Alkuun 10 12

Kalevala kirja netissä

Jakso 11 - Taitaja tekee oivat sukset

Syksyn pakkaset ja äkisti yltyvät ilkeät puhurit nostattivat kylmän, oli syys talveksi taittumassa. Halki kylmenevien soiden ja läpi synkkien metsien laukatessaan meni hevonenkin huuruun. Ensimmäisen illan saapuessa Lemminkäinen hakeutui suojaisaan paikkaan puiden siimekseen ja teki tulet. Syötyään heitti vielä pari kalikkaa nuotioon ja liekkien loimu alkoi taas lämmittää mukavasti, savunhaju teki olon niin kotoisaksi. Kääriytyi taljan sisälle lämpimään ja samantien uni vei miehen mennessään.

Näki unta Kyllikistään, kun oli tämän käynyt Saarelta noutamassa. Herätti himon kun tunsi nuoren neidon tiiviisti vierellään, työnsi vahvat sormensa valkeaan tukkaan kirkkaisiin silmiin syvälle katsoen. Jonka poskea hellästi silitti ja vilpittömän kauniita sanoja suunsa lausui. Ja jonka kotiinsa vei ja vaimokseen kesytti. Sitten muuttui uni jo toisenlaiseksi ja Lemminkäinen alkoi käännähdellä levottomasti taljansa sisällä. Oli Kyllikki kylille mennyt, miehiä katsomaan, eikä Lemminkäinen sille mitään mahtanut. Ei, vaikka kuinka vaimolleen huusi, mutta ei ääntään kuuluville saanut. Kiinni yritti juosta, mutta eivät askelet kantaneet. Korvissa vain kaikui Kyllikin iloinen nauru, vieraan miehen sylissä.

Olivat Lemminkäisen yöt toinen toisena jälkeen tuskaisiksi muuttuneet.

Viileni sää kovasti talven otellessa riuskasti pitkiä askeleitaan. Usean yön jälkeen, kaukana Kalevalan perämetsillä, Lemminkäinen vihdoin pysäytti rekensä tutun talon vierellä. Ääntäkään ei kuulunut, ei edes koira haukkunut. Vain mitätön savukiehkura piipusta kertoi jonkun olevan jo jalkeilla. Se oli Lyylikin verstas.

Lyylikki, puun taitaja, oli Lapista syntyään.Oli kuitenkin riitaantunut miesten kanssa ja kyläläiset kirottuaan muuttanut pois synnyinsijoiltaan. Mies taitava käsistään, oli asettunut syrjäisään paikkaan kauas Lapista, Kalevalan ja Pohjolan rajamaille.

Lemminkäisen avatessa oven, tulvahti häntä vastaan oma tuoksunsa, joka ei ollutkaan savunhajuinen kuten useimmissa torpissa. Tämä haju oli raikas. Se tuli tuoreista lastuista ja kirkkaista lakoista.

Laihanoloinen Lyylikki oli verstaansa perillä, kirjaili omissa ajatuksissaan korulippaita rikkaille naisille. Ties vaikka Viroon asti saksanmaalta tulleitten äveriäitten kauppiaiden vaimoille päätyisivät. Niin kauniita hänen kiiltäviksi lakatut ja joskus ihan kultajauheella koristellut lippaansa olivat.

Havahtui vihdoin vieraaseensa. Vilkaisi pitkä mies tulijaa tuuheiden kulmakarvojensa alta. Ei ollut Lyylikissä lappalaisten näköä. Mikä maankiertäjä lieneekään isänsä ollut!

"Terveisiä Pohjolasta," lausahti Lemminkäinen.

"Mitäs se Lemminkäinen, näin aamuvarhaisella," narisi jo iäkkäänpuoleinen mies ja pyyhkäisi pitkää nenäänsä. "Taasko sitä on herätty väärästä kamarista."

"En ole lähikylien impiä käynyt ilahduttamassa, vaan ihan Pohjolan neitoa kosimassa!" Lemminkäinen vastasi innostuneesti ja alkoi tohkeissaan kuvata Pohjolan neitojen ihanuutta. Niin kauniita, niin kauniita olivat kukkapäät, vaikka äiti itse oli väkäleukainen ja ruma kuin mikä. Tuonelan väkikään ei ollut niin pahannäköistä. "Mutta se akka vaatii, että neidon saadakseni on minun Hiien hirvi hiihdettävä. Lisäksi se pitää elävänä akan eteen taluttaa. Suksia minä tarvitsen."

"Vai suksia," lausahti Lyylikki hieman huvittuneena miehen touhukkuudesta. Toki hän tunsi Lemminkäisen innon naisten perään, mutta että pitäisi hirvi hiihtää kukkapään vuoksi! Se tuntui jo vallan ihmeelliseltä. Varsinkin, kun miehellä jo oli kotona yksi nainen ja vieläpä sellainen, jollaista ei joka kylässä ollutkaan. Ei tarvitsisi miehen itseään hikeen hiihtää naisen tähden.

Mutta suksia Lyylikki osasi totta vie tehdä! "Löytyyhän näitä. Siinä oven pielessä on oiva pari. Kyllä niillä metsälle kelpaa."

"Eivät kelpaa tavalliset sivakot!" totesi Lemminkäinen ykskantaan suksiin edes vilkaisematta. "On kyse Hiien hirvestä. Se jaksaa juosta päiväkausia kun routa kovettaa suot ja lumi peittää maan. Siinä on miehen kestettävä kaksin verroin sen minkä tavallisen eläimen perässä. Tarvitsen sellaiset sukset, joilla hiihdän ukkoslinnun vauhdilla pakkasessa eivätkä takkua edes suojasäällä."

Hän innostui omista sanoistaan ja alkoi kävellä huoneessa edes takaisin kädet elävästi heiluen: "Sanoi akka että se on loitsuttu hirvi eikä mikään tavallinen männynrunkojen kaluaja. Se saa siitä joitain outoja rohtoja, mutta vain elävästä elikosta. Ja siksi se pitää ehjänä kiinni saaman, karvankaan taittamatta. Ja vielä ennen pitkän yön tuloa."

"Mitä sinä nyt tuolla lailla yhden Pohjolan piian takia hosumaan. Onhan niitä neitoja sinulle tarjolla muuallakin. Jos on nykyinen häijyksi ruvennut, niin ei muuta kuin käyt kyliltä toisen tilalle noutamassa." Lyylikille oli valjennut, että mies halusi suksensa pikaisesti ja siitä tämä ei pitänyt. Ei pitänyt yhtään. Mies olisi mieluummin tehnyt työnsä huolella ajan kanssa, omassa tahdissaan.

"Saat sanoa hintasi hopeassa" alkoi Lemminkäinen miestä suostutella kun selvisi, että toinen ei ollut hänen puheistaan niin kamalasti innostunut. Hän tiesi Lyylikin persoksi kiilteleville metalleille. Eiköhän pussillinen hopeaa auttaisi kuten oli aina ennenkin auttanut. "Mutta sukset on oltava valmiit ennen kuunkiertämää!" Lemminkäinen katsoi Lyylikkiä silmiin vastausta vaatien.

Meni Lyylikki mietteliääksi. Jos tinkisi pienen pussillisen hopeaa, niin se riittäisi varsin somasti. Saisi jotain aitan alle pantavaksikin.

"Eiköhän tuo luonnistu..." hän vastasi, mutta ääni muuttui sitten epäröiväksi. "Vaan onko se nyt laitaa lähteä itseään Hiien hirveä ajamaan," alkoi Lyylikkikin muistella ammoin kuulemiaan tarinoita, joita ei tahtonut edes todeksi uskoa. "Saat hiihtää monta suota ennen kuin edes jäljet hangella näet. Ja kiinni sitä ei ole vielä konsaan kukaan saanut.

Olin vielä poikanen, kun istuin kodassa vanhojen lapinukkojen kanssa. Heiltä kuulin monta hyvää tarinaa. Kertoivat, että kylältä oli yksi taitava metsämies Hiien maille mennyt. Piti hänenkin näyttää taitojaan kylän väelle, kun oli turhanpäiväistä suukopua tullut. Jousi oli kuulemma ollut vahva ja nuolia sylillinen että niillä olisi vaikka karhun pyytänyt. Vaan sille tielleen jäi. Ei kuuna päivänä takaisin tullut, eivät edes luita löytäneet. Jäi nätti vaimo ikuiseksi leskeksi."

Katsoi painokkaasti Lemminkäistä silmiin ja ääni muuttui yhä epäileväisemmäksi: "Tiedätkö sinä edes, poloinen, että minkä näköinen se Hiien hirvi oikein on?"

"Sillä on ruskea karva ja sen päässä on sarvet. Ja se veitikka ei minua puijaa!" vastasi Lemminkäinen ilkamoivasti hymyillen. Sitten ilmeensä muuttui äkisti tuimaksi ja äänikin tiukaksi: "Sen perään minä menen!" Hän heitti Lyylikille ehdottoman vaateen.

"No, menet minne menet. Etpä ole järkipuheita ennenkään kuunnellut," huokasi Lyylikki nousten seisomaan. "Otetaan sitten sinusta mitat."

Jo kirkastui Lemminkäisen ilme. Lyylikki mittasi Lemminkäisen pituuden, jalat ja käsivarretkin. Painoakin arvioi.

"Minulla on aitan ylisillä uusien suksien rungot ja erikoiset sukset ne ovatkin. On toinen liki kahden miehen mittainen ja toinen siitä vain puolikas. Lapin noidat sellaisia öisillä hangilla käyttivät ja opettivat salat minullekin. Ja kai minä niitä siellä tekisin, ellei olisi pitänyt kiireen vilkkaan yön selkään pois paeta."

Hetken oli Lyylikki mietteissään, mutta sitten kuin havahtui toisen läsnäoloon ja jatkoi ääneen pohdiskelujaan: "Siihen lyhyempään laitan kiiltokarvan ja pitemmän pohjustan kovalla puulla. Sivelen sen luistavaksi, että selviät soiden yli. Yhden talven aikana hiihdät kiinni niin monta hirveä kuin haluat. Vaan kevään lämpöjen saapuessa ne ne alkavat ratkeilla saumoistaan ja hiihtosi on silloin hiihdetty."

Katsahti Lemminkäiseen ja totesi jämptisti: "Näin on. Yhden kuunkierron päästä voit tulla hakemaan." Ja veitikkamaisesti hymyillen vielä jatkoi: "Sen hopeanassakan kanssa tietysti!"

"Saamasi pitää!" lausahti Lemminkäinen ja hyvästit jätettyään poistui kasvot tyytyväisyydestä loistaen Lyylikin verstaalta. Hän ei ollut konsaan moisista suksista kuullut, mutta tiesi, että Lapin noitien taiat olivat arvokkaita osaavissa käsissä. Ja sellaiset kädet Lyylikki oli noitien opissa toden totta hankkinut.

Menneenä yönä hän oli nähnyt veitsenterävän Kuun sirpin ylös taivaalle nousevan ja sinne tähtisikermien lomaan kauniisti asettuvan. Kun sirppi olisi päinvastaisella puolella yhtä ohuena, voisi hän tulla takaisin suksia noutamaan.

Hei seuraavana aamuna Lyylikki ryhtyikin toimeen. Aluksi oli saatava voiteet valmiiksi, sillä niiden asettuminen veisi aikaa enemmän kuin muut työt yhteensä. Ne hän teki juuri Lemminkäisen painoiselle ja lyhyenlännälle miehelle, jonka pitäisi ahnaasti kalhulla kyytiä potkiman. Että mies kiitäisi yli hankien tulenlieskat pohjasta leimahdellen!

Aitasta nouti valmiiksi veistetyt suksenrungot, vironmaan puusta tehdyt. Niiden pohjiin hän liimasi ohuen ohuet siivut kovaa puuta ja mäystimet syntyivät vanhan lampaan sitkeästä nahasta.

Puoleenväliin kuuta ehti kulua, kun lylyn liimat olivat kuivat ja työ saattoi jatkua. Oli sukset huolella moneen kertaan tervattava. Eikä kelvannut suksien pohjiin veneen terva. Nyt tarvittiin ikitervaksista poltettua ja tervankusesta uutettua öljyä. Edellisenä kesänä oli nokinen orja raatanut yötä päivää kunttaa korjaillen ja tulta pitäen. Talvella oli sitten tervatynnyreitä kusettanut ja monenlaista tervaa olikin saanut. Oli kelvannut tietäjille taikoihin ja vanhoille akoille lääkkeisiin. Suksen puhtaalle puulle laittaisi kirkkailla tisleillä ohennettua ja ahnaasti puun sisälle imeytyvää. Pinnalle paksumpaa jota tervatynnyrin pohjalle ajan kanssa kertyi. Viisi kerrosta ohutta, viisi kerrosta väkevää.

Lopuksi taitaja otti esille kalhun rangan. Sellaiseen Lapin noidat tapasivat poronnahan levittää, ja sen opin oli Lyylikkikin saanut. Mutta nyt oli saatava aikaiseksi jotain paempaa, oli tehtävä sukset Hiien hirven hiihtoon. Kiristi kalhun pohjaan kiiltokarvan nahan ja somasti se siihen asettuikin. Tuo eläväinen, joka laski talvisilla hangilla liukua vatsallaan, oli saanut luovuttaa nahkansa parempaan käyttöön. Saisi liukua Lemminkäisen suksessa eikä voiteita totisesti kaipaisi.

Oli vielä aikaa ennen metsämiehen saapumista hopeapussukkansa kanssa. Sanansa mukaisesti oli aina ennenkin maksanut, eikä nytkään ollut Lyylikillä syytä huoleen.