Alkuun 28 30

Kalevala kirja netissä

Jakso 29 - Äiti odottaa lastaan

Kaukana Kalevalassa ei tiennyt emo poloinen, oliko ainokaisensa elossa vaiko kuollut. Kovasti äiti kaipasi poikaansa. Oli talvi jo jättänyt taakseen, vaan vieläkään ei armaasta pellavapäästä mitään kuulunut. Minne poikansa olikaan saattanut joutua sinne Pohjolaan lähdettyään?

Toki poika oli viettänyt sotaretkillään pitkiäkin aikoja, joskus puolenkin vuotta, mutta aina joskus oli tieto kulkenut matkamiesten mukana. Laajalta venäjänmaalta tai Virosta tulleet kauppamiehet olivat edes jotain kertoa tietäneet.

Oliko ottanut vaimon Pohjolasta ja asettunut sinne asumaan. Vai oliko taas lähtenyt raakojen miesten matkaan ja heilutti miekkaansa jossain idän mailla?

Yöllä äiti näki unen, jossa poikansa suomutaan upposi. Ensin polviaan myöten, sitten haarojaan myöten. Yritti saada sammalikosta tukea ylös päästäkseen, mutta mitä enemmän hän suota vastaan kamppaili, sen syvemmälle upposi. Lopulta oli kaulaansa myöten liejuun uponneena.

Tahtoi äiti poikaansa auttaa. Ojensi kätensä kohti mutta lieju imi voimallisesti ja suohon kasvoi kaivo, jonne Lemminkäinen alkoi villisti vastaan kamppaillen vajota. - Ja siihen äiti oli herännyt, silmät auki revähtäeneinä, sydän kauhusta läpättäen.

"Taasko minun kodistani mies sotaan katoaa," huokaisi äiti surun ahdistaessa mieltä. Sinne oli Lemminkäisen isäkin jäänyt. Komea mies oli ollut. Ja pitkä. Ei poika ollut koskaan isänsä mittoihin tullut, mutta vahvaksi kylläkin. Vahvaksi ja sitkeäksi, sellaiseksi ihminen näillä saloilla kasvoi. Ja jos ei kasvanut, niin sitten mittasi ankara elo omansa.

Tuskin oli poika nuorukaiseksi ehtinyt varttua, kun isänsä oli itsevarmasti hymyillen sotaan lähtenyt. Korskeana kuin nuori ori. Vaan ei koskaan takaisin tullut. Ja kerran sitten oli Kalevalaan tieto saapunut, että palavan kaupungin portilla oli nuoli hänet lävistänyt. Sinne idän maille oli jäänyt, tuntemattoman kummun alle maatumaan.

Tuvan lähellä metsikössä oli eilen aamulla näkynyt vieraita jalanjälkiä. Kevätkylmässä maassa, kauniilla sammalmatolla. Eivät olleet Lemminkäisen; joku vieras oli pihapiirissä salaa käynyt. Oliko ollut vainolaisen palkollinen polkuja etsimässä, vaiko vierailta mailta eksynyt metsämies? Oli Kyllikkikin viipynyt niin pitkään navetassa aamulypsyllä.

Ei enää sinä yönä silmiään ummistaa uskaltanut. Oli vain tuijottanut peittonsa alta tuvan seinää, jota ikkuna-aukosta tihruva tähtien valo haljusti valaisi.

Äidin yö jatkui raskaana aina Päiväläisen nousuun asti.

Myös korea Kyllikki kärsi. Vaikka Lemminkäinen olikin lähtenyt uutta vaimoa hakemaan, jaksoi Saaren kukka yhä uskoa miehen palaavan luokseen. Ja että mies sen todeksi uskoisi, että hän oli ollut poissa yksin sairaan sisarensa vuoksi. Eikä ollut muihin miehiin vilkaissutkaan. Ei ollut Kalevalan kylillä Lemminkäisen veroista, olisihan tämän itsensä pitänyt se tietää.

Läpi pitkän talven oli nuori nainen tehnyt nurkumatta kotityöt, vaan oli samalla kovin hiljaiseksi muuttunut. Oli ilo kadonnut kauniilta kasvoilta ja alkoivat ne muistuttaa väsyneen vaimon kasvoja. Kuten oli niin monessa muussakin yksinäisessä torpassa kautta Kalevalan maan.

Ei surrut sitä, että sormet työssä rohtuivat ja että kesän saapuessa Päiväläinen tummaisi kasvojen heleän ihon. Kaipasi komeaa miestään vierellensä. Synkimmillään oli vihan puuskassa jo omaa sisartaankin vihannut, kun tämä oli kuumehoureisena vuoteeseen kaatunut. Että pitikin tulla näille maille sairastamaan!

Talven mentyä ja lumien tyystin kadottua kahden naisen ankea odotus yhä jatkui. Viileänä aamuna, lypsyltä palatessaan, kuuli Kyllikki taivaalta lintujen mekastusta, joka tuli nopeasti lähemmäs. Pitkäjalat suurine siipineen lensivät komeana aurana, ja niitä oli paljon. Yhden auran takana toinen ja etäältä silmät erottivat vielä kolmannenkin. Jostain kaukaa vetten takaa ne joka kevät lensivät Kalevalan kautta matkallaan Pohjolan soille. Jonnekin sinne, missä Lemminkäinenkin oli. Liekö suon silmäkkeessä tämäkin vaiko uuden naisen vieressä?

Pitkäjalkojen meteli oli kova kun ne ylittivät Kyllikin kadotakseen puiden taa jättäen naisen tyhjään mieleen kaipauksen. Voi jospa hänkin olisi voinut lintujen lailla taivaita pitkin miehensä luo lentää. Jo antaisi anteeksi tämän ilkeät sanat, joita hän oli ennen matkaansa lausunut. Ottaisi miehensä takaisin ja olisi hänelle uskollinen kuten aina ennenkin. Ja lupasi jopa itselleen kielensä kurissa pitää, kunhan kaipaamansa vain syliinsä saisi.

Oli Kyllikin tykö tullut lähikyliltä sulhastarjokkaita. Oli isojen talojen poikia, oli lipeväkielisiä maankiertäjiä. Eivät he Kyllikille olleet kelvanneet, vaan joka ikisen oli matkoihinsa lähettänyt. Ei edes lahjojaan huolinut vaan ulos nakkeli niin korut kuin kiiltävät kankaatkin. Sulkeutui tuo kaunis nainen itseensä.

Seuraavaksi 30:
Harjasta vuotaa veri