Alkuun 15 17

Kalevala kirja netissä

Jakso 16 - Siellähän se, puron takana

Vuorottelivat Kuu ja Päiväläinen taivaan kannella Lemminkäisen metsiä samotessa. Kulkivat päivät päästään ja Lemminkäinen alkoi käydä kärsimättömäksi. Nälkänsä piti loitolla pyydystämällä jäniksen tai teeren, paistaen lihat maistuviksi iltanuotion liekkien loimussa. Sulista puroista sai jäistä vettä juotavakseen. Hän oli metsämatkoillaan tottunut niukkaan einekseen.

Aina joskus, kaikkein yksinäisimpinä öinä, tunki Kyllikki väkisin hänen mieleensä. Liekö äiti muiston lähettänyt, kun oli niin väkevä?

Silloin kerran, Saaren kukan rekeensä siepattuaan, hän oli vilpittömästi luullut voivansa tapansa muuttaa. Lempeän kesäyön hämärässä valossa hän oli Kyllikin kauniisiin silmiin katsoen juhlallisesti valansa vannonut. "Minä lupaan sinulle, Kyllikki, että jos vaimokseni ryhdyt ja kuuliaisesti minua miehenäsi palvelet, jätän miekkani aitan ylisille ja tartun auran varteen. Saavat sodat minulta jäädä."

Oli myös uskonut Kyllikin ylpeän luonteen periksi antaneen, kun hän oli Lemminkäiselle myöntynyt ja luvannut anopin ohjeet nöyrästi vastaan ottaa ja valittamatta kotia hoitaa. Siellä metsän keskellä toisten ihmiskorvain kuulemattomissa oli näin Lemminkäiselle luvannut.

Kolmaskin oli ollut tuona kesäyönä läsnä. Ukko ylijumala oli nuorten valat kuultuaan laittanut öiselle taivaalle loimutulet heidän liittoaan vahvistamaan. Pohjoisella taivaalla olivat väreilleet punaiset valot, joita he yhdessä olivat lumoutuneina katselleet. Juhlallisempaa hetkeä ei Lemminkäinen elämänsä aikana konsaan ollut kokenut.

Lemminkäinen oli tosiaan muuttunut ja sanansa mukaan elänyt. Miekkaansa ei enää koskenut ja olivatpa kylän naisetkin miltei kokonaan häneltä rauhaan jääneet. Oli naisia kulkenut käsien välistä lukemattomia, mutta Kyllikin rinnalla he olivat arvottomiksi muuttuneet. Että osasivatkin tuon vaaleatukkaisen Saaren kukan huulet maistua niin hyvälle! Ja hyvältä oli tuntunut kun nuori vartalo oli painautunut omaansa vasten.

Silmät revähtivät auki. Ei ollut Saaren kukka Lemminkäisen syliä lämmittämässä. Oli talviyön taivas viimeisillään valjun valonkajon jo idässä sarastaessa. Kylmeni sydän samalla kun mies maailmaan havahtui.

Hirveä oli mies lähtenyt noutamaan, elikon Kyllikkiä parempaan naiseen vaihtaakseen. Hän ryömi ulos laavustaan mieli synkkänä. Lemminkäinen oli jo pannut merkille talven etenemisen. Päivät olivat lyhenemässä ja oli pakko jo kulkea iltayön hämärissäkin. Olisi eläintä vaikea löytää, eivätkä metsän eläimetkään sitä helpolla huomaisi.

Lappiin oli tulossa pitkän yön aika ja sitä ennen olisi hirvi kiinni saatava. Niinhän se akka oli vaatinut. Vaan entäpä jos hän laittaisikin akan valitsemaan! Että huolisiko väkäleuka hirven vaikka vähän myöhemminkin, vai veisikö hän sen kotiinsa Kalevalaan ja laittaisi paistiksi?

Alkoi taas hiihtäjän pitkä päivä. Hiien suuret salot oli kaikki koluttu, mutta Hiien hirveä ei näkynyt. Päiviä vanha haju paikoin kertoi eläimen metsissä kulkeneen. Vaan oli uusi lumi jo ehtinyt peittää jäljet, eikä metsämies saanut suuntaa retkelleen. Oli vain jatkettava matkaansa.

Uskaltautui mies menemään Kalman kankahille. Sivakoi ripeästi Kalman kartanon ankeat metsät, kulki Surman suun editse ja riensi kiireesti pois ennen kuin Kalma ehti häntä edes havaita.

Hiien metsien suuret salot oli jo miltei kierretty, vielä oli tutkittava tarkkaan autiot takamaat. Ja pian suihki Lemminkäisen suksista tuli ja nousi sauvoista savu.

Oliko se saalis, joka miestä matkaan ajoi - vai oliko se sirkeäsilmäinen kukkapää?

Metsämiehen vaisto havahdutti lumia kulkevan Lemminkäisen. Mies höristi korviaan, liukui hangella vielä hetken matkaa ja pysähtyi. Kallisti päätään, otti rasvakalojen nahasta tehdyn muhevan turkislakkinsakin päästään kuulostellakseen paremmin.

Metsäpuronen kiemurteli kylmän keskellä ja valkoisiin verhotut nuoret koivut ojentautuivat sen ylle kuin pienokaista varjellen. Syvistä lähteistä nouseva vesi oli voimaisa ja virta oli pakkasista huolimatta pysynyt vapaana. Vedestä nousi huurua kirpeään pakkasilmaan.

Sen ilkamoiva solina ei kuitenkaan ollut Lemminkäisen pysähtymisen syy. Metsämies tunsi, että jotain oli nyt lähellä.

Katse siveli tottuneesti rikkumatonta hangen pintaa jota puiden varjot pilkkoivat kirjavaksi sekamelskaksi. Pienet tassunjäljet matkan päässä kertoivat ketun siellä jolkuttaneen. Jänistäkö etsimässä? Jostain etäämpää kuului kaikuva poksahdus. Salojen ääniä.

Vaan mikä oli, kun niin oudolta tuntui?

Varoen jatkoi metsämies matkaansa, ääneti, lyhyin potkaisuin, kiertäen visusti hangen alta ojentautuvat näreet ettei niiden lumia vahingossakaan alas varistelisi. Ei sopinut nyt ääntä pitää, ei minkäänmoista.

Otti kylmä kiinni hikiseen mieheen ja painui hattu takaisin päähän.

Häivähdys metsässä, avoimena virtaavan purosen toisella puolen. Vahvat sarvet ja niiden alla jykevä pää.

Hirvi! Iso ja komea. Siellä se tosiaan oli.

Lemminkäinen pysähtyi niille jalansijoilleen. Ei hiihtänyt, ei liikkunut, antoi vain katseensa kiitää villisti pitkin lumista metsää. Siellä, huuruisten petäjien lomassa oli isokokoinen sarvipää makuulla. Eikä ollut häntä huomannut.

Metsämiehen olemus täyttyi tutusta kiihkosta. Sydän alkoi jyskyttää ja pakkasesta huolimatta kädet hikosivat. Saalis oli siinä.

Virtaavan veden ääni oli hänen puolellaan. Hiljaa hiipivä mies pääsisi hyvinkin aina keihään kantaman päähän. Lemminkäinen laski varoen kontin selästään ja sitoi köyden keihääseensä. Aikoi sen avulla tavoitella hirven sarvia. Kun eläin köyteen sotkeutuisi, olisi se helppo saalis. Vielä oli kuitenkin päästävä lähemmäs.

Kalevalainen alkoi matalana lähestyä kaikessa rauhassa makoilevaa eläintä. Puro oli välissä, mutta sen poikki oli luonto laittanut lumisia kiviä metsämiehen kulkea. Kivet veden keskellä olivat pieniä, mutta se ei miestä huolettanut. Jos toiselle puolen pääsisi, voisi puiden suojassa edetä aivan eläimen taakse, niin lähelle, että lapsikin jaksaisi keihään heittää. Tarkasti sarvien välistä, isoa eläintä hipaisemattakaan.

Jonkin matkan päässä näkyi virran poikki kaatunut puu, jota myöten olisi vieläkin helpompaa puronen ylittää. Sinne asti ei Lemminkäinen kuitenkaan malttanut lähteä. Varoen hän painautui alemmas ja ryömi kylmävetisen puron syvään huomaan, aivan veden partaalle. Keihäs kädessä hän töyrään suojassa uskalsi jo nousta seisomaan ja astui purossa olevalle kivelle. Toiselle, kolmannelle. Vielä kaksi kiveä ja puron pyörteet jäisivät taa. Edessä oli lumen kauniisti kuorruttama pensas joka vielä suojasi häntä hirven katseilta. Oli saalis jo metsämiehen käsissä.

Silloin hirvi havahtui vieraan läsnäoloon. Se nousi äkisti pystyyn ja vilkaisi Lemminkäiseen. Kiitävän hetken ajan saalis ja metsämies katsoivat toisiaan silmiin ja Lemminkäinen tajusi, että vaikkei olluitkaan vielä aivan valmis, niin nyt olisi toimittava. Hän kohotti keihäänsä tarkasti sarvien väliin aikoen, mutta samantien jalka lipesi jäisellä kivellä ja mies horjahti puroon veden syöksyessä kasvoille ja aina henkeen asti.

Lemminkäinen ponnahti ylös vedestä kirouksia suustaan sylkien vain havaitakseen hirvilauman juoksevan jo kaukana.

Hirvilauma! Ei se ollut Hiien hirvi, kun laumassa kulki. Hän oli vaatteensa kastellut turhan tähden, kun ei ollut mieltään malttanut ja kauempaa kiertänyt.

Vaan eivät auttaneet katumuksen sanat, eivät sadattelut. Oli tehtävä tulet ja tehtävä laavu ja kuivattava läpimäriksi kastuneet vaatteet. Olivat päivän hiihdot hiihdetty.

Seuraavaksi 17:
Porojen poikimasijoilla