskuussa 1939 Puolan kohtaloa: "Se merkitsee tuhoutumista kahden pirullisen kiduttajan käsissä, sillä mitään inhimillistä on turhaa etsiä kummastakaan näistä tyranneista." (Stig Jägerskiöld, Mannerheim. Kirjeitä Seitsemän vuosikymmen ajalta, s295-296).
– Vereker esitti [esimiehilleen Lontooseen 9.11.1940] "... Kun me kerran pakotamme suomalaiset tekemään pirun kanssa liiton, olisi suututtavaa valitella sitä että he jäävät tässä kaupassa toiseksi - ottaen huomioon ettei piru ole helpoimpia henkilöitä käsitellä." (Jukka Nevakivi, Ystävistä vihollisiksi, s71)
Seppo Jyrkinen - palaute ät jyrkinen.fi - kopiointi sallittu