Alkuun 30 32

Kalevala kirja netissä

Jakso 31 - Tuulikki, tytär Tapion

Tapio kyllä kuuli äidin rukouksen, mutta asia ei kuulunut hänelle. Metsän kuninkaan piti vain metsää hallitseman ja saaliita ohjaileman. Metsämiehen elo oli tämän oma asia. Jokainen eli ja kuoli sen mukaan, kuinka oli hänelle elonaikoja annettu. Ei ollut Tapion asia ihmisten elonmatkoihin puuttua. Se kuului Tuonen herralle.

Tuulikki, tytär Tapion, oli kuunnellut viestiä isänsä vieressä ja hänen kävi sääliksi surevaa äitiä. Ja olihan Tapion tuvassa pyörähtänyt Lemminkäinen niin komeakin ollut. Isänsä evättyä apunsa ja mentyä askareisiinsa, Tuulikki päätti auttaa äitiä. Nuoresta iästään huolimatta hän pystyi jo vaikuttamaan ihmisten asioihin, vaikkakin vielä hieman haparoiden.

Nuori neiti kertoi äidille, että vielä olisi mahdollista poikansa takaisin saada, jos hänet ajoissa löytäisi. Olisi tavoitettava sieltä, minne oli matkoillaan päätynyt. Lupasi Tuulikki auttaa matkan teossa, mutta aikaa ei ollut hukattavaksi. "Lähde jo tänään ja lähde yksin. On pidettävä kiirettä. Käytä loitsujasi rohkeasti, että voisit rientää poikki soiden ja metsien. Sinun on tavoitettava poikasi kesän aikana. Jos syksyn lehdet maahan laskevat, on hän iäksi kadotettu!";

Äiti sävähti niin, että havahtui horroksesta ja ehti nähdä kärpän väistyvän nuorten mäntyjen taakse ja sitten se vilahti jo kaukana kalliolla ennen kuin katosi kokonaan. Tuo vikkelä kärppäkö? Sekö se oli Tapion tyttären lupauksen tuonut?

"Lähde jo tänään" oli Tuulikki sanonut. Tänään! Ei ollut talossa hevosta; oli orja vienyt hevosen, kun oli pitänyt toimittaa ohransiemeniä kauas Kalevalasta, monen päivän matkan päähän. Eikä ollut tietoa, milloin takaisin tulisi. Ja minne olisi mentävä? Pohjolaan kaiketi! Mutta Pohjola oli laaja, rantoja rajattomasti, metsiä silmän kantamattomiin. Kouraisi epätoivo äidin sydäntä, vaan olihan Tuulikki luvannut auttaa häntä.

Ei ollut aikaa epäröintiin, oli luotettava Tapion tyttäreen.

Tupaan palattuaan äiti alkoi laittautua matkaan. Malttoi sentään kertoa Kyllikille: "Minun on lähdettävä heti kun Tuulikki lupasi auttaa. Lähettää varmaan hevosella matkaavan kulkijan polulleni, että saan häneltä kyydin. Eikä minun pidä vieraita pelätä."

"Minä tulen mukaan, jaksan varmasti..."

"Ei käy!" keskeytti äiti innostuneen Kyllikin. "Tuulikki sanoi, että minun pitää yksin menemän." Toisen pettymyksen nähtyään hän vielä selvitti: "Ja pitäähän täällä jonkun käydä päivittäin lehmät lypsämässä, etteivät utareet maidosta halkea. Orja on poissa ties montako päivää. Sinun paikkasi on kotona!"

"Mitä minä kotona teen, kun mieheni on surman suussa," tivahti nuori vaimo loukkaantuneella äänellä. "Saahan naapurista jonkun lypsäjäksi."

"Tuulikki nimenomaan sanoi, että minun on mentävä yksin," vastasi äiti tiukasti. Hän ei pitänyt kinastelusta nuoremman naisen kanssa. "Minua hän lupasi auttaa! Etsin poikani hänen avullaan ja sinun paikkasi on kotona!" Ääni oli vahvan naisen käskevä ääni. Ei ollut äiti enää se hauras vanhus, joka oli aamulla vuoteestaan herännyt. Oli jäntevä, vuosien karaisema sitkeä nainen, joka oli lähdössä lastaan noutamaan.

Kyllikki ymmärsi asiain laidan ja luovutti yrittämättä enää tämän mieltä kääntää. Ei se ollut ennenkään onnistunut. Tapion tyttären apu oli äidille häntä tärkeämpi. Ja jos tämä oli kehottanut menemään yksin, niin yksin oli äidin myös mentävä. Joutui Kyllikki taas tyytymään kohtaloonsa, joka hänelle osoitettiin. Kuten niin monta kertaa ennenkin.

Solmi äiti päähänsä villaisen sinisen huivin; olivat yöt vielä kylmiä. "Minä menen nyt" hän lausui tuvan oven aukaisten. Pysähtyi vielä kynnykselle kääntyen nuoreen naiseen päin: "Jos vieraita saapuu, niin kerro minun olevan metsällä käymässä ja että tulen yötä myöten takaisin. Mutta älä päästä vieraita sisälle. Ryöstävät sinut tai pahempaakin tekevät, jos huomaavat sinun yksin olevan."

Pihapuussa istui korppi. Katseli äitiä pää kallellaan ja aukoi pitkää nokkaansa. Melkein kuin olisi jotain sanoa tahtonut, mutta ei saanut äännähdystäkään esille. Sitten se liihotteli raskaanoloisin siiveniskuin tiehensä.

Tapion tytär, vaikka lapsonen vielä olikin, piti kuin pitikin sanansa. Äiti jaksoi matkata kohti Pohjolaa matkaa lukematta, väsymystä tuntematta, vain yön pimeimpänä hetkenä hitusen aikaa leväten.

Talvesta heräävän luonnon tuoksu oli vahva, se huumasi matkalaisen mielen. Heleänvihreinä kasvit tunkivat voimalla ylös roskaisesta maasta. Lumesta vapautuneilla kankailla keltaiset ja valkeat alkukevään kukkaset nostivat rohkeasti päätään. Muistoja lumesta oli enää varjoisissa syvänteissä, siellä roskien alla. Tulvivat joetkin yli äyräittensä, mutta se ei äitiä haitannut Tuulikin ohjatessa hänet vesien poikki. Milloin oli vuolaan virran yli kaatunut puu, milloin oli joessa kiviä ihmisen askeltaa. Ei äiti jäänyt niitä ihmettelemään, Pohjolaan oli hänellä matka.

Aikaisin aamuyöstä kulki yli routaisten soiden, päivin kiiruhti kankaita pitkin. Sää oli päivin lämpimän keväinen ja kankaat kuivivat äidin askelten myötä. Kiiruhti monta päivää ja yötä, nousi mäet ja kulki laaksot, purojen yli kompuroi. Ei laskenut ihminen aikaa eikä matkaa; ne vain katosivat jonnekin. Eteenpäin oli mentävä ja hän saattoi tuntea Tuulikin käden kulkevan mukanaan.

Vihdoin, päivien perästä, nousi äiti harjanteelle ja liekö astunut poikansa jalansijoille, kun niin tutulta tuntui. Tähysi alas laaksoon, jossa näkyi joukko taloja, yksi muita suurempi. Oli äiti päässyt perille Pohjolaan.

Päiväläinen oli ehtinyt laelleen ja kultasi maisemaa. Rinnettä laskeutuva nainen kohtasi joka askeleella talven alta heräävän maan kauneuden ja se oli hänelle hyvä merkki. Se antoi hänelle lisää uskoa poikansa löytymiseen. Uuden elämän voimakkaat tuoksut kertoivat vääjäämättömästi, että piankohta tulvahtaisi kesä esille täydellä voimallaan ja valtaisi koko elollisen maailman. Ja hän saisi viedä poikansa takaisin kotiin. Niin äiti jaksoi uskoa.

Aivan kylän reunalla, pienen torpan pihalla, hän kohtasi isännän likaisissa vaatteissaan, pitkä tukka pahasti hapsottaen. Vahvarakenteinen mies oli kärryjään kunnostamassa. "Lemminkäinen!" tämä tivahti vihaisesti äidin kysymyksen kuultuaan. "Se paholaisen äpärä! Lauloi minulle kiven suuhun ja sinkosi suon reunaan. Tuonne vetiselle letolle," mies heilautti vihaisesti kättään. "Aivan syyttä suotta kiusojaan teki. Jos siltä on elon polku päättynyt, niin en kyllä jää kaipaamaan. Moista pahantekijää ei näillä main kaivata!"

Kiukusta puhisten isäntä tarttui pitkään aisaan nostaen sen paikoilleen. Äiti yritti vielä puhuttaa miestä, mutta sai ylen töykeitä vastauksia. Ei mies tietänyt, eikä halunnut kertoa jos vaikka olisi tietänytkin.

Surullisena äiti totesi poikansa kohdelleen muita pahoin. Ei se häntä yllättänyt, sillä samanlaista hän oli ennenkin saanut kuulla. Oli useasti toivonut raisun lapsensa edes aikuisena miehistyvän ja ihmisen tavoille kasvavan.

Seuraavaksi 32:
Äiti Pohjolan tuvassa