Alkuun 31 33

Kalevala kirja netissä

Jakso 32 - 03.03.13 - Äiti Pohjolan tuvassa

Johdatteli polku pienten torppien välistä kylän suurimman asumuksen luo, itsensä Pohjolan akan uljaalle talolle. Asteli äiti sisälle tunnetun valtiaan tupaan, Tapion tyttäreen luottaen. Tavoitti vierailijan silmä Pohjolan akan hahmoa toiselta puolen huonetta, pöydän takaa istumasta. Uteliaana katsoi tämäkin sisälle tullutta matkaajaa.

"Milläs asioilla se vieras?" kysyi akka Lemminkäisen äitiä tuntematta.

"Poikaani tulin etsimään," vastasi tämä hänelle hieman epäröivällä, huolestuneen ihmisen äänellä. "Lemminkäistä Kalevalasta. Lähti jo menneenä kesänä, pian elonkorjuun jälkeen, tänne Pohjolaan morsianta noutamaan, mutta ei ole takaisin kuulunut. Lieneekö pahoinkin sattunut."

Pohjolan akka vallan hätkähti. Nousi ylös penkiltään ja pyyhki käsiään mekkoonsa, joka joskus oli ollut kauniisti kirjailtu pellavainen, mutta vuosien käytössä nuhjuiseksi kulunut. "Lemminkäinen, totta tosiaan," mutisi Pohjolan akka hieman epävarmasti, sanojaan hakien. Oli äkkiä keksittävä hyvä selitys tälle vanhalle kalevalaiselle naiselle. "Täällä se kävi, mutta en tiedä, minne on mennyt." Ja sanoilleen tukea hakeakseen antoi varoittavan katseensa kiertää muita tuvassa olijoita "Eikä meistä kukaan muukaan hänen menoistaan tiedä. Mitäpä me tietäisimmekään. Vieras kulkee kuten parhaaksi näkee."

Häivähti joidenkin kasvoilla ihmetys, mutta Pohjolan akan sana oli Pohjolan laki ja suista kuului myöntelevää muminaa. Muuan mies taisi nimen kuultuaan pahastuakin, koskapa käänsi yrmeästi selkänsä.

Vaan Märkähattu, joka oli maineensa kukkuloilla, riemastui kuulemastaan ja nousi rahiltaan: "Minne lie mokoma mennytkään!" hän lausui ilakoivalla äänellä ja virnisti päälle. Olisi varmaan jatkanut enemmänkin, mutta Pohjolan akan tiukka katse vaiensi miehen ja hymy pyyhkiytyi äkisti pois tämän rujoilta kasvoilta.

"Hyvin me häntä pidettiin," jatkoi Pohjolan akka. Omasta vallastaan huolimatta hän tunsi olonsa epämukavaksi tämän vanhan kalevalaisen äidin ihmettelevien silmien edessä. Akka oli saanut Lemminkäiseltä näytön, että kalevalaisilla oli mahtavia sanoja ja loitsujen lausunta oli verissä. Sellaiset olisivat vaaraksi pahoiksi äityessään. "Syötettiin ja juotettiin kuten talon tapana on. Olut maittoi uuvuksiin asti. Sitten istutettiin rekehen oriin taakse ja sillä lähti. Katosi omille teilleen."

Äidin tiukkenevan katseen huomatessaan jatkoi vielä "Olisiko ajanut koskeen tai joutunut susien suuhun..."

Tuostakos Lemminkäisen äiti tulistui. "Jo nyt varsin valehteletkin! Sudet eivät minun sukuani syö. Sinä et, akka, poikaani rekehen ole laittanut. Suksin lähti kulkemaan, se rekensä on yhä Kalevalassa. Joko puheet paranee tai laulan riihestäsi oven säpäleiksi ja katkon kallioluolasi ovista saranat."

Ottaen muutaman askeleen lähemmäksi vihainen nainen osoitti pelotta sanansa Pohjolan valtiattarelle: "Ja nyt akka," hän henkäisi, "Nyt kerrot totuuden! Valitse sanasi tarkkaan, tai surmasi tulee saman tien: minne sinä poikani kadotit!"

Jo syntyi tuvassa kohinaa. Piikatyttö pelästyi ja luikahti ulos takaovesta Pohjolan isäntää avuksi noutamaan. Muut tuvassa olijat katselivat toisiaan epävarmasti, sillä Lemminkäisen käynti oli vielä kaikkien vereksessä muistissa. Ja tältä vanhalta noidalta saattoi odottaa jotain vieläkin pahempaa.

Pohjolan akka alkoi jo pelkoa tuntea tätä pientä ja heikon näköistä, mutta katseeltaan niin tuimaa ja sanoiltaan ankaraa naista kohtaan. Oli varmaan hyvä antaa hieman periksi, ettei loitsumaan rupeaisi ja häntä itseäänkin Rutjanvirtaan heittäisi. Sen jälkeen hänelle nauraisi koko Pohjolan kansa. Jos kertoisi osan totuudesta, niin sen synkemmän puolen voisi aina piiloon jättää.

"Se oli niin innokas tyttöni perään, että laitoin Hiien hirveä pyytämään," alkoi akka sopertaa. "Kulki metsiä myöten koko talven ja vasta keväällä yksisarvisen kanssa saapui, vaikka olisi pitänyt ennen pitkän yön aikaa saalista saada. Mitä minä keväisellä hirvellä olisin tehnyt!

Ja kun yhä halusi miehuuttaan todistaa, niin pyysin hakemaan joutsenta joelta ja siltä matkalta ei enää takaisin tullut. Ja tämä on totta." Välttelevin katsein akka jatkoi: "Olin jo nuorimmaiseni hänelle luvannut. En tiedä, mitä on käynyt, kun ei palannut tyttöäni kosimaan. Ollaan tässä jo ihmetelty, vaan enhän minä miehen menoja säätele!"

Äiti ei akan juttuja uskonut, vaan epäili tämän vielä jotain salaavan. "Ja näinkö se oli!" äiti lausui ja antoi ankaran katseensa kiertää tuvan väkeä. Yksi toisensa jälkeen tuvassa olijat alkoivat nyökytellä vaikka joillakuilla katse painuikin. Ja olo ihmisten kävi hermostuneeksi.

Takaisin tullut piikakin keräsi vihdoin rohkeutensa ja emäntäänsä lepytelläkseen vahvisti akan kertomuksen. "Lähti se komea mies joutsenta pyytämään, vieläpä hymyissä suin. Kertoi jo ihan pian takaisin palaavansa. Vaan ei ole kuulunut, eikä kertonut, minnepäin pitkää jokea menisi. Hevonen juoksi takaisin omia aikojaan."

Sai piika emännältään hyväksyvän katseen mistä tämä vielä innostui jatkamaan: "Sinne mustalle joelle se meni, ja sieltä ei ihminen..."

Silloinkas akka tajusi piian sanoneen liikoja vieraan kuullen ja tiuskaisi kiireesti: "Sinne joelle se meni! Minä pyysin vain joutsenta juhlapöytään hakemaan." Ja hetken kakisteltuaan ja sanoja valittuaan jatkoi selittelyään: "Se kun on täällä meillä päin Pohjolassa tapana. Että sulhanen hakee metsästä lahjan tulevan vaimonsa äidille ja antaa sen samalla kun kosii tämän tytärtä. Sille matkalleen hän jäi. Vaikka olisi tullut katumapäälle, mistäpä minä sen tietäisin. Takaisin ei ainakaan ole tullut, se on varma." Katsoi äitiä itsevarmaa esittäen, mutta suulaan piikatytön lörpöttelyjen takia sisuksissaan kiehuen.

Äiti olisi mielellään kovistellut Pohjolan akkaa enemmänkin, mutta tyytyi vain lausumaan "Että ihan joutsenta pyytämään." Hän halusi löytää poikansa, ennen kuin se olisi liian myöhäistä. Pohjolan väestä ei enempää heruisi, mutta tytär Tapion olisi hänellä oppaana. Ja se kultainen lapsukainen ei hänelle valehtelisi. Vilkaisi äiti vielä pistävästi Pohjolan akkaa ja enemmittä puheitta poistui tuvasta suunnaten kohti metsää.

Äidin mentyä päästi Pohjolan akka vihansa valloilleen. Läimäytteli piikaansa ympäri korvia ja kiukkusi tälle ilkeästi: "Pitikö sinun mennä Tuonelan joesta puhumaan!" hän huusi. "Jos kalevalaiset Lemminkäisen löytävät ja henkiin loitsuavat, niin arvaatkos mitä siitä seuraa! Niin, se mies palaa tänne miekkansa kanssa kostamaan. Kostamaan! Kuuletko sinä, aivoton kananen! Kostamaan!

Saat vielä totisesti tuntea nahoissasi, että ohjasit tuon kalevalaisen loitsujan poikansa perään. Jos hän ei sinua Rutjan koskeen laula, niin kyllä minä sinut sinne toimitan!" Vihoissaan hän hätisti piian ulos tuvastaan syösten kirouksia tämän päälle.

Pian saapui paikalle myös Pohjolan isäntä, isokokoinen ja romuluinen mies, joka akkansa kertomuksen kuultuaan lausahti välinpitämättömästi: "Mitäpä tuosta. Lemminkäinen oli äitinsä ainokainen. Ei ole sukunsa suuri."

"Sinä se kanssa olet tomppeli!" tivahti akka. "Etkö mukamas muista, miten se suurisuu täällä ihmisiä pihalle nakkeli. Kalevalaiset osaavat loitsuta. Yksikin riittää!" jatkoi Pohjolan akka vihoissaan. Ja miehelleen sormeaan heristäen hän paasasi: "Ja sinä saat katsoa, että meidän sotajoukkomme on valmiina, jos se pahan hengen riivaama uudestaan tänne saapuu."

Ei tiennyt Pohjolan akka, miten olisi ollut ja mitä olisi pitänyt tehdä, sillä kalevalaisilla oli pelottavia taitoja. Jotain oli tehtävä!

Seuraavaksi 33:
Kalevalan oudot loitsut