Alkuun 14 16

Kalevala kirja netissä

Jakso 15 - Saalistaja lumisessa erämaassa

Lemminkäinen samosi metsät ja suot, sukset liukuivat kuin höyhenten päällä. Yöpakkaset olivat kovettaneet hanget kantaviksi. Jo kelpasi metsämiehen lasketella rikkumattomilla hangilla. Päiväläinen kimmelsi taivaalla tehden maailman niin kirkkaaksi, että joskus silmät ihan sokaistuivat. Suurilla saloilla oli meno riemullista.

Miehen mielessä hehkui se tumma kukkapää, se soma nenännykerö, se mielen huumaava tuoksu. Tuoksu, jonka Lemminkäinen aisti jokaisessa metsän puussa.

Ettäkö Hiien synkillä saloilla? Ei sellaisia ollutkaan! Ei siinä Hiien maassa, jota Lemminkäinen paraikaa samosi. Se maailma oli tehty kauneudesta ja kaipuusta.

Kulki sinne, kulki tänne. Näki soilla höyryäviä tummia laikkuja ja ymmärsi niitä karttaa. Eivätkä sulat suot hirveäkään kantaisi. Aina metsänelämiä kohdatessaan Lemminkäinen loitsusi itselleen eläimen hahmon kyselläkseen tietoja Hiien hirvestä. Vaan eivät tietäneet ketut eivätkä jänikset suuren hirven juoksuista.

Tai jos tiesivätkin, niin eivät uskaltaneet kertoa. Joku sanoi joskus jälkiä nähneensä ja vahvan hajun kuusikossa leijuneen. Mutta vaikeni pian, kun tajusi, että mistä hirvestä olikaan kyse. Kun kerran Hiien omilla mailla eleli, oli syytä unohtaa näkemänsä. Hiisi saattoi milloin tahansa napata yhden jos toisenkin metsän kulkijan eikä sitä sopinut suututtaa. Havulinnun autioitunut reviiri kertoi muille metsän eläimille kalman kouran taas käyneen.

Tuli vastaan teeriparvi, lumelta syötävääetsien. Vuosia sitten oli myrskyn vaurioittama koivu kaatunut maahan ja sensijoille oli alkanut kasvaa uutta. Suojaisa paikka oli kuin tehty teerien ruokapöydäksi. Vetäytyi Lemminkäinen hieman taaemmaksi ja matalallaäänellä loitsuten otti itselleen mustasulkaisen teeren hahmon punaisine koristeineen. Taapersi sitten terhakkaasti pyrstö pystyssä lintujen luo. Ne eivät edes huomanneet vieraanilmestymistä joukkoonsa. Vaan eipä ylimääräinen nokkija muita kiinnostanutkaan, kun jokaisella oli syötävää yllin kyllin.

"Ai että hirviä," mutisi vanhempiteerimuori Lemminkäisen kyselyihin. "Onhan niitä näkynyt. Vaikka ei kyllä ihan niin paljon kuin toissa talvena, jolloin oli kertakaikkiaan paettava kun lauma möyrysi..."

"Ei, ei, kun yksinäinen hirvi,"keskeytti Lemminkäinen kärsimättömästi. Hän ei koskaan jaksanut kuunnella jaarittelijoita. Kaikkein vähiten juuri nyt, kun halusi kiihkeästi Hiien hirven tavoittaa. "Muita isompi. Hyvässä karvassa ja vahva kuin mikä!"

"Näin sellaisen ison otuksen, kun tännepyrähdettiin," puuttui puheeseen pienenoloinen teeri.Lintu oli olemukseltaan vaatimaton, vaikkakin sileäsulkainen ja kaunisvärinen."Metsä rytisi kun se porhalsi lujaa vauhtia pohjoista kohti."Hetkeksi lintu vaikeni, oli kuin mietteissään, ja jatkoi sittenepävarmalla äänellä: "Vaan outo eläin se oli. Sillä oli päässään sarvet enkä ole konsaan nähnyt niin suuria sarvia. Ja vanha hirvi se oli, ylen vanha. Sen haju oli aivan ummehtunut, kuin hevostallin nurkassa.

Huuteli vaikka maailman ääriin menevänsä, ainaporojen poikimasijoille."

"Vai että ihan porojen poikimasijoille!Kaikkea sitä kuuleekin! Eiväthän hirvet Lapissa juokse", mutisi Lemminkäinen ääneen lintujaajattelematta. Sitten hän havahtui teeriparven pelokkaaseentuijotukseen. Ei yksikään lintu äännähdellyt eikä ruokaaetsinyt. Olivat kaikki aivan liikkumatta. Odottivat jännittyneinä, mitä vieras oikeintekisi. Turha murahdus oli metsämiehen paljastanut.

"En minä teitä..." ehtiLemminkäinen sanoa tyynnyttelevästi, mutta samantien kuuluikahahdus ja lyhyiden siipien villi läpsytys. Lumi pöllysi kun teeret säntäsivät kauhistuneesti mekastaenpakoon, mikä mihinkin suuntaan. Jäi vain muutama höyhen ilmaanleijumaan kuin muistuttaakseen Lemminkäistä silmuja etsineistälinnuista. Ja saattoi kalevalainen ottaa ihmisen hahmon takaisin.

Lemminkäinen eiteerineitoon luottanut. Jokelteli samalla tavoilla kuinihmislastenkin kukkapäät. Kertoili jostain toisesta hirvestä ja laittoi puolet omistaan.Pohjolan akka oli selväsanaisesti kertonut hirven asustavan Hiienmailla, ei Lapissa, Pohjolan tuolla puolen.

Vanhat olivat kertoneet, että siellä jossain Lapin takana maailma loppuisi,ja että siellä alkaisi meri ilman toista rantaa.

Jatkui metsämiehen taival.

Hiisi oli kuullut metsän kuiskeen ja varoitti hirveään. Oli vainolainen saapunut lähelle ja hirven oli kiireesti jatkettava matkaansa.

Eläin juoksi lumiselta maalta puron matalaanveteen jälkensä häivyttääkseen. Jäänkylmä vesi pärskyiympäriinsä kun sen suuret jalat pieksivät puroa. Se kohtasiisomman virran, jonka talvijäinen vesi ei hirveä pelottanut.Se syöksyi syvään jokeen hetkeäkään epäröimättä ja uikömpelösti toiselle rannalle. Vettä valuva eläin tärisi vilustamutta se iski sorkkansa jäiseen maahan ja jatkoi juoksuaan.Jotta ehtisi kauas pois ihmisen terävien keihäiden tieltä.

Ei pelännyt tiheiden kuusikoiden läpi rynnistävä eläin osman vahvoja kynsiä, eisäikkynyt aukeiden soiden susilaumoja. Nyt oli paettava ihmistä, joka oli kaikkia petoja pahempi vihollinen.

Halki taimikon kiitäessään tapailivat eläimen vahvat sarvet nuoria puita niistä lunta pudotellen. Aina joskus isompaakin rankaa kopautti. Oli juostava koskapa isä-Hiisi oli niin käskenyt. Ja jätettävä haju jälkeensä.

Vihdoin illan tullen jäähileiden peittämä hirviasettui makuulle puiden siimekseen jääden odottamaan uutta aamua.