Alkuun 9 11

Kalevala kirja netissä

Jakso 10 - Innostunut mies nielaisee syötin

"Hiihtänyt hirven. Höh!" Lemminkäinen aivan ällistyi. "Mitä outoja sinä nyt oikein sanailet. Hirviä olen pyytänyt kasapäin. Tulisi tämäkin mitätön tupa täyteen, jos ne kaikki tänne saisin." Levitteli Lemminkäinen käsiään kuin olisi akan suurta tupaa mittaillut.

Kokenut metsämies oli todella ihmeissään moisesta. Mitä nyt yhden hirven pyytäminen olisi? Ja miksi se pitäisi hiihtämällä kiinni ottaa, kun lumikin oli vasta tulollaan?

"Mikä se Hiien hirvi sitten on?" hän ymmärsi lopulta kysyä, kun huomasi Pohjolan akan ovelan ilmeen. Vaikka Lemminkäinen olikin paljon tarinoita äidiltään kuullut, niin Hiiestä ei montaa sanaa. Oli vain tiennyt kertoa, että ruma ja ilkeä metsän eläjä se Hiisi oli. Helposti häijyksi ryhtyvä loitsuja. Eleli perheineen omassa metsässään, jonne ei metsämiehen sopinut mennä. Ei, jos oma nahka oli yhtään kallis.

"Ja se se vasta hirvi onkin!" vastasi akka innostuneesti. Kurttuiset, tummiksi päivettyneet kasvot vetäytyivät himokkaaseen hymyyn kun akan mieleen tuli se valta, jonka hirven avulla saisi. "Saan sen sarvesta rohtoja, joiden avulla teen mitä tahansa. Teen vaikka taivaalle tulet..." Ja tajutessaan sanoneensa jo liikaa, pakotti akka itsensä rauhalliseksi ja jatkoi välinpitämättömällä äänellä: "Vähän on toisia isompi ja pahansisuisempi, mutta ruskeakarvainen sarvipää kuten muutkin. Ja se sarvi on se, miksi eläin minua kiinnostaa. Siksi hirvi on saatava kiinni ihan pikapuolin, ennen kuin ne vanhuuttaan maahan putoavat. Ja ilman loitsun lausumatta ja karvan katkeamatta."

"Sillä hirvellä on kolmen hirven voimat," jatkoi akka lipevästi. Oli saatava Lemminkäinen innostumaan, että tämä haluaisi osoittaa miehuuttaan. "Se jaksaa juosta suota myöten monta päivää. On se sen verran ovela otus että joutomiehet eivät ole sitä elävänä ansaan saaneet. Siihen," akka suuntasi pisteliäät silmänsä Lemminkäiseen ja madalsi hyrisevää ääntään, "tarvitaan oikeaa urosta, totisesti taitavaa metsämiestä. Sellaiselle tohtisin tyttärenikin antaa!"

"Vai loitsuttu hirvi," lausuiLemminkäinen hieman ihmetellen, mutta silti huvittuneesti hymyillen."Sellaista en ole vielä pyytänytkään. Vaan tokkopa tuo onmuita kummempi pyytää, jos onkin hieman isompi ja vikkeläkintuistaan. On niitä muitakin nopeajalkaisia kiinni saatu."Äänensävy kertoi itseluottamuksesta ja silmiinsä alkoi hiipiä innostuksen tuike. Metsämies hänen sisällään oli saanut vainun ja heräili omia aikojaan.

Lemminkäinen oli kyllä ymmärtänyt Pohjolan akankäytöksestä, että tämä ei ollut aivan kaikkea kertonut. Akansanat olivat kuitenkin heittäneet miehelle haasteen ja Hiien hirvenpyytäminen alkoi kiehtoa Lemminkäistä. Että pelottavan Hiien maille mennä pitäisi. Hän paloi halusta saada näyttää, mikä oikein oli miehiään. Että saisipyyhittyä Pohjolan akan naamalta tuon huvittuneen hymyn, joka olialkanut häntä kiusaamaan. Ja palkaksi vielä tyttärenkin!

"Se hirvi on jo ansassa!" lausahtikalevalainen hetken vertaa sanojaan harkitsematta. Vastikään tuvastapoistuneen tummatukkaisen kaunottaren sorja vartalo pyöri miehenmielessä. Sellainen kukkapää yhdestä hirvestä! Lemminkäisen ajatuksetalkoivat kiitää villisti. Se hirvi oli pakko saada kiinni. Vaikkamillä konstilla!

Pohjolan akka sai pidätellä itseään, sillä hän näki Lemminkäisen purreen asettamaansa koukkuun. Mies oli enemmän kuin halukas johdateltavaksi suurten salojen sydämeen. Sinne oli monta muutakin miestä mennyt eikä kuuna päivänä takaisin tullut. On kulkijalle kuolemaksi, jos varovaisuus jää syrjään himon tieltä. Miestä vielä innostaakseen akka jatkoi tyynellä äänellä, kuin itselleen puhuen: "Se se vasta mies on, joka Hiien hirven pyytää. Sellainen mies on jo tyttäreni arvoinen!"

Leimahti innostuksen tuli Lemminkäisestä. "Kuulehan sinä, Pohjolan akka," tulivat sanat kalevalaisen suusta jämerällä äänellä. "Ennen pitkän yön alkamista tuossa pihalla on Hiien hirvi!"

"No, sehän sitten nähdään. Ja sen hirven minä totisesti huolin ainoastaan elävänä ja hyvässä kunnossa. En loppuun ajettuna, saati sitten lihoina."

"On elossa ja verevä ja punakka kuin Pohjolan akka itse," uhosi Lemminkäinen itseään täynnä. "Ja sitten sinä annat minulle tyttäresi!" Innostuksen täyttämä mies katsoi tiukasti Pohjolan valtiatarta. Akan edessä seisoi päätöksensä tehnyt kalevalainen mies, jolla veri jo kiersi kuumana.

Lemminkäisen poistuttua tuvasta akka tallusteliympäri tupaansa iloisena hihitellen ja käsiään yhteen taputellen: "Se tomppeli! Se tomppeli nielikaiken! Ei ole Pohjolan akan silmille hyppiminen, vaikka olisi kuinkamahtava laulaja. Sellaisia Pohjolan ovela akka ottaa nenästä kiinnija pyörittelee ympäri maita ja mantuja!" Kädet heiluivat kun näytti kuinka oli Lemminkäistä vedättänyt.

Akalla oli syytä tyytyväisyyteen ja hän hykerteli vielä pitkään itsekseen. Kalevalainen oli säikähdyttänyt koko kylän ja hänet itsensäkin, mutta nytpä oli akka ottanut mahtimiehestä voiton. Oli päässyt näyttämään omalle väelleen, kuinka ovelasti hän vieraitakäsitteli. Ja saisi annettua näpäyksen Hiielle itselleen kunlähettäisi sotaisan Lemminkäisen hänen mailleen. Tietäisimustakarvainen mies, että Pohjolan akka komensi kalevalaisiakin. Sepitäisi vastedes Hiien väen varovaisina Pohjolan mailla.

Ja jos se hupakko todellakin onnistuisi, niinHiien hirven sarvista ja sapesta hän saisi sellaista metiä, jotaoli jo pitkään himoinnut, mutta ei ollut koskaan käsiinsä saanut.Niillä saisi tehtyä taikoja pimeinä talviöinä. Oli tokilähettänyt miehiä hirven perään, mutta takaisin eivät olleettulleet. Ei yksikään.

Piialleen akka ilkkui ääneen: "Naisen puutesaa miehet tekemään mitä tahansa. Ne saa ihan sotimaankin ja tästäyksinkertaisesta urhosta voisi olla sodassakin hyötyä. Jos se Hiienmailta elossa selviää, niin kyllä minä sen sitten kesytän.Kesytän kuin sen äkäisen koiranpennun, josta talolle vahdin tein!

Mokomakin kosija. Märkäkorvainen kakara..."Akka taapersi ulos tuvasta huvittuneesti tuhahdellen.

Sana oli kiirinyt Pohjolan kylillä ja vaikka lumioli vasta tulollaan, pyysi pieni, iloisenoloinen renkipoikaLemminkäistä suksia katsomaan. Ne oli tehty paksuja hankia vartenPohjolan perinteitten mukaisesti, kahden vaaksan levyisiksi ja viiden pitkiksi. Avotulen ääressä mustiksipaahdettu ja lopuksi vielä tervattu.

Lemminkäisen silmissä ne olivat kovastiomituiset. "Mitenmoisilla mukamas hiihdetään?" ihmetteli Lemminkäinentallirengille joka suksia hänelle ojenteli.

Tästäkös renkipoika nauramaan purskahti. Vaikka olikin kalevalaisella mahtavat voimat, niin älynlahjoiltaan oli kyllä heikko. Aivan kuin sanantuoja oli hänelle kiireisesti ehtinyt kertoakin.

"Eikö Kalevalassa sitten osata lumilla lykkiä, kun ei suksia tunneta? Täällä näitä käyttävät lapsetkin, kun ovat hanget riittävän paksut" Ja hetken mielijohteesta, mitään pelkäämätön nuorukainen kun oli, jatkoi vielä hymyssä suin: "Nokkelimmat lapset osaavat näillä mäkeä laskea ennen kuin askeleitakaan ottavat!"

Lemminkäinen mulkaisi ärtyisästi virnuilevaa tallipoikaa ja nakkasi sukset oljille. "Laskekoot lapset sitten noilla mäkeä. Minä haen oikeat sukset hirven hiihtoon!" Hän käännähti kannoillaan ja lähti harppomaan metsikköön hevosensa luokse, ja pian Vihneen hirnahdus toivottikin hänet tervetulleeksi.

"Ei tullut neittä mukaan tällä kertaa" puheli Lemminkäinen hevoselleen touhukkaana. "Tästä lähdetäänkin hirven hiihtoon, kunhan lumet maahan lankeavat. Ja onhan tuo talvi jo pian läsnä kun puut ovat jo lehdettömiä ja ensilumikin kävi tervehtimässä. Ei edes kuun kiertoa enää, sillä täällä talvi tulee kovasti aikaisin."

Hypähti mies rekeen ja kietoutui karjuntaljansa sisälle; alkoi ilma jo viileältä tuntua. Heilautti kevyesti ohjaksiaan ja huudahti hevoselleen: "Kohti Kalevalaa, Vihne. Joutuisasti. Nyt mennään Lyylikin luo suksia noutamaan. Siinä on meillä mies, jonka käsissä norjat koivut suksiksi taipuvat. Niillä minä hiihdän kiinni vaikka minkälaisen loitsutun hirven!"