Alkuun 23 25

Kalevala kirja netissä

Jakso 24 - Liikkeelle lähti metsän väki

Lemminkäinen poistui Tapion tuvilta hyvillä mielin. Puiden lomasta kalevalaista seurasi musta silmäpari. Vaan tällä kertaa ei nokka auennut, ei ääni kuulunut. Ehkä oli silmissään hieman kyllästynyt ilme.

Hetken jahkailtuaan ryhtyi Tapio toimeen. Hän laittoi viestiä menemään kaikille metsän eläimille, että koko hänelle uskollisen metsän väen oli outoa eläväistä etsimän. Isoa, vahvaraajaista, hirvennäköistä otusta, jonka suuressa päässä sojotti vain toinen sarvi. Ja joka jätti jälkeensä vahvan hajun. Tapio ei sen enempiä outoa viestiään selitellyt, sillä sellainen ei ollut metsän haltian tapana. Hänen toiveensa yksin riitti.

Viesti kiiri läpi metsien ja yli soiden Lappia myöten, aina rannattoman meren äärille asti. Rapisivat mäntyjen rungot, kun oravat kiipesivät ylös latvuksiin hirven nähdäkseen. Tähystivät laajaa maisemaa niin, että pieniä silmiä alkoi särkeä. Löytyykö, löytyykö? Katosi pörröhäntien katse jonnekin taivaanrannan utuun. Osasi Hiien hirvi Päiväläisen aikaan piilossa pysyä.

Lähtivät liikkeelle kärpät. Valkoisten salamien lailla ne hyppivät pitkin kantavia hankia pidentyvien päivien valossa. Kiersivät kaikki kalliot ja tutkivat tarkkaan nevojen reunat.

Taivas ei lunta antanut eikä Hiien hirvi jäljilleen mitään mahtanut. Olivat jo päiviä vanhat, kun kärppälauma ne löysi. Askeleen mitta kertoi, että isosta kulkijasta oli kyse. Ja syvistä jäljistä nousi raskas haju.

Ne veivät kohti laajoja idän rämeitä. Siellä olisi suojaisia jokivarsia ja ahtaita lumen täyttämiä laaksoja. Sinne voisi pakenija päiväkausiksi kadota. Sinne olivat ylen rohkeat metsämiehetkin ikiajoiksi jääneet.

Pian kulki viesti Tapion tiluksille asti ja metsän haltia sai kuulla elikon löytyneen. Hämärässä huoneessaan hän käski pikkumahtipontiseen, mutta ystävälliseen sävyynsä: "Täten määrään, että metsän väen on hätyytettävä se heti liikkeelle!". Vaikka olikin ypöyksin, hän hetken vielä mietittyään alkoi viittilöidä käsillään ja elehtiä kiivaasti, kuin olisi suurellekin sotajoukolle puhunut: "Ajakaa se suuren supan pohjalle, paksun lumen keskelle. Yhdenkään hampaan purematta, edes kynnen koskematta!"

Susien kurkusta pääsi ulvahdus kun ne Tapion käskyn kuulivat ja säikähtänyt hirvi ryntäsi esiin piilostaan, pienestä koivikosta suon keskeltä. Se halaji maastoon, jossa lunta olisi paksulti ja jossa se pitkine jalkoineen pääsisi pakoon susilaumaa.

Pian kuului susien huohotus hirven korviin ja silmillään se näki harmaiden eläinten joutuisasti hyppelevän pitkin jäistä suota. Tiheä kuusikko oli vain matkan päässä tullen jokaisella askeleella lähemmäs. Hirvi paransi juoksuaan ja sukelsi vauhdilla puiden sekaan. Metsä rytisi ja pienet näreet rusahtelivat poikki ison eläimen juostessa vauhkona susia pakoon. Yksinäinen pitkä sarvi tempoi alhaalla roikkuvia oksia, jotka lumensa maahan heittivät.

Hirvi oli oikeassa. Umpihangessa sudet eivät pitkäjalkaista eläintä voineet tavoittaa. Hanki ei jaksanut pienitassuisia eläimiä kantaa vaan jokaisella loikalla ne upposivat paksussa lumessa vatsaansa myöten ja voimat alkoivat pian käydä vähiin. Illan tullessa sudet olivat tyystin uuvuksissa ja vihaisia, ja niiden oli luovutettava. Häntä koipien välissä oli Tapiolle kerrottava, että hirvi oli mennyt menojaan. Jossakin korven sopukassa hirvi päästi suustaan ilakoivan huudon takaa-ajajiaan pilkatakseen. Ja yhäti se jatkoi juoksuaan.

Oli Hirven riemu kuitenkin ennenaikaista. Susien voimien ehdyttyä alkoivat muut metsän eläimet sitä ahdistella. Tuuheissa kuusikoissa osmat alkoivat lähennellä ja avoimilla mailla hirvilaumat hyökkäsivät väärää hirveä kohti sarvet ojossa. Sillä ei ollut lepopaikkaa missään.

Hätääntynyt Hiien hirvi yritti kuulostella metsän ääniä, mutta enää ei metsä sille vastannut, eikä sen juoksua ohjannut. Se ihmetteli kovasti, sillä siitä lähtien, kun se oli Hiien pihasta lähtenyt, oli metsä ollut sille ystävä. Se oli antanut suojan ja ohjannut oikeaan suuntaan, poispäin metsämiehen laduista. Oli joskus lumimyräkkä peittänyt jäljet kun mies keihäineen oli tullut liian liki. Puiden kuiskinta oli sitä varoittanut tiheikköön menemästä, kun väkeväkourainen osma oli kuusessa alle juoksevaa saalistaan odottamassa.

Ja nyt, henkensä hädässä apua pyytävä hirvi ei kuullut mitään. Olivat metsän äänet tyystin vaiti.

Ei voinut hirvi tietää, että Lemminkäinen oli Tapion luona käynyt ja häneltä neuvoja saanut. Isä-Hiisikään ei pystynyt enää suojattiaan auttamaan, niin voimallinen oli Tapion sana. Oli pakolaisen kohtalo sinetöity.

Henkensä hädässä metsän eläimiä pakeneva hirvi teki kuten Hiisi oli käskenyt: juoksi juoksemistaan. Se sukelsi tukevarunkoisten puiden suojaan. Paksu lumi ei pitkäjalkaista eläintä haitannut ja se paineli eteenpäin mistään piittaamatta. Puitten lomasta siinsi avonainen maisema kun lumi äkkiä petti sen alta. Se oli jyrkkäreunainen suppa, täynnään lunta. Niin paksulti, että eläin sinne kaulaansa myöten upposi.

Pelästyneenä se yritti kääntyä takaisin, mutta rinne oli liian jyrkkä. Minne tahansa eläin suuntasikaan, oli vastassa jyrkkä, jäinen kallio, josta sen vahvat sorkat eivät voineet ponnistaa. Oli Päiväläisen poismenon suunnassa loivempi rinne, mutta siellä oli kaatunut puu, jonka yli ei syvälle lumeen uponnut eläin jaksanut hypätä. Aikansa taisteltuaan sen oli lopulta annettava periksi ja eläin lysähti väsyneenä lumeen makaamaan. Se ei nähnyt pakotietä ansastaan. Ja ilta alkoi hämärtyä.

Kiiltokarva, tuo sulavalinjainen veden ja maan elävä, totesi vieraan metsissä kulkeneen. Se haistoi vahvan hajun, joka ei tullut porosta eikä osmasta. Se tuli jostain vallan oudosta eläimestä. Oli likainen ja raskas. Oli tervalla sivellyn puun haju. Se oli Hiien hirven haju.

Vanha uros nousi takatassuilleen ja siveli käpälillä kuonoaan. Eläin, tuskin polven korkuinen, oli suippenevan häntänsä kera pienen miehen mittainen.

Sekin oli saanut Tapion viestin ja oli toteuttamassa metsän haltijan käskyä. Eläin hypähteli hankea pitkin jälkiä seuraten ja missä vain oli viettävä rinne, sen kiiltokarva liukui riemukkaasti käpälät vartaloa vasten.

Liukui mäen, liukui toisen ja puiden lomasta näkyi aukea paikka, jonne jäljet veivät. Kiiltokarva pysähtyi ja takatassuilleen nousten tähysi tarkasti kuusien joukkoon. Sitten se kuuli metsän ison eläimen avuttoman äänen.

Jatkoi innostuneena matkaansa, joka supan reunalla muuttui ylen varovaiseksi. Ei halunnut pudota kuopan pohjalle, suuren yksisarvisen sorkkien poljettavaksi.

Kiiltokarva suki taas pientä kuonoaan ja laittoi viestiä kulkemaan. Oli metsä täyttänyt Tapion tehtävän.