Verkkokirja Kalevalan pohjalta

Jakso 27 - Pohjolan akka juonii

Kylmettynyt metsämies sitoi yksisarvisen hirvensä linnamaisen suuren ja komean rakennuksen porraspuuhun. Oli Pohjolan akka rakennuttanut asumuksensa todella jykevistä aihki hirsistä. Marssi mies innosta kihisten sisälle suureen taloon, jossa avaran tuvan lämpö tulvahti vastaan. "Aiii miten mukavaa täällä onkaan, vaikka torppa muutoin onkin synkkä kuin suden pesä," uhosi Lemminkäinen. "Pääsivät kädet jo kohmettumaan, kun hirven selässä tänne matkasin. Hiien maiden takapihoilta!" Otti jousen selästään pudottaen sen röyhkeästi tuvan pitkälle pöydälle, kultalangoin kirjaillun palttinaisen liinan päälle.

Pani kerkeästi merkille sievän piian häärimiset ja silmää iskien maiskutti suutaan: "Ja tytöt ovat panneet padan porisemaan lämmintä keittoa! Tännepä kannatti tosiaan tulla pitemmästäkin matkasta. - Vaan missäs on Pohjolan akka? Minulla olisi sille koukkuleualle tuomisia, jollaisia ei ole ennen saanutkaan!"

Tuvan perukoilla kolahti ovi ja synkkä olemus tassutteli hiljaa lähemmäs. Toisen yrmeästä ilmeestä piittaamatta avasi Lemminkäinen suunsa: "Nyt on Hiien hirvi pihalla. Elossa ja hyvässä kunnossa, kuten lupasinkin. Ja nyt on sitten palkkion vuoro. Johan nyt saan kauneimman kukkapääsi, sen soreimman kolmesta neitokaisestasi. On minulla jo ollutkin lupaamaasi neitoa ikävä!"

Pohjolan akka kalpeni raivosta eikä ollut korviaan uskoa. Kalevalainen suupaltti oli palannut Hiien hirven kanssa! Miten moinen oli mahdollista!

Akan sisuksissa alkoi kiehua, kun ei ollutkaan päässyt eroon kelvottomasta sulhasehdokkaasta. Hallitsi kuitenkin niin ilmeensä kuin sanansakin. Ja ovelalla naisella oli vastaus valmiina. Vastaus, jollaista Lemminkäinen ei osannutkaan odottaa. "Lupasin mitä lupasin. Vaan oli sillä lupauksella ehtonsakin, sinä houkka."

Työntyi aivan Lemminkäisen eteen, että mahat miltei toisiaan koskettivat: "Se Hiien hirvi piti tuoman pihalleni ennen pitkän yön alkua", aloitti Pohjolan akka rauhallisesti, mutta hänen äänensä alkoi nousta naisen kiihtyessä. "Ja nyt se yö on jo mennyt. En minä sinun hirveäsi enää kaipaa. Syksyllä semmoista tarvitsen. Revi vaan siltä toinenkin sarvi. Vie mennessäsi ja laita lihoiksi!" Kädet kävivät kiivaasti akan antaessa pontta puheelleen.

Lemminkäinen aivan ämistyi, mutta muisti kyllä akan niin sanoneen. Ennen pitkän yön alkua! Mies tajusi tehneensä virheen ja sekös nolotti. Oli Lemminkäisen vuoro tuntea kiukun ja häpeän puuska läpi sisuksiensa. Meinasi jo tyhmyyttään kirota, kun hänelläkin välähti oiva tuuma. Aivan normaalilla, suorastaan välinpitämättömällä äänellä metsänkävijä vastasi: "No, sittenhän minä paimennan hirveäni läpi kesän ja tuon sen takaisin uudestaan syksyllä. Saat hirvesi lehtien puista lähtiessä, kun se kerran sinulle niin tärkeää on!" Ja huvittunut ilme kasvoilla vielä ilakoi: "Saat, akka, vaikka kertoa, että minä kuunkiertämän päivänä minä sen pihallesi talutan!"

Tällöinkös punehtuivat akan korvanlehdet, mitä ei ollut aikoihin sattunut. Että osasikin tämä kalevalainen suunpieksijä olla hävytön! Käskisikö miestensä teuraaksi laittaa vaiko sudellaan syöttää! Tunsi ohimosuoniensa alkavan tykyttää.

Alkoi avara tupa käydä vallan ahtaaksi kun akka ja Lemminkäinen katsoivat tiukin ilmein toisiaan. Akka oli kuin nurkkaan ahdistettu tämän oudon miehen kanssa. Teki mahdottomia ja oli sitkeä kuin tauti. Vaan ei akka tytärtään moiselle tyhjätaskulle antaisi, oli heille rikkaammat sulhaset katsottuina. Ja ennen kaikkea nöyremmät.

Keksi akka keinon. Jos vielä yhden kerran hän voisi tätä kalevalaista huiputtaa. Ihan hymy kasvoille levisi ja akka onnitteli ääneti itseään.

Sovittelevalla äänellä hän alkoi jutustella: "No jos niin kovasti tytärtäni mielesi tekee, niin annetaan tuon nääntyneen hirvenpuolikkaan olla. Tarvitsen minä muutakin, jonka saa jo paljon helpommalla. Ei tarvitse talvisia metsiä päiväkausia samota."

"Kultaa ja hopeaako kaipaat? Niitäkin minulla riittää," valehteli Lemminkäinen. Aitan alusia oli jo moneen kertaan luvattu ja jotain olisi varmuuden vuoksi Tapiollekin vietävä.

"En minä sinun kultaasi enkä hopeaasi kaipaa. Niitä riittää minulla, vuoren sisässä, kahdeksan oven takana. On kultaa enemmän kuin mitä sinä olet elämäsi aikana nähnyt, saati sitten ryöstänyt." Akan ääni muuttui hyrinäksi kun omaa aarrekammiotaan ajatteli. Pimeissä holveissa sitä kyllä riitti, arkku arkun perään. Ei edes oma miehensä tietänyt niiden määrää.

Ja hänellä oli tarkka silmä sen suhteen, mistä kultaa saisi ja millä tavoin. Hän oli jo edellisenä syksynä arvioinut Lemminkäisen kovin hääppöiseksi aarteita omistamaan. Eikä siinä varsin erehtynytkään. Oli laittanut kyselyjä liikkeelle ja kuullut, että mitä Lemminkäinen miekalla sai, sen hän kylillä menetti.

Oli akalla mielessä jotain kultaa harvinaisempaa. Ja samalla pelottavampaa. "Minä tarvitsen joutsenen!" lausahti akka ja ilme kävi ihan vakavaksi. Se oli vaarallista puhetta.

"Joutsenen!" huudahti Lemminkäinen. "Sellaisiahan minä tuon sinulle vaikka tusinan. Heti kun ne muuttomatkaltaan saapuvat. Kuunkierto ja niitä piisaa, onhan kesä jo tulollaan. Sano vain, että montako! Voin vaikka itse ne paistiksi laittaa ja hunajalla kuorruttaa." Ja akan metkut muistaen lisäsi vielä huvittuneesti hymyillen: "Vai haluatko joutsenesikin elävinä? Se kyllä onnistuu. Kokonainen parvi köyteen kytkettynä!"

"Ei, ei" akka hutaisi kädellään ilahtuneena siitä, että tomppeli oli toistamiseen tarttunut hänen syöttiinsä. "En minä joutsenia pataani kaipaa. Se joutsen, jonka minä haluan," hän lausui ääni vakavana, katsoen Lemminkäistä tiukasti pienillä kiiluvilla silmillään, "on peräisin Tuonelan pyhästä virrasta. Tumman veden päältä. Ja se on saatava yhdellä nuolella, yhdellä ainoalla yrittämällä."

Hieman Lemminkäinenkin hätkähti, mutta lausahti sitten rauhallisella äänellä: "Vai sellaisen joutsenen. No kyllä minä senkin sinulle tuon, jos kerran niin haluat." Ja ääntään tiukentaen jatkoi: "Vaan uusi vaatimuksia ei sitten tule. Kyllä minä olen sinusta kuullut, juoksutat miehiä minkä minnekin aarteita kääntämään ja kiviä vääntämään. Tämän jälkeen sinä sitten annat tyttäresi." Tarttui vielä kädellään puukkonsa kahvaan sanojensa vakuudeksi, itse elettään edes huomaamatta.

Vaan akka sen kyllä havaitsi. Ei hän sitä pelästynyt, vaan ainoastaan totesi mielessään, että tällä kertaa ei saisi virheitä tehdä. "Ei tule muita ehtoja enää. Nuorimmaiseni, jota Ahomarjaksi silloin kutsuit, minä sinulle lupaan ja onhan hän itsekin sinusta hyvästi puhunut. Ja komea mies sinä toki olet, vaikka suuri oletkin suustasi. Katsotaan nyt, että onko sinusta lopultakin miestä neitoni rinnalle!"

"Sen linnun minä noudan sinulle samantien!" vastasi mies. Hän oli heti valmis lähtöön. Tarttui kullattuun jouseensa ja valitsi tarkkaan parhaan nuolensa. Joutsen oli saatava yhdellä yrittämällä, oli akka sanonut. Ja siihen Lemminkäinen kyllä pystyisi. Oli ampunut jousellaan pienempiäkin lintuja. Ja kerran jopa kotkan kesken lennon, mitä mies kyllä katui. Ei olisi pitänyt, mutta kerran oli innokkaana nuorena esitellyt taitojaan kaukaisella vironmaalla. Ja joutunut suinpäin hevosen selässä pakoon lähtemään.

Pohjolan akka antoi hänelle vielä hevosenkin, komean valkoisen oriin. Nousi mies satulaan jousi selässään ja lähti matkaan kohti Tuonelan virtaa.

Lähipuuhun kahahti korppien parvi aloittaen siinä äänekkään mekastuksen. Kuin olisivat keskenään pahastikin riidelleet.