Alkuun 29 31

Kalevala - aiheinen verkkokirja

Jakso 30 - Harjasta vuotaa veri

Jokaisena päivänä halki talven olivat Päiväläisen säteet viistäneet harjaa uunin muurissa. Ja jokaisena päivänä olivat Kyllikin silmät siihen pysähtyneet. Ja tänä alkukesän aamuna harja punertui verestä.

"Harjasta vuotaa veri," kuului parahdus Kyllikin suusta. "Nyt on rakkaani kadonnut, eikä enää luokseni palaja," ääni vaimeni käheäksi. Katse oli kuin harjaan kiinnitetty ja lohduttomaksi ilmeensä laski.

Äiti kuuli huudon tuvan vierustalle. Jätti askareensa niille sijoilleen ja ryntäsi hätääntyneenä tupaan. Se oli niin kuin oli Kyllikin suusta kuullut. Harjasta valui punainen veri noronaan pitkin uunin kivistä pintaa. Oli poikansa ankara ennustus sittenkin toteen käynyt.

Vanha nainen vaipui hitaasti polvilleen lattialle ja lankesi kyynelehtimään. "Voi minun poikani poloinen. Sinä itsepäinen, jonka maailmaan laitoin. Hukka on sinut perinyt mailla tuntemattomilla."

Yrittivät naiset lohduttaa toisiaan, itkivät surkeina toisiaan syleillen. Töin tuskin sai Kyllikki autettua äidin ylös lattialta ja pitkälle penkille talutettua. Harjasta vuotava veri oli pyyhkäissyt pois naisten välillä vallinneen viileyden. He molemmat olivat menettäneet rakkaan ihmisen.

"Katosi kuin mieheni silloin, kun viimeisen kerran täältä lähti. Pojan oli kasvettava jo nuorena auran varteen kun isänsä jätti sodasta palaamatta. Kauas idän maille hän jäi. Lakkasin jo vuosia sitten häntä itkemästä. Yritin kasvattaa pojan rauhan töihin, mutta veri veti kuten isäänsä. Opetteli miekkaa käyttämään aivan liian nuorena. Ja oppi sen liian hyvin!" Äänessään oli katkeruus.

"Hän oli aina niin rauhaton kotona ollessaan," puheli Kyllikki tuskin kuuluvin sanoin. "Ei malttanut paikoillaan olla. Kaipa olisi joka tapauksessa lähtenyt..." naisen ääni sammui. Lohduttomana nainen kääntyi ikkuna-aukkoon, kädet pusertelivat hameen helmaa.

Äiti katsoi äänetöntä Kyllikkiä. Taivaalle kohonneen Päiväläisen valo lankesi nuoren naisen kerran niin kauniille kasvoille. Miestään yli talven odottaessaan oli Kyllikki vanhettunut kymmenen vuotta ja iho oli kuin harmaaksi mennyt.

Vallitsi tuvassa raskas hiljaisuus. Ei kuulunut edes linnun laulua ulkosalta. Ja jos kuuluikin, ei kaksi naista sitä kuullut. Vasta tovin kuluttua kääntyi nuori vaimo äitiä kohti. Yhä toivoen hän lausui: "Etkö voisi tuulelta kysyä, missä hän on? Tai Päiväläiseltä, joka taivaan halki kiertää. Tokihan joku on hänet nähnyt ja voi sen kertoa."

Omilla sanoillaan hän herätti itsessään toivon. Ääni sai jäntevyyttä, katse terävöityi vetoavaksi "Sinulla on sanoja ja kysymisen lahja. Kai sinä voit kysyä, että minne Lemminkäinen on kadonnut. Että mistä voin hänen ruumiinsa noutaa..." ääni vaipui sopertamiseksi. "Haen kotiin, vaikka kaukaa Pohjolan periltä."

Sanoja! Äiti tuosta havahtui ja syttyi hänen sydämessään toivon kipinä. Sanoja hänellä tosiaan oli.

"Oi sinä tyttöseni, sinä kullan kaunoinen säde. Moista viisautta en olisi suustasi konsaan uskonut kuulevani." Vanha nainen tarttui poikansa vaimoa käsistä katkeruuden väistyessä kasvoilta. Ja itseään moittien hän jatkoi: "Miksi minä vanha hölmö en heti asiaa ymmärtänyt. Sanoja!" Äänensä oli taas henkeä saanut.

"Minä laitan tulet!" lausahti Kyllikki ravistaen itsensä eroon äkillisestä surustaan. Oli hyvästä, että oli jotain, johon ryhtyä. Hän tiesi mitä tehdä ja kiiruhti samantien ulos, tuvan taakse. Paikkaan, jossa Pyhä puu ensimmäisiä silmujaan pusersi. Edellisen kesän marjat helottivat oksissa, jotka ankeudestaan huolimatta olivat Kyllikin silmissä kauneimmat oksat jotka hän konsaan oli nähnyt. Tulisi vielä saamaan kauniit valkoiset kukat koristeekseen. Niin kauniit, ettei kovasydämisinkään Jumala voisi niitä vastustaa.

Aivan puun juurella, alas varisseiden ja käppyrälle kuivaneiden lehtien alla, oli laakea kivi. Se oli se paikka, johon hän pienen nuotion valmiiksi rakensi.

Äiti saapui pienen nyytin kanssa viitaten Kyllikin poistumaan. Tämä toimitus hänen oli tehtävä yksin, kasvokkain taivaan valtiaitten kanssa.

Odotti aikansa antaen puiden palaa rauhassa lähes loppuun. Laittoi sitten hiipuvien kekäleiden joukkoon tuoretta sammalta ja jostain piilosta noutamiaan yrttejä. Hyvänhajuisen savun täyttäessä lehdon hän kysyi neuvoa metsän haltijalta. "Tapio, metsän haltia. Kuule minua poloista. Lähti lapseni ainokaiseni pimeään Pohjolaan. Lähti vihan vimmoissaan morsianta noutamaan, vaikka kotona on hänellä hyvä vaimo. Ei kuunnellut itsepäinen poika äitinsä viisaita sanoja."

Vaimeni ääni hauraaksi. "Nyt on mennyt jo talvi eikä pojasta ole mitään kuulunut. Tänä aamuna virtasi veri harjasta, jonka hän ennen lähtöään uuniin muuriin laittoi. Sanoi sen vuotavan verta, kun hänestä elämä lähtee.

Kerro minulle, Tapio, metsän haltia, missä minun poikani on. Että hänen ruumiinsa kotiin noutaisin ja hyvillä voiteilla sivelisin. Ja sitten maahan laskisin, että olisi paikka, jossa häntä vieläkin voisin tavata." Äidin ääni meni muminaksi.

Seuraavaksi 31:
Harjasta vuotaa veri