Alkuun 25 27

Kalevala kirja netissä

Jakso 26 - Hirvi tapaa kohtalonsa

Hirvi ei ollut aikoihin saanut mitään syötävää ja se tunsi voimiensa käyvän vähiin. Siltikin se etsi silmillään pakotietä; ei tuo yksinäinen, pienikokoinen ihminen niin kovin vaaralliselta näyttänyt. Lumen peittämät jyrkät kalliot sen sijaan olivat ylikäymättömät, ja sellainen oli myös loivemman rinteen poikki kaatunut puu. Sen yli ei ollut käyminen.

Ehti ilta tulolleen hirven ja miehen vahtiessa toisiaan. Välillä tunsi iso eläin jo ihan halua luovuttaa. Olihan Hiien käsky täytetty, niin pitkälle kuin puupökkelöillään halki metsien juossut hirvi suinkin saattoi.

Lemminkäinen ymmärsi, että eläin oli lopullisesti satimessa. Ennen pitkää se väsyisi tyystin ja paikallaan seisoessaan kohmettuisi. Silloin hän saisi helposti narun sen vahvan kaulan ympärille. Metsästäjä varautui odottamiseen. Rakensi kuusenoksista majan itselleen yötä varten ja peitteli sen paksulti lumella, että saisi suojan pakkasta vastaan. Taivaan hämärtyessä laittoi vielä pienen nuotionkin palamaan. Äänettöminä mies ja hirvi tuijottivat toisiaan lepattavien liekkien ylitse kunnes väsymys saapui molempien luo.

Haljun taivaanvalon aamulla langetessa ahtaaseen kuoppaan, alkoi eläin valmistautua uuden päivän koitokseen. Se ravisteli itseään kuin olisi kylmettynyt. Hirven suuret, surulliset silmät katsoivat Lemminkäistä, kun ihminen kaivoi kontistaan leivänkannikan alkaen sitä hiljalleen syödä. Hirven sieraimet värähtelivät. Se ei ollut pakomatkallaan saanut lainkaan ruokaa. Ei ehtinyt puiden rankoja kaluamaan kun oli pitänyt paeta osmien väkeviä käpäliä. Oli kuusikossa jo kerran saanut maistaa oksien seasta pudottautuneen eläimen kirveleviä iskuja.

Lemminkäinen vaistosi eläimen olemuksessa alistumista ja päätti vaivihkaa yrittää. Astui lähemmäs ja heitti narun yksinäiseen sarveen, mutta silloin kuului eläimen kidasta myrskytuulen kiljaisu ja se reuhtaisi voimallisesti päätään. Harja suihki tulta ja kärvähti köysi poikki. "Varsinainen tuittupää," kivahti silloin metsämies. "Sinä olet satimessa ja minä vien sinut Pohjolan akan pihaan. Ei auta vastaan pyristellä. Itseäsi vain vahingoitat!"

Eläin liikuskeli ahtaassa kuopassaan tampaten itselleen lisää tilaa. Se valmistautui pelotta uuteen yhteenottoon.

Alkoi Lemminkäisen mieli ylen synkäksi käydä. Olihan saalis jo varmasti satimessa, eikä enää pakoon pääsisi, mutta miehen luonteelle ei odottaminen sopinut. Oli saatava jotain aikaiseksi.

Tahtoisiko itse Ukko ylijumala Lemminkäistä auttaa? Vaikkei Pyhää puuta missään näkynytkään, polki mies nuotiopaikan valkoiseen hankeen, hieman syrjemmälle. Siinä, tulta polttaessaan, hän rukoili apua kaikkein mahtavimmalta. "Lähetä lämmin etelästä, että metsät vallan kastuisivat. Laita perään kiivas talvimyrsky, jollaisia vanhat kautta aikain ovat pelolla muistelleet. Ahda tuulta pohjoisesta, yllytä vauhtiin idästä. Anna tulla loppuvuoden lumet kerralla, jäisen puhurin myötä, ettei kesän edellä enää kylmää riitäkään. Että tuo Hiien hirven tulinen harja tyystin kylmäksi kävisi."

Ukko ylijumalaa Lemminkäisen rukous miellytti ja hän päätti olla suosiollinen anovalle ihmiselle. Oli talven tarpeet syytä liikkeelle laittaa. Samantien ohjasi lämpimät etelän tuulet metsikön ylle ja ne toivat mukanaan raskaat pilvivuoret. Meni päiväkin pimeäksi synkkien pilvien alla ja sitten koko taivaan kansi repesi. Alkoi tulla märkää lunta, raskain pisaroin. Enemmän ja enemmän. Ja pian ei eläväisen silmä enää sateen lävitse maailmaa nähnyt.

Metsämies ryömi suojaan oivaan pesäänsä. Sulki suuaukon havuilla ja kietoutui visusti karhunnahkaiseen taljaansa. Pitkän oksan työnsi hangesta lävitse, jotta taivaan näkisi. Vaan pian sekin meni umpeen ja Lemminkäisen suojassa vallitsi pimeys.

Hirven selkä kastui läpikotaisin, sen karva imi vettä ja muuttui painavaksi. Märkä lumi kuorrutti eläimen lukiten sen paikoilleen hankeen. Eikä hirvikään enää eteensä nähnyt, tiesi vain, että ympärillään on jyrkkä rinne ja vastassa sitkeä ihminen.

Etelätuulen jälkeen Ukko ylijumala puhalsi kaksi tuulta yhteen. Pohjoistuuli kylmäsi metsän ja sai seurakseen kiitävän vihurin idästä. Tuuli ujelsi vaakasuoraan, tunkeutui kaikkiin koloihin, läpi näreiden ja pensaiden alusten. Se jäädytti Hiien hirven, puhalsi sen mahan alitse ja jalkojen välistä. Pakasti räntänä sataneen lumen teräksen kovaksi. Vaan metsämiehen kieppiin lumen alla ei tuiminkaan puhallus tietään löytänyt.

Se oli talven viimeinen kuolinkouristus ennen kevään tuloa.

Havahtui Lemminkäinen hiljaisuuteen. Se tuntui ulvovan hänen korvissaan kuten oli myrsky ulvonut kaksi päivää ja yötä. Äänettömyys miltei pakahdutti metsämiehen korvat. Hakkasi Lemminkäinen veitsellään aukon suojansa seinään ja kaivautui jääkuoren alta katsomaan myrskyn jälkeistä maailmaa.

Ei ollut hirvi pakoon lähtenyt. Siinä se seisoi paikoillaan, yltä päältä jäällä kuorrutettuna. Selästä eivät enää nousseet tulenlieskat. Eikä heilunut enää yksisarvinen pää uhmakkaasti; roikkuivat surkeanoloisen eläimen turvasta jääpuikot. Olivat silmäluometkin liikkumatta. Kerta kaikkiaan olivat Hiien hirven voimat tyystin loppuneet.

Metsämies lähestyi jääkuoren peittämää hirveä alkaen rauhallisin sanoin maanitella sitä. "Mitäpä sinä minulle tiuskit, laulaja Lemminkäiselle." Otti suitset valmiiksi, että voisi ne kohta eläimelle laittaa. Vierelle päästyään kaivoi turkistensa käänteistä esiin leivänpalan alkaen sitä mutustella.

Aivan hirven edessä, sitä elottomiin silmiin katsoen, jutteli pehmeästi: "En sua pahoin pitele, en aja läkähdyksiin. Jos vitsalla vetelen, niin jäljet myös terveeksi hoidan. Pitkä on tosin matka Pohjolan perille, uuden morsiameni luokse. Se matka on meidän yhdessä tehtävä."

Ja sitten ojensi kädellään leipäpalaa kohti eläimen jäistä turpaa.

Hiien hirvi tunsi leivän taivaallisen tuoksun. Vatsa vaati omaansa ja eläin yritti huulillaan tarttua leivänpalaan, mutta oli niin jäässä, ettei pää liikkunut eivätkä huuletkaan ojentuneet. Oli Lemminkäisen laitettava palanen suoraan hirven suuhun. Kun eläimen suu alkoi hiljalleen palasta murentaa, tiesi Lemminkäinen voittaneensa.

Metsämies otti vyöltä puukkonsa ja alkoi sen kahvalla hakata eläimen jääkuorta rikki. Varoen, ettei sitä vahingoittaisi, sillä saalis oli vietävä Pohjolan akan luo hyvässä kunnossa. Lopuksi herkin käsin kampasi hirven selkää veitsensä terällä, jotta viimeisetkin jäähileet irtoaisivat.

Pujotti vahvan narun eläimen kaulaan ja tällä kertaa ei kiljunut hirven suu, ei noussut harjasta tuli. Hetken aikaa metsämies vielä jutteli saalilleen ja silitteli sen selkää. Lopulta laittoi suitset suuhun ja nöyrästi eläin salli itsensä laitettavan ohjaksiin. Oli säyseä kuin työhevonen kyntöauran edessä.

Vielä oli päästävä ylös supasta. Lemminkäinen hakkasi terävällä keihäällään kaatuneen puun irti jäätyneestä maasta. Puolenväliin taivasta ehti jo Päiväläinen kulkea, kunnes puu oli kokonaan irti ja mies saattoi vahvoilla voimillaan kammeta rangan syrjään. Sen verran, että hirvi mennä mahtuisi.

Otti eläintä ohjaksista kiinni ja talutti ylös supasta. Metsään päästyä kulku oli jo helppoa eikä eläin edes yrittänyt karata Lemminkäiseltä. Hetken mielijohteesta mies päätti hylätä suksensa, tarrasi yksinäiseen sarveen ja kiepautti itsensä ketterästi hirven selkään. "Noooin sitä pitää" hän lausahti ääni tyytyväisyydestä hyristen. "Sinustahan tulee minulle oiva hevonen."

Tuoreita kynnenjälkiä hirven kupeessa katseltuaan tyynnytteli vielä: "Nyt ei ole pelkoa osmista eikä susista. Ne kaikki kavahtavat minun terävää keihästäni!" Kumartuen eläimen pään vierelle hän tätä silmiin katsoen vielä lisäsi leikkisällä äänellä: "Kavahtavat tai maistavat! Eikö niin!" Ja taputti eläimen kaulaa. Lemminkäinen tunsi taas olevansa oman maailmansa valtias.

Oli Päiväläinen taivaalle noussut ja alkoi paahtaa senkin edestä, mikä kylmän talven aikana oli paitsi jäänyt. Kuin olisi yhdessä päivässä halunnut karkottaa kaiken sen kylmän, minkä talven viimeinen vihuri oli metsään tuonut. Se olisi pian sulattava hanget pehmeiksi ja metsät vetisiksi.

Lemminkäisellä olisi edessään vaivalloinen matka Pohjolaan. Vaivalloinen nimenomaan siksi, että vaikka Hiien hirvi nyt olikin säyseä, ei Lemminkäinen aikonut sitä enää toista kertaa pakoon päästää. Murheita ottamatta kalevalainen lähti liikkeelle hyvillä mielin, kukkapäätään noutamaan.

Eikä aikaakaan kun innostui mies vallan laulamaan ja antoikin laulunsa kaikua koko metsäkunnan iloksi. Pysähtyivät ketut juoksuistaan ja teeret syömisiltään. Lemminkäisen sulosointuja kuulemaan.

Vaan yksi ei riemuita jaksanut. Lennähti kalevalaisen editse musta lintu asettuen lumisen puun oksalle äänekkäästi raakkumaan. Hyppelehti levottomasti oksalta toiselle ja liihotteli hetken matkaa miestä seuraten. Hätä sillä oli, mutta sen sanomaa ei Lemminkäinen jäänyt pohtimaan. Hänen riemukkaassa mielessään oli tilaa vain sille sorjavartiselle kukkapäälle.

Seuraavaksi 27:
Pohjolan akka juonii