Alkuun 11 13

Kalevala kirja netissä

Jakso 12 - Ilmarinen taivuttaa terästä

Lyylikin luota poistuttuaan kiirehti Lemminkäinen toista taitajaa, Ilmarista, tapaamaan. Kautta Kalevalan taitavaksi takojaksi tunnettu seppä ei totisesti ollut äänetönnä huoneen nurkassa. Jo kaukaa tavoitti Lemminkäisen silmä taivaalle kohoavan mustan savun ja pian erotti korva myös vasaran kimeän kilkkeen. Paja oli puoliksi rinteen sisälle syöty ja sai mennä mies niin lähelle, että noen hajun suussaan maistoi, ennenkuin tiesi perille tulleensa.

Sieltä mustuneesta pajasta, ahjotulen kuumasta hehkusta, hän isokokoisen miehen silmiinsä tavoitti. Ilmarinen ei ollut vielä edes sulkenut ulommaista seinää; mahtoi mies vielä odottaa lumisten viimojen saapumista. Orja, vahva mies hänkin, lietsoi ilmaa ahjoon saaden sen puhaltamaan punaista hehkua ja heittämään nokea taivaalle, josta se maahan laskeutui mustaten paikat yltympäriinsä.

Työhönsä uppoutunut seppä muovasi vasarallaan kevein iskuin alasimen päällä punaisena hehkuvaa ohutta terästä. Kapea aihio sai uutta muotoa jokaisesta harkitusta vasaran iskusta, vaikka kuinka kevyestä.

Väkivahva seppä, joka oli taivaan kanttakin takonut, oli niin keskittynyt työhönsä, että hän ei Lemminkäisen saapumista edes huomannut. Antoi vain vasaransa tarkkaan osua tuliseen rautaan, joka isku iskulta kaaren kaunista muotoa haki. Leikkaavaa terää viikatteeseen.

Vaikka Ilmarinen olikin vähäsanainen mies, saattoi hän joskus innostua puhumaan kiitolliselle kuulijalle takomisen saloja. Ja silloinkas tuli pitkän parran seasta esille kokeneen miehen viisautta. Että oli terästä taiten taottava ja oikeaan muotoonsa isku kerrallaan varoen houkuteltava. Jos sitä väen väkisin raa'alla voimalla yritti muuksi muuttaa, niin repesi se vallan tai otti omia muotojaan.

Oli terästä tiedolla taivutettava. Piti olla tietoa teräksestä, sen syömistä aineista. Kalevalan maista kaivetuista, taikka kaukaisen saksanmaan kauppiailta ostetuista. Tahtoivat mokomat kourakaupalla hopeaa mitättömistä metallimurikoista ja jauhonassakoista, joita tavallinen kuolevainen ei edes silmätä viitsinyt.

Vaan hän olikin seppä. Seppä Ilmarinen, ja hänelle niiden pussukoitten sisältö oli hopeaakin arvokkaampaa. Niitä hän tarvittaessa lisäsi oranssin väreissä kuplivaan sulaan teräkseen, jonka oikean hetken tullen kaatoi hiekan sisälle jähmettymään. Josta sitten takoi ihan mitä vain halusi. Keveitä rekiä tai teräviä miekkoja, sulavasti maata leikkaavia auroja tai kimaltelevia kattiloita. Kaikkea sitä seppä Ilmarinen osasi teräksestään tehdä.

Sai viikatteen terän vihdoin oikean muotoiseksi ja työnsi sen vielä kerran tuleen punertumaan. Vasaraniskujen vaimennettua kuului pajassa ainoastaan palkeiden tasainen puhina ja väsyneen orjan ähkyntä. Aamusta alkaen orja oli ollut palkeiden varressa ja painanut ilmaa liekkeihin.

Huomasi seppä vihdoin Lemminkäisenkin, mutta kun ei puhemiehiä ollut, niin jatkoi työtään kuin vierasta ei olisi ollutkaan. Antoi ahjoon pannun terän ottaa uutta punaa pintaansa ja nosti sitten takaisin alasimelle.  Vielä sai vasara kalahdella rautaa vasten, mutta nyt jo pehmeämmällä äänellä, vielä saivat iskut painaa hehkulaista ohuemmaksi, silommaksi, kauniimmaksi. Teki seppä työnsä loppuun kiirehtimättä ja vasta kun kokeneen miehen silmä kertoi terän olevan suora, hän laski vasaran kädestään ja oikaisi selkänsä. Saisi vieras vihdoin esittää asiansa.

"Metsälle olen menossa", lausahti kärsimättömästi vuoroaan odottanut Lemminkäinen kun havaitsi vihdoin tauon sepän askareissa. "Ja kaipaan kärkiä keihäisiini ja jännettä jouseeni." Ilmarinen kuunteli puolikorvalla toisen selityksiä jariisui nahkaisen esiliinansa. Heilautti sitten kättään orjalleen joka ymmärsi pääsevänsä vapaalle.

Poistui isokokoinen orja helpottuneena ulos pajan sisuksista. Ulkona antoi kylmän syysilman jäähdyttää tulen loimussakorventunutta ihoaan. Ei ollut orjan osa häävi, vaikka Ilmarinenomiaan hyvin kohtelikin. Työtä ja työtä ja työtä. Eikäpoikkipuolista sanaa lausua sopinut. Sulki onneton hetkeksi silmänsä ja katosi mies omaan maailmaansa. Näki lapset kirmaamassa kesäisen joen rannalla, äitinsä keittiön lieden äärellä. Se oli silloin, ennenkuin parrakkaat miehet miekkoineen olivat saapuneet. Avasi orja silmänsä tummuvaa taivasta kohden ja olivat silmät surullisiksi tulleet.

Pajassa Lemminkäinen jo elävästi kertoi kosioretkestään ja Pohjolan neitojen ihanuudesta. Naureskellen kuvaili akan vaatimusta Hiien hirven hiihdosta. Ja sujuva kun oli suustaan, niin lisäsi joukkoon vielä hieman omiaankin, että sai Ilmarisen kohottelemaan kulmakarvojaan.

Puhetulvan laannuttua osasi vihdoin asiansakin esittää: "Keihäisiin sinun pitää tehdä oivat kärjet, tarkemmat kuin tavallisille metsämiehille. Pitää olla sellaiset, että keihäät lentävät tarkasti sinne minne haluankin ja vievät narun muassaan. On osattava heittää oivasti sarvien lomasta, että elikko naruun sotkeutuisi. Osua ei saa, sillä akka kielsi hirveä vahingoittamasta."

Ilmarinen kuunteli vakavana ja nyökytteli päätään. "Kyllähän minä semmoiset sinulle taidan takoa," hän mutisi kuin itsekseen. Ei asia hänestä kummoiselta vaikuttanut. Tuntui Lemminkäisen innostus hirven pyytämisestä kovasti liioittelulta.

Puheet kosioretkestä sen sijaan kiinnostivat, sillä akaton mies oli Ilmarinenkin. Oli ikänsä ollut. Pajassaan oli kaiken aikansa käyttänyt eikä kylillä koskaan käynyt. Ja olihan hän ennenkin kuullut puheita Pohjolan akan kauniista tyttäristä. Jospa hänellekin sieltä piika joutaisi, olihan hän sentään takojana tunnettu ja muutoinkin arvostettu mies.

"Jouseen, siihen kullalla kirjailtuun," jatkoi Lemminkäinen vilkkaasti juttuaan, "tarvitsen uuden jänteen. Joutsenen sulista ja valkohehkuisesta raudasta." Nyt meni jo katse kysyväksi ja ääni epäileväksi. "Saatko ihan sellaisen aikaiseksi? Joka lähettää nuolen kauas ja jolla voin ampua vaikka lentävän hanhen silmään! Äitini kerran sellaisesta kertoi."

Lemminkäinen ei itsekään varmuudella tietänyt, että oliko kaikki se totta, mitä äitinsä oli pienelle pojalleen joskus iltavalkealla kertonut. Vaan eipä hän aivan uskonut sitäkään, että Ilmarinen olisi ihan taivaan kaarta takonut. Kalevalan kansalla kun oli taipumusta kertoa juttujaan ohi toden.

"Joutsenen sulista ja valkohehkuisesta raudasta," lausahti Ilmarinen suuria kouriaan rättiin pyyhkien ja nyökytteli päätään. "Taidanpa hyvinkin." Alkoi Ilmarinen jo innostua omista sanoistaan. Hän viehättyi aina, kun alkoi kuvitella, kuinka tekisi uusia töitä pajassaan. Antaisi ahjonsa hehkua ja palkeitten puhista. Se oli hänen maailmansa.

"Sellaisen minä upotan jokisian lehdistä ja Sarakorven pellon suurista keltaisista kukista puristettuun hienoon öljyyn. Langat oikein parahtelevat kun se sinne joutuvat, mutta ylös ne nousevat aina jäntevinä ja lujina.

Sellaisella jousella ammut vaikka kotkan lennosta, jos vain niin haluat," selitti Ilmarinen innostuneesti. "Vaan..." vaikeni seppä hetkeksi ja ilmekin meni totiseksi. Vakavanoloisella, suorastaan katuvalla äänellä iso mies jatkoi: "...eihän se kovin viisasta olisi. Että taivaan päällä lentävää eläväistä kuolemalla tavoittelisi."

Ja hetken asioita hiljaa pohdiskeltuaan vielä lausui: "Vaan itsepä tiedät, mitä teet!" Sulki suunsa lopettaen poikkeuksellisen pitkän puheenpartensa.

Lemminkäinen ilahtui kovasti kuulemastaan. Mielessä asunut pienenpieni epäilyksen häivä oli pyyhkäisty syrjään. Pohjolan neito olisi hänen!