Alkuun 2

Kalevala kirja netissä

Jakso 1 - Karhu kotipolulla

Karhun silmät tuijottivat miestä pistävästi. Ne näyttivät mitättömän pieniltä mustanruskean eläimen valtavassa kehossa. Lemminkäisellä oli ollut kotiinsa enää mitätön matka, kun polulle oli ilmestynyt tuo raskastassuinen nelijalkainen. Äkisti, pensaan takaa. Ja se oli niin lähellä, että väistää ei enää voinut. Joutuisi mies saaliiksi, jos polulta pois yrittäisi.

Lemminkäisen ojensi keihäänsä karhua kohti, tarttui siihen vielä kaksin käsin. Hän oli päiviä sitten Tieran kanssa kalalle lähtenyt, ei karhujahtiin. Keihäs oli kovin hontelo, mutta jos sitä taiten käyttäisi, niin kyllä silläkin karhun hengiltä saisi. Tarkka pisto suoraan sydämeen, siihen Lemminkäinen keskittyi. Yhteen ainoaan nopeaan pistoon.

Eläin nousi ärjyen takajaloilleen ja vihaisesti miestä tuijottaen takoi käpäliään yhteen kuin kertoakseen, että yhdellä ankaralla sivalluksella se pirstoisi Lemminkäisen luut ja keihään pirstaleiksi.

"Tule lähemmäs, käy päälle vaan!" yllytti pienenläntä vankkarakenteinen kalevalainen karhua. Hän oli valmis yhteenottoon. Halusi kuitenkin eläimen tekevän aloitteen, että saisi tilaisuuden keihästään käyttää.

Vahvan turkin rinnuksessa loisti komea, valkoinen tähti. Karhu tuijotti ihmistä hetken aikaa, laskeutui alas neljälle jalalle ja lähti sitten askeltamaan rauhallisin askelin poispäin. Lemminkäinen kuitenkin tunsi karhujen metkut ja jäi odottamaan, mitä tuleman pitäisi.

Eikä aikaakaan kun karhu käännähti äkisti ympäri ja hyllyvä lihavuori ryntäsi karjuen miestä kohti. Viime hetkellä se pudottautui takalistolleen ja multaa ympärilleen roiskien jarrutti pysähtyen aivan miehen eteen. Kovin lähelle, vain muutaman miehenmitan päähän. Että Lemminkäinen miltei saattoi tuntea kasvoillaan eläimen suusta lähtevän pahanhajuisen, kostean hengityksen.

Syvältä kurkusta lähtevän hiljaisen murinan saattelemana jyhkeä eläin otti vielä jonkun askeleen lähemmäs ja nousi uudestaan takajaloilleen. Äänen voimistuessa sen punainen märkä kita avautui, sen jykevät hampaat olisivat vaivatta murskanneet ihmisen luut. Eläimen irvistys olisi pelottanut pakosalle kenet tahansa tavallisen kuolevaisen. Vaan ei Lemminkäistä. Ei tätä miestä. Ote keihäästä vain tiukkeni.

Oli aamu, Päiväläinen tuskin aloittanut matkansa taivaan laelle. Kärpäset surisivat hikisen miehen ihoa himoiten. Raskaalta kalamatkaltaan kotiinsa palaavan miehen väsymys oli kaikonnut oitis karhun ilmestymiseen. Katse pitkän, valkean tukan alla oli tuima. Mies oli valmis ottamaan vastaan sen mitä tuleman piti.

Silmäkulmastaan Lemminkäinen näki liikettä, hieman kauempana, harvan puuston takana. Kaksi tummaa palleroa siellä kiiruhti nopeasti poispäin. Kalevalainen oivalsi heti, mistä oli kyse. Hymy nousi komean miehen jämerille kasvoille. Ote keihäästä keveni ja ihan oikahise hieman selkäänsäkin.

"Vai pentuja! Älä sinä minusta huoli, karhumuori. En ole pentujasi noutamassa. Kalalla minä kävin, Ahdin valtakuntaa katsomassa.

Vaan talvella minä palaan asiaan, sen lupaan sinulle, karhuseni. Ihan oikean karhunkeihään kanssa. Silloin tulen pentusi hakemaan, ja myös sinun kauniin turkkisi!" Ei voinut Lemminkäinen olla ihailematta eläintä, komeaa, paksua karvaa.

Katselivat mies ja karhu toisiaan silmästä silmään vielä hetken aikaa, kunnes karhu kääntyi ja asteli uristen pois polulta. Kyhmyselkä häipyi metsään pentujensa perään.

Karhu kotitanhuvilla oli kuin Tapion kunnianosoitus hänelle, Lemminkäiselle, Kalevalan kuululle laulajalle. Miestä ihan harmitti, kun ei ollut ottanut tukevampaa keihästä matkaansa. Olisi helposti saanut komeaturkkisen eläimen saaliikseen. Vaan nyt eivät olleet aseet saalista myöten. Oli viisaampaa antaa karhun mennä. Ehkäpä tosiaan sitten talvella.

Mies kohensi painavaa konttia selässään ja lähti jatkamaan matkaansa. Suurten koivujen lävitse sukeutui aamuauringon lempeä valo kultaamaan puitten lomassa kiemurtelevaa metsäpolkua. Kotipolkua. Niin tutut olivat tienoot, kohta olisi jo kotona. Ja kohta olisi Kyllikki hänen sylissään.

Lemminkäinen oli varreltansa vähäinen, mutta näöltään sitäkin komeampi. Ja sananlahjoiltaan mies oli verraton, kun sille päälle sattui. Ja aika usein se sattui kylän impien iloksi.

Vaan nyt ei ollut Kalevalan kaunomieli palaamassa vieraan kurkihirren alta. Oli ollut kalassa Tieran kanssa monta päivää. Tällä kertaa Ahti olikin suonut heille jättimäisen suuren, mutta niin oudon oloisen saaliin. Eivät olleet kalevalaiset ennen moista petoa nähneet. Se oli liki Lemminkäisen pituinen ja vihreänruskea. Koko vatsapuoli oli yhtä ainoaa evää, turvassaan pitkiä, paksuja karvoja. Rumakin se oli, mistä Lemminkäinen oli saanut aiheen kutsua sitä Tieran serkuksi, mistä tämä ei kylläkään kovasti ilahtunut.

Olivat miehet veneessä vallan pohtineet, että olisiko moinen hirviö pitänyt takaisin suolaisiin vesiin sysätä, mutta eivät kuitenkaan uskaltaneet. Kas kun siitä olisi Ahti voinut suutahtaa ja jättää pyytäjät seuraavalla kerralla tyystin saalista paitsi. Niinpä aimo kimpale outoa saalista matkasi nyt Lemminkäisen kontissa kohti Kalevalan Kaukoniemeä.

Kotitalo - ajan harmaannuttama piskuinen torppa - pilkahti esiin puiden lomasta. Sama savuinen pirtti, syntymäkoti, jonka Lemminkäinen oli luvannut vielä kerran uusiksi laittaa. Siellä oli Lemminkäinen äitinsä kanssa kahden asunut kun isänsä oli maailmalle jäänyt. Ja nyt oli Kyllikki, kultatukkainen Saaren kukka, kolmantena.

Lemminkäisen askel nousi hanakammin.