Alkuun 13 15

Kalevala kirja netissä

Jakso 14 - Hiisi kuulee metsän kuiskeen

Oli tieto Lemminkäisen matkasta kulkenut hänen edellään, kokonaista kuunkiertoa ennen. Se oli kiitänyt halki metsäin jo silloin, kun Pohjolan akka oli sanansa suustaan ilmoille laittanut ja Lemminkäistä Hiien hirven jahtiin houkutellut. Vanhalla Hiiellä oli näet taito, jota muilla ei ollut. Hän kuuli, kun hänestä puhuttiin. Vaikka kuinka kaukana hänen omista maistaan.

Hän oli kuullut Pohjolan akan sanat ja oli ymmärtänyt, mitä olisi ennen pitkää tulossa. Halusi Pohjolan akka viedä häneltä taikavoimat. Ne mahtavat voimat, jotka olivat syntyneet Hiien hirven rauhasista. Joita emähirvi maidossaan oli vasoilleen vuotanut. Maidossa, jolla oli kasvattanut sen ylvään uroksen, joka nyt kantoi taikaa suurissa sarvissaan. Niistä sarvista sai Hiisi voimansa. Saisi niin kauan kuin ne hirven pässä koskemattomina pysyisivät.

Ne sarvet Pohjolan akka halusi. Itse Hiien metsän kuningas oli vaarassa.

Eipä tiennyt Lemminkäinen, mihin oli sotkeutumassa. Ei todellakaan ollut lihasta eikä taljoista kyse. Oli kyse voimista, joita Hiisi hallitsi. Jos saisi Pohjolan akka Hiien voimat, voisi hän alistaa Hiien itsensä ja koko Kalevalan kansan. Ja jokaisen muunkin kansan, niin kauas kuin Pohjolan akan silmä siinsi. Ja se silmä siinsi kauas, kautta maan äärien. Akka halusi kaikkien kansojen valtiaaksi.

Hiisi tiesi Lemminkäisen taitavaksi ja sisukkaaksi metsästäjäksi. Mieheksi, joka taisi loitsut ja osasi taikavoimiaan käyttää. Ja joka etsisi hirven vaikka kuinka syvältä metsän pimeistä kätköistä. Kalevalainen oli pelottava metsämies.

"Väärä hirvi," oli ruma mies samantien lausahtanut takkuisen tukkansa alta, tuskin huuliaan liikuttaen. Sitten hän kuin heräsi unesta ja katsoi tuimasti poikiaan. Viittä, ketterää vesasta, jotka pienestä koostaan huolimatta olivat kuin aikamiehet konsanaan. "On saatava se kalevalainen urho ajamaan takaa väärää hirveä!"

Poikien ihmettelevään katseeseen hän oli vastannut innostuneella äänellä: "Me rakennamme nyt uuden hirven. Uroshirven. Ison ja komean, jonka pyytämistä yksikään metsämies ei kykene vastustamaan.

Panemme pään pökkelöstä ja sarvet puiden haarukoista. Reidet rantapuista ja sääret suon seipähistä. Selkä tulee vanhan aidan palasista. Sitten teemme silmät tammen terhoista ja korvat lumpeen lehdistä. Vedetään vanhan hirven nahka päälle ja täytetään koko hökötys laholla puulla."

Tarakki, viisikon nuorimmaisin, oli aina hanakka kyselemään: "Minne me sen pystytämme?" Ja muljautteli tummia silmiään.

"Eihän metsästäjä liikkumatonta hirveä huoli," oli toiseksi vanhin veljeksistä ihmetellyt. Niptus nimeltään, jota veljet myös nipotukseksi kutsuivat.

"Tolvanat," ärähti isä-Hiisi poikiensa typeryydestä närkästyneenä että omista taikavoimistaan ylpeänä. "Oletteko te unohtaneet isänne taidot! Minä sivelen sen eläväksi. Aivan kuten munivan kanasenkin."

Poikien kasvoilla välähti ällistys ja sitten ihastus. Munivan kanasen isä oli tehnyt jo vuosia sitten. Oli kasannut kanan näköisen palleron sammaltukoista ja risuista, vetänyt päälle kynityn variksennahan ja sitä silittämällä ja loitsuja laulamalla oli saanut kanasen elämään. Vaan sepä ei ollutkaan tavallinen kana. Se vain istui pesässään ja söi ahnaasti kaiken, minkä nokkaansa suinkin vain sai. Ja muni. Muni munimastaan, ehtymättä. Ei kotkottanut eikä juossut jaloissa. Joka aamu olivat pojat saaneet kerätä vakallisen kananmunia äidillensä.

Hirvi olisi saatava valmiiksi pikimmiten. Isä-Hiisi jakoi terävällä äänellä pojilleen tehtävät ja sitten nämä levähtivät kuin varpusparvi ympäri jäätyneitä soita ja lumisia metsiä aihioita hakemaan. Pian oli Hiien isossa pihassa käynyt melkoinen vilske ja illan saapuessa oli jo pökkelö pihassa.

Seuraavana aamuna, jo ennen Päiväläisen nousua, alkoi Hiien hirvi rakentua. Pökkelön perään laitettiin seiväs ja jatkoksi vanha aita. Nuoremmat hakivat lisää tarpeita metsästä ja kaksi vanhinta kasasivat eläintä isänsä ohjeitten mukaan. Innolla pojat hirveään rakensivat ja muutaman päivän jälkeen se jo alkoi ottaa muotoaan. Pihalle valmistui isokokoinen Hiien hirvi. Kuun kierron päättyessä elikko oli enää karvaansa vailla.

Hiljaisessa illassa isä-Hiisi kuunteli keskittyneesti taivaan sanomaa. Kädet kohosivat vaatien muita olemaan hiljaa. Hän kuuli Lemminkäisen loitsut ja ymmärsi, että aika olisi pian koittava.

Oli saatava hirvi valmiiksi, sillä liukuvilla suksillaan hiihtävä Lemminkäinen saapuisi jo muutaman päivän päästä heidän mailleen. Olisi isä-Hiisi voinut voimiaan toisinkin käyttää, ja metsämiehen upottaville soille johtaa, mutta se ei olisi ollut lainkaan viisasta. Yhtä metsämiestä kun seuraisi helposti toinen ja vaikka kolmaskin. Oli parempi antaa metsämiehen hiihtää itsensä läkähdyksiin ja epäonnistua. Että joutuisi pettyneenä kotiinsa palaamaan ja kertomaan, että vallan mahdotonta on Hiien saloilta saalista pyytää. Siitä Hiien maine vain kasvaisi.

Tokihan sitä voisi aina joskus yksinäisen metsämiehen syviin saloihin eksyttääkin, mutta ei tätä miestä. Kalevalaiselle oli varattuna eri kohtalo.

Pimenevässä illassa, avonuotioitten välkähtelevässä loimussa, ryhtyi isä-Hiisi toimen. Opasti poikiaan vetämään rangan päälle aitasta haetun iänaikaisen hirvennahan. Se riitti peittämään jättiläisen vain osittain, mikä nuorimmaisia jo huoletti. Supisivat epäluuloisina keskenään, mutta eivät kuitenkaan tohtineet ajatuksiaan muille julki tuoda.

Touhuamisen vihdoin laannuttua väsyneet pojat katsoivat aikaansaannostaan tyytymättöminä. Marenti, poikajoukon vanhin, epäili ääneen, että tokko tuosta kunnon juoksijaa syntyisi. Polvetkin kun olivat kuin katkenneet puunoksat.

"Älä puhu siitä, mitä et tiedä," lausui isä-Hiisi pojalleen veitikkamaisesti hymyillen. Hän oli tyytyväinen poikiensa ahkeraan uurastukseen ja nautti siitä, että saattoi esitellä näille mahtavat taitonsa.

Alkoi isä-Hiisi silitellä kolhon näköisen rakennelman pintaa. Sanat virtasivat hänen suustaan kuin itsestään eivätkä pojat sitä puhetta ymmärtäneet. Ne olivat vieraita sanoja, pelottavia ja kuitenkin samalla kauniita. Ne soljuivat isä-Hiien huulilta lämmöllä ja rakkaudella.

Mennen kesän auringossa tummiksi paahtuneiden sormien sivellessä vanhaa hirventaljaa, se alkoi kasvaa ja venyä ja lopulta kuroutui umpeen. Hirvelle ehjäksi kehoksi. Jokaisella kädenvedolla karva kasvoi paremmaksi, sitten vallan kiiltäväksi ja lopulta sen alta alkoivat lihakset pullottaa. Syntyi suuri hirvi. Kaunis hirvi. Todellinen metsän kuningas, joka pää koholla kantoi ylpeänä suuria sarviaan.

Se oli hurmaava ja samalla pelottava näky, siinä Hiien tallin edessä. Vetäytyi isä-Hiisi kauemmas luomuksestaan ja jatkoi vielä loitsujaan. Tuli vihdoin hiljaisuus, vain pihkaiset puut rapsahtelivat tulen liekeissä. Sitten eläimen suuresta turvasta kuului tuhahdus, aivan kuin eläin olisi puhaltanut tukkoiset sieraimensa vapaiksi. Hengitys alkoi huuruta. Lopuksi sen silmät rävähtivät auki. Ne olivat kauniit, kosteat silmät, joista loisti villin eläimen vauhko katse. Eläin pälyili ympärilleen ja epäluuloisen oloisena otti askeleen taaksepäin Hiittä itseään kavahtaen.

Ojensi Hiisi molemmat kätensä hirveä kohtia sille vakaalla äänellä puhuen: "Sinä olet minun hirveni. Itsensä Hiien hirvi. Ja minä sanon sinulle, Hiien hirvi, että sinun pitää juokseman. Juosta juoksemastakin päästyäsi.

Sinua vainoaa metsämies, joka on taitavin mitä minun maillani on konsaan hiihtänyt. Hänet on kalevalaisen kansan oma seppä oivilla aseilla varustanut.

Minä käsken sinun paeta, paeta henkesi edestä. Anna hajusi houkutella ihminen perääsi ja väsytä hänet. Juokse läpi suuret salot ja vielä märät suot. Talven pian yltyessä johdattele kalevalainen paksuihin hankiin, että hän väsyisi ja nääntyisi. Palaisi pää painuksissa omille mailleen.

Ja jos se ei onnistu, niin juoksuta hänet hikeen. Anna pakkasen kohmettaa takaa-ajajasi ja hän jäätyy patsaaksi kylmänä talviyönä. Päätyy susien syötäväksi.

Kierrä läpi kaikki minun metsäni ja jos metsämies on yhä kannoillasi, suuntaa lopuksi Lapin lasten tantereille, sinne kauas porojen poikimasijoille."

Komeaa eläintään vielä hetken tiukasti silmiin katsottuaan Hiisi jatkoi: "Vaan nuolten eteen älä mene, sillä silloin sinut surma noutaa."

Sitten Hiisi osoitti hirvelleen suunnan: "Tuonne, metsän pimentoon! Ala mennä." Ja puhisten suuri eläin alkoi kankeasti lönkytellä. "Juokse," ärähti silloin Hiisi terävästi ja hirvi säikähti raisuun juoksuun. Sen suuret sorkat nostattivat ilmaan suuria lumipaakkuja ja painava eläin rytisti läpi taimikon kadoten pian lumiseen metsään pimeän keskelle.

Jättäen jälkeensä villieläimen raskaan hajun.