Alkuun 27 29

Kalevala kirja netissä

Jakso 28 - Hetkiä Tuonelan virralla

Tuonelan musta joki oli aina sula. Se ei jäätynyt koskaan, ei edes keskitalven kylmimpinä öinä jolloin kalliotkin halki paukahtelivat. Vedestä nousi utu ja rantojen laakeat kivet hohkivat kylmyyttään.

Sen yli kulki lautta aina kun tarvittiin, oli yö tai oli päivä. Tuonen mies hoiti säälittä työtään.

Märkähattu karjapaimen astui ulos tuvastaan. Vain pienen matkan päässä, talveen valmistuvien pensaiden takana, virtasivat Tuonelan tummat vedet.

Pohjolan akan sanansaattaja oli jo ehättänyt kertomaan, että Lemminkäinen, joka menneenä syksynä niin julmasti häntä nöyryytti, oli tulossa joutsenta ampumaan. Ja aikoisi Pohjolan akan, tuon koko Pohjolan kunnioittaman valtiattaren, nuorimmaisen tyttären Kalevalaan piiakseen viedä. Kuten oli vienyt kukan Saareltakin.

Oli akka käskenyt hänen Lemminkäinen hengiltä ottaa ja sinne tummaan virtaan upottaa. Että lautturi saisi työnsä hoitaa.

Märkähattu oli pelästynyt, mutta viestintuoja oli kertonut, että nyt voisi karjapaimen omat sanansa käyttää. Oli Pohjolan akalta luvassa myös jokunen kirkkaasti kimmeltävä hopealantti, kunhan Lemminkäinen ikuisiksi ajoiksi pyyntiretkelleen jäisi.

Tämä oli rauhoittanut Märkähattua niin paljon, että oli pelostaan huolimatta myöntynyt. Ja vihdoinkin hän saisi tilaisuuden kostaa kokemansa nöyryytyksen. Sen, että kylän resuiset kakaratkin olivat hänen peräänsä ilkkuen huudelleet. Hän saisi osoittaa olevansa todellinen mies ja pilkkapuheet vaikenisivat kerrasta! Ajatus sai hymyn leviämään katkeran rujoille kasvoille.

Oli aika toimia. Hyljeksitty mies meni vakain askelin virran äärelle, sen laakeille kallioille veden rajaan. Samaan paikkaan, missä hän oli joskus ennenkin Tuonen miestä avukseen pyytänyt. Nyt hän kutsui vesikyytä, Pohjolan akan nimissä. Sanansa sanottuaan hän kärsivällisesti odotti, kunnes näki virran toisella puolen tumman hahmon liikahtavan. Hänen viestinsä oli otettu vastaan.

Märkähattu tunsi itsensä varmaksi synkkään työhönsä.

Hän nousi ylös kalliolta ja käveli lähemmäs tietä. Sinne, missä Kalevalan polku kulki kallioiden päällä aivan joen viertä pitkin. Märkähattu asettui vedenrajaan korkean rantatöyrään suojaan, aivan jäisen veden äärelle. Paikkaan, jossa lumi ei koko kylmänä talvena ollut hetkeä pitempään kestänyt. Siellä hän odottaisi uhriaan. Saalistajaa, joka olisi tuleva valkoisen ratsun selässä.

Hänellä oli aikaa.

Lemminkäinen näki puiden lomasta jokiuoman ja hidasti hevosensa vauhtia. "Nyt ei ryntäillä yhtään, joutsenia ei sovi säikähdyttää," hän puheli hevoselle ja samalla myös itselleen. Mies ymmärsi tunteittensa käyvän liian kiihkeinä eikä se ollut hyvästä jos aikoi saalista pyytää.

Oli kerta kaikkiaan saatava ajatukset pois siitä kukkapäästä.

Vain joutsenella sopi olla sijaa hänen mielessään. Sulokaulaisella joutsenella ja yhdellä, harkiten ammutulla nuolella. Mies pysäytti hevosensa hetkeksi ja työnsi kaiken muun mielestään. Kävi mielessään lävitse, kuinka jännittäisi jousen, tähtäisi kaunista valkoista lintua, ja ottaisi sen nopeasti singahtavalla nuolella.

Metsästäjä jatkoi polkua pitkin lähemmäs vettä. Jo hieman hämärän puolelle taittuvassa päivässä tähysti joenvartta yläjuoksun suuntaan, minne joki mutkan taa katosi. Ei havainnut metsämiehen tarkka silmä minkäänlaista elonmerkkiä... tai ehkä sittenkin. Loiskahtiko jossakin? Vai kuvitteluako se vain olikin.

Taivaan kansi oli kovin utuiseksi mennyt. Päiväläinen oli kadonnut sumuisen harson taa, josta kalvakasti lämpöään maan pinnalle lähetti. Nyt jo matkalla yön maailmaan. Oli kultainen keränen kotvan aikaa säteillään maailmaa lämmittänyt ja puolet talven lumista kuohuviksi puroiksi sulattanut. Puista lumet olivat miltei kaikonneet, mutta metsien varjoissa risujen täplittämät matalat hanget yhä loistivat. Vielä oli Päiväläisellä työsarkaa jäljellä.

Alajuoksu oli yhtä autio kuin virran ylempikin puoli. Ei joutsenta, ei yhtään elollista. Joen vesi pyörteili pehmeästi kiviä kohdatessaan. Joen toisella puolen, rantakivikon takana, oli Lemminkäinen näkevinään mustan hahmon häivähtävän, mutta silmänsä sinne suunnattuaan, ei sielläkään näkynyt yhtään mitään.

Vaan onhan siellä joku voinut olla. Häntä itseään, näillä kuolon rantamailla niin vierasta kulkijaa, tähystämässä? Lemminkäinen pohdiskeli hiljaa itsekseen. Vaikka eipä sillä väliä, vaikka huomaisikin. Ei Tuonen väki elävien maahan aiheetta tullut. Itselleen kuuluvia toki kävivät ajan tullen noutamassa. Oli Lemminkäisenkin miekka niitä noudettavia tielleen jättänyt.

Eipä voinut Tuonen väki aavistaa, millä aikeilla hän oli liikkeellä. Vienoinen hymynväre ilmestyi Lemminkäisen huulille. Tuskin konsaan oli niin mieletöntä ihmistä elänyt, että olisi tohtinut Tuonelan joutsenta pyytää. Siitä Tuonen herran sokeitten silmien edestä.

Kuului jostain selvä loiskahdus. Alavirralta. Haukiko liikehti poukaman kaislikossa? Ne joutsenetko sitten? Vaan miksi ne olisivat ääntä pitäneet?

Ohjasi Lemminkäinen hevosensa vielä lähemmäs kallioisen polun reunaa ja kurottautui kuuntelemaan. Oli metsämies ollut oikeassa tarkkoine korvineen. Sieltähän ne tulivat, joen mutkan takaa. Majesteetillisen rauhallisesti esiin lipui pitkäkaulaisia, kauniita lintuja. Kolme Tuonelan joutsenta.

Lemminkäinen katseli niitä ihaillen. Oli hän ennenkin kauniita eläimiä surmannut, mutta tämä hetki oli ainutlaatuinen. Joutsen Tuonelan joella! Tarttui yksi käsi kullattuun jouseen ja toinen nuoleen aivan itsestään, ilman ihmisen ajatusta. Ohjasi hevosensa vieläkin lähemmäs reunaa. Hän tiesi, että Tuonelan joutsenet eivät hänestä piittaisi, sillä ne eivät pelkoa tunteneet. Niitä suojeli Tuonelan mahtava väki. Lemminkäinen hymyili kylmästi.

Vielä lähemmäs virtaa, vielä hieman. Ja tyynesti uivat joutsenet virrassa. Keho jännittyneenä mies odotti lintujen saapuvan kohdalle, sormet asettelivat nuolen jännettä vasten, käsi vetäytyi taakse, silmät katsoivat joutsenia, valikoivat niistä ensimmäisen. Sen pää keinahteli pehmeästi eläimen lipuessa pitkin tyynen veden pintaa.

Tuon pienen kiven luo, ajatteli Lemminkäinen mielessään. Sen kohdalle kun saavut, niin silloin loppuu elosi kulku. Oli mies valmiina joutsenta tappamaan.

Valmiina oli myös piilossa ollut Märkähattu karjapaimen. Hän ponnahti äkisti pystyyn töyrään takaa ja loitsusi muutamat sanansa kuuluvalla äänellä.

Päättyi metsästys kesken kaiken ja siitäkös Lemminkäinen pahasti suuttui: "Mitä sinä surkimus täällä teet. Sinä..." Jäivät metsästäjän sanat kesken, kun vedestä singahti vesikyy, upotti hampaansa Lemminkäiseen. Pahanlaisesti vasempaan olkapäähän.

Mies parahti kun tunsi tuskan olassaan. Kirposi ote jousesta ja singahti nuoli korkealle joen ylle saalista tavoittamatta. Putosi kädestä kultainen ase murskautuen pillastuneen hevosen kavioihin. Mätkähti mies satulastaan sohjoiseen maahan säikähtäneen hevosen ravatessa tiehensä. Kuului Märkähatun pilkallinen nauru ja Lemminkäinen ymmärsi tulleensa petetyksi, joutuneensa maksamaan omista teoistaan.

Tuska eteni nopeasti ja alkoi koko keho jo jäykäksi käydä. Lemminkäinen ehti tajuta tehneensä virheen, kun ei ollut kysynyt äidiltään tarpeeksi montaa viisautta. Ei tiennyt vesikyyn loitsua, ei tuntenut sen vikoja.

Eikä voinut mies tällä kertaa kiiltävään miekkaansa tarttua.

Sekavana hän sopersi jo kangistuvilla huulillaan. "Äiti, äiti, auta minua, tule... näin nuorena..." Vaimeni ääni kun kuolo kangisti kielen ja sammutti puheen. Lemminkäinen näki sumeasti lempeän hahmon lieden ääressä ja toisen kutimiensa kanssa. Ja sitten saapui kaiken peittävä pimeys.

Märkähattu karjapaimen asteli lähemmäs maassa makaavaa liikkumatonta hahmoa. Nyt oli hänen vuoronsa olla itseään täynnä. Toisen avuttomuus vielä yllytti elämän runnomaa miestä: "Vain olen minä se surkeista surkein. Se, jota ei tarvitse edes huomioon ottaa. Mitäs nyt sanot, suurisuu. Saatko nyt naiset nauramaan, laulatko nyt Pohjolan tietäjät pihan perille!"

Tökkäisi vielä jalallaan avoimin silmin maassa makaavaa Lemminkäistä. Ihan kaipasi kuulla tämän puhetta, jotta tietäisi toisen kuulevan hänen pilkkansa. "Turjan koskeen laitoit, pahalainen, avuttomia. Vaan nyt matkaatkin itse veden syliin. Eikä Tuonelan tuvilta takaisin ole tuleminen!"

Pohjolan akan käskyn täytettyään Märkähattu oli pyyhkäissyt pois häpeänsä. Hän oli lyönyt Lemminkäisen, Kalevalan kuulun laulajan. Katseli mies voitonriemuisesti uhriaan jonka oli juuri alas lyönyt. Makasi maassa kuollut mies jonka Tuonelan väki pian omakseen ottaisi. Siinä oli vain ihmisen arvoton keho, jolle ei puolta sanaakaan kannattanut uhrata.

Hän tarttui kuollutta hartioista ja kieritteli tämän Tuonelan synkkään virtaan. Sinne pyörteiden joukkoon.

Vesi imaisi Lemminkäisen mukaansa ja lähti lautturi vastarannalta. Vakaasti souti tumma hahmo yli virran ja nosti vedessä kelluneen lauttaansa. Oli ihmisen matka vaihtanut elon suuntaa. Vei lautturi ruumiin sinne virran synkemmälle puolelle, Tuonelan tuville.

Odotti Tuonen mies rannalla side silmillään. Niin hän oli aina odottanut. Odotti tulevia öin ja odotti päivin. Ei tuntenut eroa vanhusten eikä lasten, ei Pohjolan väen eikä Kalevan väen kesken.

Saapui ihminen kohdalle ja iski sokea mies onnetonta viikatteellaan. Irtosi tältä puoli päätä, toisella vedolla käsi ja kolmannella halkesi ruumis. Hakkasi kalevalaisen moneksi kappaleeksi, heittäen palat virran vietäväksi, Tuonelan alusvesille. "On ihmisen pyytämä joutsenensa ihmisen maasta, ei Tuonelan Pyhältä virralta."

Se oli loppu Lemminkäisen, kuolo kiihkeän kosijan.

Seuraavaksi 29:
Äiti odottaa lastaan