Alkuun 12 14

Kalevala kirja netissä

Jakso 13 - Nousee metsämies suksilleen

Leijui taivaalta uutta lunta, kovin pehmeitä ja suuria hiutaleita. Valkaisi talvi maan ja metsäin puut. Yltyi tuuli aukeilla pyörteiseksi, vei pienikin viima kevyet hiutaleen kantojen koloja myöten. Oli kuu taivaalta kadonnut, mennyt hetkeksi lepäämään alkaakseen uuden vaelluksen taas muutaman yön kuluttua. Iltataivaan tähdissä näki Lemminkäinen Pohjolan neidon ja tiesi ajan kuluneen.

Vihdoinkin hän voisi lähteä matkaan. Miehen sisuksissa paloi tuli.

Piti öisin kovaa pakkasta ja maapohja jäätyi kovaksi ja kantavaksi. Oli kiireisen kalevalaisen kevyt astua ja reen kiitää. Levottoman taivalluksen jälkeen Lemminkäinen saapui uudestaan mustanpuhuvalle pajalle.

Otti Ilmariselta keihäät taottuine kärkineen ja laittoi ne rekeensä. Hetken malttoi kiihkeä mies keskustella sepän kanssa. Että kannattaisiko jousta lainkaan matkaansa ottaa,kun kerran keihäät oli terässään. Otti kuitenkin ja asetteli kullattuun jouseensa uuden jänteen ja kääri kauniin aseen lampaantaljan suojaan. Ehkä sitä sittenkin tarvitsisi.

Jätti pikaiset hyvästit takojalle, astui rekeensä ja lähti matkaan. Hoputti Vihneen iloiseen juoksuun halki sorjan hongikon, heittivät hevosen kaviot routivia maakokkareita Lemminkäisenkin kasvoille. Päiväläinen kirkasti maiseman kimaltavaksi puiden mustien varjojen välissä, aukeilla paikoin puhtaan lumen loisto ihan silmiä häikäisi. Oli matka riemullista menoa.

Joutuisan ajon jälkeen, alkutalven kirpeän pakkaspäivän aamuna, hän saavutti Lyylikin verstaan. Lumi narahteli askelten alla kun Lemminkäinen harppoi ovelle. Tuskin ehti sisään astua kun jo ehätti tohkeissaan kyselemään: "Missä minun sukseni ovat! Nyt on hyvä aika lähteä hirven hiihtoon, kun lumeen jää selvät jäljet eikä hanget vielä miestä upota. Ei pääse hirveläinen pakoon, vaikka kuinka juoksisi!" Nakkasi samantien Lyylikille pienen, harmaan pussukan.

"Voiteita vaille" vastasi Lyylikki myhäillen palkkiota kädessään punniten. Oli painoa enemmän kuin oli odottanutkaan. Johdatteli sitten Lemminkäisen peremmälle verstaaseensa, sinne tuoksuvien lastujen keskelle. Tyytyväisenä otti sukset esille ja ojensi malttamattomalle metsämiehelle, jonka kasvoille nousi samantien ihastus.

Ne olivat kauniit sukset, joista tekijänsä saattoi hyvillä mielin olla ylpeä. Sopusuhtaiset ja vahvat, tervan jäljiltä kuin kullatut. Pitkä ja solakka Lyly oli joustava ja kantaisi miehen painon uudella lumella. Oli kuin joutsenen pitkä kaula sulavine muotoineen. Suksen pohja oli erityisen sileä ja vahalla käsiteltynä niin luistava että kokematon mies ei pystyssä pysyisi. Kalhu oli jämäkkä, miltei kuin lattiasta otettu lankku. Lähestulkoon sellainen se olikin, sillä kalhun oli kestettävä voimakkaan miehen potkaisuja.

"Näillä sinä hiihdät vaikka viidet hirvet, jos Pohjolan akka sinulta sitä vaatii," selitti Lyylikki. "Kierrät kepeästi ummet ja lammet ja jänkien taustat!"

"Jopa on sukset" ihasteli Lemminkäinen kasvot loistaen. Ei ollut koskaan niin kauniita suksia nähnyt. Ja vieläpä juuri hänelle tehdyt!

Suksia voidellessaan Lyylikki loihe lausumaan ääneen, pieni pilke silmäkulmassaan, että "Mahtaako nykyisestä nuorisosta enää hiihtäjäksi olla?" Eipä silti, ettäkö hän hetkeäkään Lemminkäisen hiihtotaitoa olisi epäillyt, mutta halusipahan vain nähdä, kuinka nuorempi sanoista innostuisi.

Ja innostuihan Lemminkäinen. "Eikö muka hiihtäjiksi! Kyllähän sinun, tottavie, pitäisi minut tuntea!" aloitti Lemminkäinen värikkään tarinansa, jonka oli usein ennenkin kertonut. Kävi läpi metsät ja osmat ja pakkasessakin höyryävät purot "... ja saatiin kolme hirveä yhdellä hiihdolla. Sellaista lihamäärää eivät monet pyydä koko talvena. Muistavat kyllä meitä auttaneet ajomiehetkin palkkionsa." Mies hymyili omille muistoilleen ja ilakoivalla äänellä vielä lisäsi: "Ja muistavat kyllä niiden talojen neitokaisetkin!"

"Ja isännät myös," tuhahti Lyylikki. Hän ei aina jaksanut Lemminkäistä ymmärtää. Mies meni helposti yli äyräittensä, kun niin kärkkäästi naisista innostui.

Sai Lyylikki vihdoin sukset voideltua ja ojensi Lemminkäisen innokkaisiin käsiin. "Ei tarvitse sen enempiä odotella. Kunhan hetkenkin pakkasta saavat, niin voit samantien alkaa lumilla lykkiä."

Ulkona heidät otti vastaan levottomasti korskahteleva hevonen, jonka henki huurusi vahvasti pakkassäässä. Sen katse oli anova, kuin olisi aavistanut, että nyt tulisi ero isännästään. Lyylikki olikin luvannut huolehtia Vihneestä sen aikaa, kun Lemminkäinen hirven perässä kulkisi.

Otti metsämies reestään taljaan käärityn jousen laittaen sen selkäänsä nuolinipun kanssa. Työnsi saappaansa mäystimiin ja iloisesti virnistäen katsahti vielä kerran Lyylikkiin: "Näillä hiihdän muutakin kuin Hiien hirven. Saat paistin sinäkin." Kädet tarttuivat vahvoihin sauvoihin, joissa molemmissa oli terävät kärjet. Ne olivat Ilmarisen taiten takomat keihäät, joita metsämies erämaassa sauvoina käytti.

Enemmittä puheitta työnsi itsensä matkaan. Suksien luistosta ilahtuneena työnsi toiste ja vielä lisää ja pian kalevalaisen silmiin tuli metsämiehen kiilto ja mielestä katosi kaikki muu. Oli matka Hien metsiin alkanut.

Katseli korppi lumisten oksien lomasta miehen lähtöä. Päästi valittavan, raakkuvan äänen. Nyökähteli hetken ja hypähti sitten siivilleen kadoten metsän kätköihin.

Mies hiihti henki huuruten suuren valkean keskellä. Että osasikin maailma olla kaunis! Kalevalainen matkasi innokkain mielin kohti Hiien tutkimattomia saloja. Niitä, joita metsämiehet eivät konsaan koluta uskaltaneet. Vaan nyt oli Lemminkäisellä arvokas palkinto tiedossa. Sen rinnalla kaikki vaarat, vaikka kuinka pelottavat, olivat yhdentekeviä.

Ja mahtoivatko ne Hiien metsät sittenkään niin synkkiä olla, kun Päiväläinen hehkui sielläkin. Kuten hehkui ympäri maan ääriä.

Hiihti Lemminkäinen päivät ja nukkui yöt tulen lämmössä taljaansa kääriytyneenä. Joskus kylmimmiksi öiksi rakensi ihan laavun sen havuilla vuoraten. Seurasi aurinkoista päivää toinen samanlainen, ja kolmaskin. Oli silmien lomitse ehtinyt kulkea monen monta päivää ja tähtikirkasta yötä, kunnes metsämies vihdoin totesi kulkevansa kaukana Kalevalan takamailla. Vain taipaleen päässä Hiien metsistä. Siellä puutkin olisivat suurempia ja rotkot syvempiä. Tiheikköjä, joiden lävitse ei silmä nähnyt. Ja sieltä oli metsämiehen saaliinsa löydettävä.

Lemminkäinen, niin itseensä luottavainen kuin olikin, osasi toki kunnioittaa isompia voimia. Ja oli aika pyytää niitä ihmisen avuksi.

Silmä tarttui pian harvan metsän keskellä pieniä puita kasvavaan lohkareiseen saarekkeeseen, jossa kitukasvuisten kuusien ja lehdettömien koivujen joukossa kasvoi Pyhä puu. Olivat marjatkin vielä tallella sen jäätyneissä oksissa. Se oli sopiva paikka metsämiehen hetkeksi hiljentyä ja tulet tehdä.

Liekkien poltettua nuotion hiillokselle, heitti Lemminkäinen hyppysellisen äitinsä valmistamia yrttejä kuumille kekäleille. Pehmeän savun tuoksussa hän lausui ääneen vilpittömän toiveensa. "Teki seppä Ilmarinen jouseeni vahvan jänteen, teki keihäisiin terävät kärjet, teki Lyylikki luistavat sukset. Ei ole taivaan kannen alla sellaista nelijalkaista, jota en kiinni saisi."

Pyysi Lemminkäinen Ukko Ylijumalalta viisautta ohjata suksia oikeaan suuntaan. Että matka jatkuisi joutuisasti, suoraan saalista kohden. Että metsämies saaliinsa pian löytäisi ja Hiien mailta kiireesti pois pääsisi. Rauhallisesti hän jakoi sanojaan niin kauan kuin tulesta nousi hyvänhajuista savua. Hän odotti merkkiä metsältä. Vaan oli metsä vaiti, kuin äänetkin olisi sammaleeseen kääritty.

Talvinen ilta alkoi hämärtyä ja matkapäiviä oli jo monta jäänyt taa. Ja niin olivat myös Kalevalan maat jääneet selän taa. Huomenissa olisi edessä Hiien metsä, ihmisen kulkematon lumeen kietoutunut korpi.