Alkuun 17 19

Kalevala kirja netissä

Jakso 18 - Lapin miesten matkassa

Narskuivat askeleet lumessa ja kohtapian oli Lemminkäisen edessä kymmenen menohaluisen suksimiehen joukko. Pieniä, sitkeitä eränkävijöitä, kaikilla keihäät muassaan. Oppaaksi tarjottiin jo hieman iäkästä tihrusilmää. "Jata-kolo löytää sinun hirvesi vaikka silmät ummessa," oli muuan poromies tätä kehunut ja hyväksyvän yninän säestämänä muut nyökyttelivät päätään.

Aivan kuin tunturiin asti, sinne kylmän keskelle, olisi eksynyt tummanpuhuva silmäpari joka ääneti seurasi kalevalaisen askeleita.

Suksille noustuaan suuntasi metsästäjäin joukko kahden tunturin väliin, hirven jäljistä hieman idän suuntaan. Jata-kolo tunsi omat tienoonsa ja arvasi, minnekä eläin väkisinkin joutuisi. Se joutuisi suuren leton reunaan. Leton, joka sulana höyrysi läpi kylmänkin talven ja joka suksimiehenkin kulun katkaisi. Sinne jouduttuaan ei hirvellä enää pakotietä olisi.

Yö saapui nopeasti lyhyen päivänpalasen päätteeksi, mutta innostuneiden miesten matkantekoa se ei haitannut. Metsästäjäin joukko sivakoi hankea pitkin sinistä valoaan hehkuvan tähtitaivaan alla. Alkoi taivaan kansi värjäytyä oudonnäköisistä valoista. Pian se näkyi ensin keltaisena ja pian sen jälkeen punaisena. Lemminkäinen oli ennenkin nähnyt taivaalla loimutulet, mutta ei ennen näin mahtavina, koko taivaan kannen täyttävinä.

Eikä koskaan näin läheltä. Lemminkäistä suorastaan pelotti.

Vaikka kalevalainen oli taisteluissa karaistunut eikä metsän petojakaan kavahtanut, niin nyt hän tiesi itsensä kovin mitättömäksi. Taivaan valtoja mies oli oppinut kunnioittamaan sillä ne kuulivat ihmisten ajatukset ja saattoivat päättää kuolevaisen elontiestä. Oli kalevalainen kovasti huojentunut todetessaan, että matkassa olevat Lapin miehet eivät välkkeelle katsettaan suoneet. Tuskin edes huomasivat.

Erämaan hiljaisuudessa kuuluivat ainoastaan miesten raskaan hengityksen ja hiihtämisen äänet. Joskus, laimean valonkajon sopivasti sattuessa, saattoi nähdä miesten hengityksen huuruavan kireässä pakkasilmassa.

Metsämiehet pitivät yllä joutuisaa tahtia, tuskin malttoivat lepohetkellään edes uneen vaipua. Olivat yöt jo ylen pitkiksi käyneet. Ohikiitävän päivän aikaan käväisi outo, punakeltainen kajo juuri ja juuri tuntureiden yllä kertomassa, että Päiväläinen oli vielä olemassa, mutta ei enää taivaalle nousta jaksanut. Se värjäsi taivaanrannan vain pienen hetken ajaksi ja sitten luovutti maailman pimeydelle.

Tunturi tunturin jälkeen jatkui hirven hiihto. Kylmissä rinteissä oli pienelläkin näreellä suojanaan muhkea luminen vaippa, joka teki oksaisesta ruipelosta pehmeän villakerän. Niiden lomitse samosi äänetön metsämiesten joukko.

Joukkoa vetävä eränkävijä tunsi tienoot ja suuntasi matkan päähän tuntureista, keskelle harvapuustoista alamaata. Puita riitti niin kauas kuin silmä saattoi alkavan päivänretaleen valjussa valossa tavoittaa.

Sieltä yhytti miesjoukko lumesta tuoreet sorkanjäljet. "Hirvi," murahti joukkoa vetävä Jata-kolo. "Iso on," urahti viereen tullut toinen lappalainen. Maaninkalaiseksi kutsuttu mies, jonka isot viikset olivat muuttuneet jääpuikoiksi. Eivät hiljaiset miehet enempiä sanoja kaivanneet. He tiesivät olevansa aivan saaliinsa kannoilla, kun lumikaan ei ollut ehtinyt jälkiä peittää. Ja näillä Lapin hangilla oli vain yksi ainoa hirvi.

Jata-kolo oli mielellään ottanut pyyntiretken johtaakseen. Olihan hän tunnustettu eränkävijä, joka oli metsämiehiä ennenkin saaliiden perässä läpi salojen ja tuntureiden vienyt. Vaan tunsi mies kehossaan, että alkoi ikä jo painaa. Seuraaville reissuille saisivat jonkun nuoremman valita.

Matkaa jatkettiin entistä innokkaammin, mutta silti varoen, liikaa ääniä päästämättä. Hiihtajien avuksi virisi hienoinen vastatuuli, joka aukeilla paikoilla kylmäsi miesten kasvot mutta lämmitti mieltä. Se tuuli piti äänet pois hirven herkistä korvista ja hajut pois sen sieraimista. Saalis ei saisi heistä varoitusta ja he olivat nyt jo lähellä!

Metsä harveni harvenemistaan ja sitten viimeisetkin puut kaikkosivat näkyvistä - vai peittyivätkö ne suosta nousevaan huuruun?

Keikkui Kalvakkainen pimeän taivaan laella antaen haljua valoaan suolle. Laaja, sumun kattama aapa jatkui silmänkantamattomiin. Ei näkynyt ainuttakaan puuta lumisessa hämärämaisemassa. Pieniä, lumen verhoamia käkkäröitä väistellen miesjoukko eteni varoen.

Kunnes matkan päässä näkyi liikkumaton tumma möykky, kuin iso kivenjärkäle ainakin. Miesten liike pysähtyi. Hiljaisella äänellä Jata-kolo lausui kuin itselleen: "Siellä se."

Seuraavaksi 19:
Märän suon reunassa