Alkuun 2 4

Kalevala kirja netissä

Jakso 3 - Äiti taivuttelee Lemminkäistä

Äiti katseli ihmetellen poikaansa ja muisti sitten taannoisen unensa. Tätäkö se uneni tiesi, hän huokasi ääneti itsekseen. "Älä poikani poloinen tuollaisia haastele," sanoi vanha nainen. "Tiedätkös, näin pelottavan enteen yhtenä yönä, kun sinä olit kalassa.

Repi myrsky puita juuriltaan ja liedestä hyppäsi lattialle tulikehränen. Oli elävä se, ei mikään kekäleen palanen. Kieri lattiata myöten ovelle ja kun ei sitä auki saanut, meni lyömään ikkunan hajalle. Sieltä pihalle ja katolle asti rymysi.

Se tietää tuhoa kun tulet alkavat huoneissa lentää!

"Akkojen tarinoita" tuhahti Lemminkäinen happamasti hymyillen. Vaikka hän tiesikin äitinsä enneunia näkevän, ei hän vaaroja pelännyt.

Pojan synkkää olemusta katsoessaan äiti ymmärsi hänen olevan tosissaan. Isänsä luonnon kun tämä oli saanut. Ei kotona tahtonut viihtyä, kun maailmalle niin hanakasti mieli teki. Lemminkäinen oli pian saatava laantumaan ennen kuin ryhtyisi toteuttamaan kevytmielistä aiettaan.

"Mitä sinä Pohjolaan lähtemään, talossa on yllin kyllin olutta!" äiti oivalsi keinon ja siitä aivan ilahtui. "Et tiedäkään, kun kellarissa on jo kauan ollut hyvää olutta odottamassa." Ja poikansa vastausta kuuntelematta hän poistui kiireesti tuvasta.

Kylmässä kellarissa oli portaiden juuressa ovi oikealle, sen synkimpään loukkoon. Päiväläisen säde ei konsaan sinne tietään löytänyt. Äiti tunsi jokaisen hyllyn ja ruukun ja osasi kulkea siellä ilman valoakin, kunhan edes hitusen hämärää jostain lankesi. Siellä kosteiden lautojen ja nurkissa vilistävien hyönteisten joukossa oli jotain, jota hän oli tullut hakemaan.

Perimmäisenä seinää vasten oli suuri leppätynnyri ruosteen punaamine vanteineen. Olueksi sen sisältöä kutsuttiin, mutta ei se olutta ollut. Se oli jotain olutta vahvempaa, joka sai miehet kiljumaan ja naiset nauramaan. Tynnyrissään se oli hyvin muhinut. Siinä olisi Lemminkäiselle riittävästi juotavaa, leppäisessä lekkerissä, tammisen tapin takana.

Tuota jos saisi poikansa juomaan muutaman tuopillisen, niin jopa jäisivät haaveet Pohjolaan menosta, pohdiskeli äiti itsekseen veitikkamaisesti hymyilleen. Tämän keinon hän oli jo miehensä eläessä oppinut.

Äiti täytti korkean puisen astian juomalla. Sitten hän otti esille kivisen kulhon jossa hienonsi kuivattuja katajanmarjoja ja lehväyrttejä. Sekoitti ne juomaan ja kaatoi päälle koivusta valutettua mahlaa. Hämmensi hyvin puisella lusikalla ja siivilöi liiat kuoret pinnalta pois.

"Tätä ei poika makeasta oluesta erota!" puheli äiti itselleen.

Juomat tupaan noudettuaan äiti otti kaapista katajaisen tuopin ja kaatoi siihen aivan pintaa myöten. Penkillä istuvaa poikaansa silmiin katsoen vanha nainen vakuutteli "Kellarissa riittää hyvänmakuista olutta niin paljon kuin jaksat juoman. Juo vaikka kaiket päivät."

"Ja minä en huoli kotioluesta!" hän vastasi yrmeästi kääntäen päänsä pois eikä äitinsä kädessä olleeseen tuoppiin koskenut. "Sitä saa latkia akat ja lehmät. Mieluummin juon vettä tervaisen melan nenästä. Se maittaa paremmin kuin kotoiset kaljat. Minä lähden vielä tänä iltana Lapin lasten tantereille. Jos ei muuta, niin vaikka kyselemään kultaa ja hopeaa!" Eihän hän niitä kaivannut, mutta päästi suustaan että jotain sai sanottua. Kun ei äidilleen iljennyt suoraan kertoa, mitä mielessä oli. Että oma vaimo ei häntä totellut!

Alkoi äidistä jo pahalta tuntua. Kun poika noin synkäksi meni, niin eivät ne aarteet häntä kiinnostaneet, kunhan vain sai miekkaansa käyttää. Ja se äitiä ihan pelotti. "Sinä olet joskus kuin isäsi! Ihan turha sinun on miekkaan tarttua. On meillä kultaa ja hopeaa kotonakin. En ole sinulle kertonutkaan."

"Menneen vuoden keväällä, kun pois olit kotoa, kynti Peeko-orja uutta peltoa. Siellä pienen puron takana, mistä ensimmäinen ohrasato nyt hiljan korjattiin.

Oli aura osunut arkun kanteen. Se oli puinen arkku, ja niin painava, ettei orja jaksanut sitä syliinsä nostaa. Hän toi sen pihalle hevosen kanssa.

Se oli minun isoisäni maahan kaivama arkku. Oli piilottanut kyläläisten kullat ja hopeat vainovalkeitten aikaan kun sodan savut pimensivät taivaan. Yli sadan miehen voimalla vainolainen hävitti seutuja, kulkivat järviä ja jokia pitkillä veneillään. Ne onnettomat, jotka vastaan asettuivat, korjasi kuolo julmien miekkojen edessä.

Vaan Peeko-orja, toi sen tänne ja särki salvat minun silmieni edessä. Se on rehellinen orja, tuo Peeko, kuten itsekin tiedät. Ei koskaan ole meiltä mitään varastanut.

Arkussa oli kultaa ja hopeaa enemmän kuin köyhällä kuninkaalla. Käskin orjan sulkea arkun vahvasti ja kaivaa sille kuoppa maahan aivan aitan taakse, vieraiden silmien tavoittamattomiin. Päälle laitoin pyhän puun kasvamaan, jos se meitä vielä kerran kiittäisi."

Kertomusta äänetönnä kuunnellut Lemminkäinen katseli ulos ikkunasta. Ulkoisesti jo rauhoittuneen oloisena, mutta mieleltään yhä katkerana. "Voit pitää kaikki kullat ja hopeat, jotka orja pellosta löytää. Minä hankin itse omat rikkauteni enkä muilta mitään halaja. Jos saan lantinkin sodasta, se on arvokkaampi kuin kaikki kylän kullat."

Ja hetkeksi hiljaisuuteen vaivuttuaan tuntui Lemminkäinen kuin äkisti muistavan, mitä oli vailla. Äitiinsä päin kääntyen hän tokaisi: "Missä ne minun parhaat vaatteeni ovat? Minä lähden nyt Pohjolaan, eivätkä akkojen puheet minua pitele!"

Tuvan ovi avautui Kyllikin astellessa sisälle varmoin askelin. Hän oli laittanut itsensä kauniiksi ja oli juuri se Saaren kukka, jonka Lemminkäinen oli kerran käynyt morsiamekseen noutamassa. Kirkkaat, suuret silmät ja sileä iho olisivat kelvanneet vaikka prinsessalle. Vaaleat, pitkät hiukset oli palmikoitu kauniisti pään päälle ja niitä sitoi Lemminkäisen hänelle lahjoittama kultaisena kimmeltävä solki. Se oli miehen ryöstösaalista kaukaisilta idän mailta. Yllään oli sileä pellavainen paita kaulassa ja hihansuissa kauniisti taiteltua röyhelöä. Hän oli nainen, jota jokainen kylän mies kaihoten katsoi.

Lemminkäinen vilkaisi vaimoaan happamana ja osoitti sitten sanansa äidilleen lausuen painokkaasti: "Kovasti jo tekee mieleni nähdä, että onko Pohjolassa neittä, joka ei suostu sulhasille!"

Välähti Kyllikin kasvoilla pahanlaisesti, mutta ehätti äiti sanomaan pojalleen: "Onhan sinulla Kyllikki kotona. Olisi se kamalaa, jos täällä olisi kaksi naista..."

"Kyllikki on kylänkävijä" ärjähti Lemminkäinen vihaisesti aivan kuin Kyllikki ei olisi lainkaan ollut paikalla. "Juoskoon nyt kylän impien iloissa, maatkoon vaikka joka ikisessä Kalevalan ikkunattomassa majassa."

"Minä en ole sulhasille suostunut" vastasi Kyllikki ylpeästi, pää pystyssä. Yhtä kiivaasti kuin Lemminkäinenkin. "Siskoani olin katsomassa ja jäin yöksi, kun hän kuumeisena tarvitsi apua!"

"Ja suus kiinni, akka!" ärähti Lemminkäinen. "Sinun sanaasi ei ole luottaminen."

Tämä se vielä puuttuikin, huokasi äiti mielessään. Mustasukkaisuus oli poikaan luikerrellut. Tuo salakavala käärme, joka ihmisen sisälle päästyään ei jättänyt uhriaan rauhaan, ennen kuin tämä oli itsensä puhki surrut.

Olivathan kylän miehet kyllä olleet kovastikin Kyllikin perään, korea nainen kun oli. Poika höppänä uskoi kaikkien naisten olevan samanlaisia hupakoita, kuin joita itse oli maailmalla naurattanut. Pitäisihän hänen jo ymmärtää, että Kyllikki oli toista maata. Ylväämpi kuin poika itse.

"Minä tunnen Pohjolan väen sinua paremmin," yritti äiti vielä poikaansa rauhoitella, vaikka mielessään epäilikin, että mahtaisiko asialle enää mitään. "Pimeässä Pohjolassa on laulajia joka kylässä. Siellä on osattava kaikki taidot, sillä muuten ne laulavat vieraan suonsilmäkkeeseen. Pelkästä ilkeydestä. Ja pois eivät päästä, jos ei ole hopeaa taskuissasi!"

"Ja minäkö en osaisi laulaa," hymähti Lemminkäinen katsoen äitiinsä itsetietoisesti.

Vanha nainen ei ollut huomaavinaankaan poikansa ilmettä, vaikka tiesikin tämän taidot. Laulaja Lemminkäinen tosiaan oli, mutta vielä niin kokematon vanhojen noitien vastustajaksi. Ja aivan liian itsevarma. Se ei ollut hyvästä. "Ei pidä lähteä kylmille kylille. Vaikka varmasti vakuutatkin, niin minä en sinua usko. Sinusta ei ole laulajaksi Pohjolan poikien joukossa. Ethän sinä edes tunne turjan kieltä. Sinä tarvitset sanoja!"

Äiti tyrkkäsi uudestaan tuopin poikansa kouraan, aivan kuin vahingossa. Eikä tämä tällä kertaa siitä kieltäytynyt.

"Kyllä minä turjalaiset tiedän" aloitti Lemminkäinen ja hänen vielä hetki sitten niin tuimat kasvonsa kääntyivät hymyyn. Kohotti ihan selkänsä pystymmäksi ja otti mojovan ryypyn tuopistaan matkaansa muistellen. Hän ei ollut koskaan kertonut seikkailustaan kenellekään, ei äidilleen eikä edes Tieralle. Kun se silloin oli häntä niin nolottanut.

Seuraavaksi 4:
Turjalaisten vankina