Alkuun 18 20

Kalevala kirja netissä

Jakso 19 - Märän suon reunassa

Lemminkäinen tähysi usvan keskellä kuumottavaa tummaa, epäselvää hahmoa. Jo pian tunnisti kalevalainenkin metsämies voimakkaan eläimen suurine sarvineen. Hiien hirven, jota hän oli niin sinnikkäästi pyytänyt. Ja vihdoin saalis olisi hänen!

Kalevalainen hengähti syvään, nyt olisi hänen aikansa ottaa miesjoukon ohjat käsiinsä. Hän oli taas se sama itsevarma Lemminkäinen, laulaja Kalevalasta. "Minä menen suon reunaan odottamaan," hän ohjasti lappalaisjoukkoa. "Ahdistakaa elikko märän reunaa myötä minua kohti, että saan narut sen sarviin." Antoi vielä tuiman katseensa kiertää miesjoukkoa ja muistutti heitä ehdostaan: "Se on saatava kiinni elossa, veripisarankaan vuotamatta. Minä maksan teille hopeaa ainoastaan hyväkuntoisesta eläimestä, en lihoista enkä vereen tahritusta taljasta!" Ja terävä äänensävy kertoi miehen olevan tosissaan.

Hieman lappalaiset ihmettelivät, mutta etelän miehellä oli selvät säännöt ja he olivat ne hyväksyneet. Tehköön outoja puheleva kalevalainen hirvensä kanssa vaikka mitä, kunhan se Lapin maasta pahoine henkineen poistuisi. Ja hopeanassakka omistajaa vaihtaisi.

Eläintä pelästyttämättä miehet levittäytyivät suolle alkaen sitä hitaasti lähestyä. "Isopa on," lausahti joku rahisevalla äänellään. "Onhan noita," jatkoi nuori miehenalku innostuksen kuultaessa äänestä. "Idässä ovat isompia. Siskon mies on nähnyt kolmen miehen korkuisen!"

"Maassa makaavasta jänönenkin on jättiläinen!" lausahti joku pimeästä ilkikurisesti, mikä herätti hilpeitä lausahduksia muiltakin. Lappalaisten keskuudessa tarinoita riitti. Kodan kokoisista kaloista puhuvaan kotkaan, eikä konsaan voinut sanoa, mikä niistä tarinoista totta olisi.

Hirvi suon reunalla oli väsynyt. Sen selkä höyrysi juoksusta vaikka sarvet olivatkin uhmakkaasti pystyssä. Hetken lähestyviä hahmoja vihaisesti tuijotettuaan se yritti jatkaa kulkuaan. Varovaisin askelin, karttaen visusti märän reunaa lähestyviä miehiä. Vaan jos liiaksi erehtyi suota koettamaan, petti maa alta ja sorkat märkään upposivat. Joskus vatsaansa myöten. Jäätynyt pinta sulan päällä oli liian ohut painavaa eläintä kantaakseen, vaikka metsämies kulkikin kevyesti.

Miehet lähestyivät eläintä varoen ja hirvi alkoi kuopia mutaista maata isoilla sorkillaan. Se heitteli päätään ja mylvähteli vihaisesti ahdistajiensa edessä. Eleet olivat kovasti uhmakkaat, mutta sen silmiin oli oli tullut pelko.

Vain pienen matkan päässä odotti Lemminkäinen. Liikkumattomana kuin pystyyn kuollut puun ranka. Keihäästään oli luopunut ja hänen vahvoissa käsissään oli oksainen puunranka. Siihen hän oli sitonut narusta lenkin. Niin ison, että mies olisi lävitse mahtunut. Sen lenkin hän aikoi eläimen sarviin sotkea.

Suon reunassa lappalaiset jatkoivat lähestymistään ahdistaen eläimen yhä tiukemmin suon ja Lemminkäisen väliin. He etenivät tiivistyvässä ketjussa hissukseen, yrittäen olla eläintä pahasti pelästyttämättä. Rauhallisesti, askel askeleelta, sulia väistellen.

Ahtaalle ajettu eläin alkoi vauhkoontua. Se olisi jatkanut pakoaan, mutta ainoa vapaa rako miesketjussa johdattaisi sen Lemminkäistä kohti. Vainoojaansa kohti. Eläin huusi pelosta ja raivosta, sen sieraimet pärskyivät ja silmissä leimusi villi katse.

Lemminkäinen odotti yhä liikkumattomana eläintä luokseen. Se oli pian vain muutaman miehenmitan päässä. Hirven turkki kiilsi Kalvakkaisen valossa sileänä ja eläimen lämmin hiki haisi pistävästi. Lappalaiset astelivat jäätyneellä suolla vielä lähemmäs ja eläin hypähti kohti Lemminkäistä. Vielä hieman lähemmäs ja samassa Lemminkäisen koivunranka heilahti halki ilman lenkin takertuessa villisti heiluviin ja suuriin sarviin.

Ankara huuto pääsi raivostuneen eläimeen suusta ja päätään rajusti puolelta toiselle paiskoen se yritti päästä irti ihmisen aseesta. Se kääntyi suolle päin vetäen Lemminkäistä mukanaan, mutta jo ensimmäinen loikka vei eläimen upottavaan sulaan. Märät turvekokkareet lensivät ilmassa kun sen oli taisteltava itsensä takaisin, kovemmalle, mutta siltikin upottavalle maalle.

Miehet ryntäsivät joukolla Lemminkäisen avuksi naruja pitelemään. "Kiinni on!" huudahti Lemminkäinen apuun tulleille. Nämä painoivat eläimen väkisin maata vasten, eikä se päässyt enää päätään heittelemään ja ihmisiä sarvillaan sohimaan. Maahan vaipuessaan se menetti myös vaarallisimman aseensa, suurten sorkkien murskaavat iskut.

Lemminkäinen piti tukevasti kiinni eläimen suurista sarvista sille itsevarmasti ähisten: "Juoksut on juostu ja nyt sinä kyllä rauhoitut!" Yritti eläin vielä kerran nostaa päätään, mutta miesjoukko lannisti sen yhteisvoimin ja saivat sen joukolla hangessa pidettyä.

Ääretöntä aapaa leikkasi metsämiesten saaliiksi jääneen eläimen epätoivoinen huuto. Se kantoi aina isä-Hiien korviin, kertoi tälle kohtalonsa. Huusi omaa tuskaansa, kun oli satimeen jäänyt ja tehtävässään epäonnistunut.

Ja sitten se luovutti. Kaikki vastustelu lakkasi, eläin aivan kuin lysähti maata vasten. Ei heilunut pää, eivät potkineet vahvat sorkat. Suusta pääsi vielä syvä huokaus ja siinä eläin makasi liikkumattomana hangella.

Hirven suuriin silmiin oli tullut lasittunut katse. Se oli yrittänyt toteuttaa isäntänsä ohjeen, mutta vainoajansa oli ollut vahvempi. Kohtaloonsa alistunut eläin oli valmis kuolemaan.

Lemminkäinen sitoi hirven vasempaan sarveen kaksi köyttä. Toisesta hän piti itse kiinni ja toisen antoi vahvalle Lapin miehelle. Tämä oli oikea jässikkä. Ei niin kovin pitkä, mutta vanttera ja vahva kuin härkä. Muut levittäytyivät kehottamatta eläimen ympärille, ettei se varmasti pakoon pääsisi.

Olivat Lapin miehet kuin taikaisusta toisiksi muuttuneet. Juttua lensi vallan vilkkaasti ja äänistä kuulsi iloisuus. Lappalaisten mielessä velloi Lemminkäisen lupaama palkkio. Joku aikoi hopealla uuden jousen teettää, toinen poroja ostaa. Ja uhosipa joku saavansa vaimonkin itselleen, mikä herätti toisilta hersyviä lausahduksia.

Lemminkäisen oli helppo yhtyä miesten ilonpitoon, sillä vaimo hänelläkin oli mielessään. Unelmoi hänkin nuoresta neidosta, Pohjolan akan sirkeäsilmäisestä kaunottaresta. Siitä somasta nenännykeröstä ja norjasta vartalosta jota pian karhuntaljalla kierittelisi. Ja mies tunsi jälleen sen ihmeellisen tuoksun, jonka niin monena talviyönä oli uniinsa tullut.

Alkoi pitkä taival halki metsien ja tuntureiden kohti lappalaisten kylää. Uupunut ja alistunut eläin seurasi miesten mukana vastaan pyristelemättä, ei edes öisin pakoon yrittänyt. Perillä se vietiin oikopäätä tyhjään poroaitaukseen. Sinne se jätettiin, vahvan ja korkean aidan taakse.

Eikä kukaan ollut huomannut, että eläimen voimat olivat palanneet paluumatkan aikana. Ja vaikka sen pää olikin ollut painuksissa, sen silmiin oli noussut pistävä ilme. Isä-Hiisi oli ääneti kuiskinut sen korviin uusia ohjeita.

Seuraavaksi 20:
Taistelu aitauksessa