Alkuun 21 23

Kalevala kirja netissä

Jakso 22 - Tapion talon nurkille

Päivät alkoivat jo näyttää päiviltä pitkän yön synkimpien hetkien jälkeen, kun Lemminkäinen jälleen hiihteli varoen Hiien mailla. Kulki vaaroilla ja soilla, metsissä ja aukeilla. Otti välillä eläimen hahmon, loikki joskus jänönä, joskus sutena. Teeren hahmossa yhytti teerilauman useastikin näiltä neuvoa kysyäkseen. Vaan eivät tienneet teeretkään. Oli kuin maa olisi ison eläimen niellyt.

Hiien maat tarkasti läpi käytyään ja itsensä jo väsyksiin hiihdettyään, Lemminkäinen totesi eksyksiin joutuneensa. Ei osannut enää Päiväläisen eikä Kalvakkaisen avulla itselleen kertoa, mihin maailmankolkkaan oli joutunut. Eivätkä puutkaan sitä kertoneet.

Tyystin väsynyt mies kaivautui hankeen ja kietoutui taljan sisälle moneksi yöksi nukkumaan. Raskaan levon jälkeen nousi metsämies aamuhämärään maailmaan. Kiipesi suurelle puuttomalle vaaralle, josta Päiväläisen säteet hetken päästä tavoittaisi. Ja maailman pian valjetessa käänsi katseen luoteeseen. Siellä puiden takaa pilkahteli jotakin. Hieman tarkemmin tähyiltyään havaitsi kullankeltaiset ovet suuressa talossa, kuin linnassa. Itsensä Tapion talohan se siellä! Lemminkäinen innostui. Varmaan hänen sopi mennä itsensä metsän haltian tykö apuja anomaan. Kun tämä ei metsämiehen savuja ollut huomannut.

Kerran aikaisemmin, kun he yhdessä Tieran kanssa olivat kaukana tuntemattomilla poluilla käyneet, olivat he nähneet komean linnan. Sen yksi seinä oli puusta, toinen luusta ja kolmas kivestä. Mahtava oli asumus, oli kuin harja olisi pilviä puhkonut, ikkunoita monen monta allekkain. Pitkällä sivulla vieri vieressä enemmän ikkunoita kuin miehellä sormia käsissään. Niiden pielet oli kullalla silattu ja hohtivat kauniina kuin taivasta kiertävä Päiväläinen.

Ja kun sisään katsoi, niin kuninkaallisiahan siellä parveili. Tapio, talon pyylevä isäntä, istui pehmeässä, punaisessa istuimessaan juhlapukuisen väen ympäröimänä. Niin syvälle oli pehmusteisiin uponnut, että tuskin hahmoaan saattoi erottaa. Ja pikkuinen Tellervo, prinsessa ikään, pyörähteli isompiensa joukossa itsekseen tanssien.

Mielikki, lyhyenläntä metsän emäntä, astui huoneeseen arvokkaasti lakeijoiden kumarrellessa. Yllään hienointa sinistä silkkiä ja kädet kultakäärehissä. Päässä kauniisti koristeltu myssy, vai kruunuko lie ollut, kun niin kauniisti kimalteli. Kaulassa ihmeen valkoisina loistavat helmet. Niin paljon kultaa ja hopeaa päällä, että hyvä kun pystyssä pysyi. Ulos asti kuuluivat kauniin musiikin soinnut.

Enempää ei Lemminkäinen ollut ehtinyt havaita, kun Tiera oli hihasta nykinyt vaatien pois lähtemään. "Ei metsän haltiaa sovi aiheetta häiritä. Siinä menisi pyyntionni!" oli tämä Lemminkäiselle vakuutellut. Ja hiljaa olivat miehet hiipineet pois paikalta. Ennen puiden lomaan menoaan Lemminkäinen oli vielä vilkaissut kaihomielin loisteliasta linnaa. Mielessään hän oli luvannut itselleen, että joskus hänelläkin olisi kultaa ja hopeaa yhtä paljon. Yllin kyllin. Ja silloin hänkin asuisi komeassa talossa kauniin vaimon keralla.

Talon ikkunassa välkähti jotakin ja se havahdutti Lemminkäisen pois muistoistaan. Nyt ei Tapion talo enää loisteessa elänyt. Seisoi rapistuneena ja melkein kuin hyljättynä. Hän tiesi vanhastaan, että metsän väki oli oikullista. Kuinka sitä voisi lähestyä, että se ei käpertyisi itseensä? Närkästyisi siitä, että tulen ääressä apua anonut ei saamaansa vastaukseen ollutkaan tyytynyt, vaan saapuisi vielä Tapion ovelle kolkuttelemaan.

Vaan piankos Lemminkäinen oivalsi, mitä oli tehtävä! Ahneita he olivat ja lisäksi erityisen persoja mielistelylle. Kultaa ja hopeaa ei kalevalaisella enää ollut, mutta hänellä oli jotain vieläkin arvokkaampaa. Hänellä oli sananlahjansa jotka olivat kultaakin mahtavammat. Niillä hän pyörittelisi ketä tahansa, kunhan vain sanansa taiten valitsi. Ja sen taidon Lemminkäinen totta vie osasi.

Rohkaistuneena metsämies hiihteli ääneti lähemmäs kivistä linnaa, jonka pinta oli huurussa ja hohki kylmyyttä. Pitkällä seinustalla olivat suuret ikkunat, mutta jotenkin oudon oloisina. Ikunat olivat kylmiä, tyhjän oloisina. Hän meni aivan ikkunan alle ja kurkisti varoen sisälle. Näkyi vain hämärä huone, huonekaluistakaan ei tahtonut saada selvää. Samoin oli seuraavan ikkunan kanssa.

Pääovi kolahti äkisti ja Lemminkäinen pysähtyi niille jalansijoilleen. Odotti rauhassa, kun piika riensi iso astia kädessään navettaan asioilleen. Jatkoi Lemminkäinen etsimistään ja vasta kuudennesta ikkunasta näki Tapion väen. He olivat arkiaskareissaan ja resuisissa kansan vaatteissa. Tapio näytti kovasti lihavalta ja nuhjuiselta. Yllään oli aivan tavallinen villapaita ja housut repsottivat yllä ja tarkkaan tihrustaen saattoi Lemminkäinen havaita, että vallan oli lahje saumoistaan revennyt. Eikä Mielikkiä voisi köyhän talon emännästä erottaa. Oli päällä musta, kulunut mekko ja hiukset hoitamatta. Ei yhtä ainutta korua yllään.

Tämäkö oli metsän haltian perhe! Ryysyläisiä! Lemminkäinen ihan kimmastui.

Tapio oli metsän kuningas ja kuninkaan perheen tuli elää arvoisellaan tavalla. Ei kukaan ryysyläistä kunnioittanut eikä siltä metsäonnea anonut. Ja jos ei Tapiolta, niin keltä sitten? Jos Tapio ei piitannut edes omasta perheestään, niin kuinka hän sitten piittaisi muista. Metsämiehistä. Lemminkäisestäkään?

Vai oliko Tapio vain tullut vanhaksi ja alkanut unohdella, mitä hänen piti tekemän. Muistamatonhan Tapio oli aina ollut, sen Lemminkäinen vanhastaan tiesi, sillä sitä olivat Kalevalan viisaat kautta aikain nuoremmille metsämiehille toistaneet. Että Tapiota piti aina vähän päästä käytävä lepyttelemässä ja maanittelemassa jos pyyntiä halusi.

Näytti pahasti siltä, että metsän haltia oli yksinkertaisesti unohtanut oman asemansa!

Lemminkäinen närkästys kasvoi yli äyräittensä. Ei metsän kuningas saanut kerjäläisenä elää! Sen kummempia ajattelematta mies harppoi rymisten sisälle Tapion tupaan edes oveen kolkuttamatta. "Onko täällä ketään!" hän ärähti kovalla äänellä silmiään hämärässä hallissa tihrustaen.