Alkuun 33 35

Kalevala kirja netissä

Jakso 34 - Kauhistunut piika

Piika riensi joutuisasti metsässä Lemminkäisen äitiä silmiinsä tähyten. Tämän jos Tuonelan joelle ohjaisi, että saisi poikansa ruumiin kotiinsa viedä, niin toki mahtava kalevalainen häntä siitä kiittäisi.

Eikä häntä itseäänkään mikään Pohjolassa pidätellyt. Voisi piika lähteä Kalevalaankin vanhan naisen mukana, kun siellä kerran kasvoi niinkin komeita uroita kuin Lemminkäinen. Olisi niin hienoa, jos joku Kalevalan kaunosieluista hänet huomaisi ja vaimokseen ottaisi. Ja tarvitsisihan vanha nainen apulaista tämän kuljettaessa elotonta poikaansa läpi suurien salojen.

Havahtui piika ajatuksistaan salskean nuorukaisen astellessa esiin. Nauravaisella äänellään tämä kysäisi: "No minnekäs se pikkupiika noin tohkeissaan, yksin synkässä metsässä."

Se oli Laapo, naapuritorpan poika. Kalevalaisesta ei parannut puhua, joten tottuneesti piika väänsi hätävalheen: "Marjoja läksin katsomaan. Alkavatko jo runsaastikin kukkaa puskemaan, kun akka jo niitä niin kovasti kyselee. Vaikkei vielä ole aikakaan."

Piika ei olisi mielellään jäänyt jutustelemaan Laapon kanssa. Hauskannäköinenhän tämä kyllä oli ja hyvillä mielin hän oli ottanut vastaan pitkät katseet, joita poika oli hänelle useampaankin otteeseen suonut. Vaan nyt ei ollut Laapolle aikaa. Jatkoi tylysti: "Vaan miksi sinä onneton pojannulikka pyydät jäniksiä kesken karvanluonnin; tuo on huono nahka markkinoilla!" Oli näköjään ollut jänisansoja kokemassa, koskapa yksi roikkui jo olallaan hengetönnä, maha auki.

Nuorukainen ei ollut välittävinään toisen kommentista, vaan ehätti kertomaan marjoista: "Vanhassa paikassahan niitä on tulossa, ison ahon saarekkeessa." Silmiin syttyi ilkikurinen ilme ja hän jatkoi: "Voinhan minä lähteä vaikka mukaan katsomaan." Tyrkyttäytyi nuori mies hanakasti piian seuraan.

"Mennään isommalla joukolla sitten, kun ne ovat kyllin kypsiä poimittavaksi," vastasi piika välinpitämättömällä äänellä. Eleillään kertoi haluavansa jatkaa matkaansa.

"Ei kannattaisi kulkea yksin," jatkoi Laapo juttuaan jo hieman vakavoituen. "Minä näin ihan hetki sitten omituisen vanhan naisen mustissaan. Kulki ääneti kuin aave sivuilleen vilkuilematta. Ei ollut kivenheitonkaan päässä, mutta ei minua huomannut, vaikka sille huusinkin. Tiedä mikä noita sekin lienee. Olisiko Pohjolan akalla taas vieraita käynyt?"

Katseensa metsään suunnaten Laapo jatkoi ihmettelyään: "Se se kai on kun on metsään nuotion sytyttänyt. Tuuli kantoi nenääni niin savunhajun."

Piika oli kuullun kalevalaisten tavoista ja oivalsi heti, mistä oli kyse: Lemminkäisen äiti luki loitsujaan tulien ääressä. Nyt oli piian jatkettava kiireesti matkaa, ennen kuin äiti katoaisi kauemmas. Tiedä vaikka siivet selkäänsä ottaisi ja savun matkassa Tuonelan joelle lentäisi. "Nyt minun on mentävä," hän keskeytti jutustelun. "On vielä ehdittävä takaisinkin, ettei emäntä taas suutu!" Sipaisi vaivihkaa poskeaan, joka oli viimeisen akan tällin vastaanottanut. Ja samantien hän jo jatkoi matkaansa nuoren koivikon joukkoon.

Metsässä oli talven jäljiltä vielä paikoin lunta maassa. Kiiruisasti kulkeva piika sai katsoa tarkkaan minne jalkansa laittoi, ettei olisi liejuun uponnut. Pienellä aholla olivat kesän merkit jo nähtävissä. Ei jäänyt piika versoja ihastelemaan, vaan kiirehti nopeasti aukean ylitse. Tuulahti savunhaju pian hänenkin nenäänsä juuri sieltä, mistä Laapo oli kertonutkin.

"Siellä se kalevalainen loitsuaa ja tekee taikojaan," puheli piika jännittyneenä itsekseen. "Kyllä hän palkkioksi lausuu sanasen minunkin puolestani!" jatkoi vielä omaa uskoaan vahvistaakseen ja kiiruhti askeleitaan. Näki maassa ihmisen jäljet, jotka johtivat uutta lehteä työntävään nuoreen koivikkoon, korkean kalliolohkareen juurelle. Sinne pensaiden taakse ne katosivat. Innostuksissaan piika laittoi juoksuksi.

Ehätti lähemmäs savuavaa nuotiota, näki maassa sinisen huivin - ja näki harmaan turkin ja keltaiset silmät. Ja avonaisesta suusta kuului matalaa urinaa.

"Susi!" kirkaisi piika. Ja ympäri kääntyen säntäsi kauhistuneeseen juoksuun taakseen katsomatta. "Susi on kalevalaisen syönyt!" hän kirkui hädissään lepikon poikki sännätessään. Ei piitannut oksista jotka löivät kasvoihin, ei lätäköistä joihin upposi puolisääreen. Piti hirveää huutoa läpi koko metsän takaisin kylälle sännätessään.

Ryntäsi huohottaen tupaan: "Se on susi kalevalaisen syönyt! Siellä on vain vaateriepu jäljellä," hän vauhkona selitti Pohjolan akalle. "Minä näin kun se eläin repi naista, kurkusta lensi veri. Hyvä kun itse pakoon pääsin. Ja aholle en minä enää ikinä mene. En enää ikinä. Hukuta minut vaikka suon silmäkkeeseen, mutta sinne en enää konsaan mene!"

"Olehan siinä!" ärähti Pohjolan akka. Närkästyneenä piikansa vauhkoontumisesta, mutta samalla tyytyväisenä kuulemastaan. Jos oli kerran Lemminkäisen äiti kuollut, niin sittenhän hänellä ei olisi syytä huoleen.

"Missä sinä sellaista näit. Nyt puhu selvästi, tai saat maistaa kepistä!"

"Hevosahon takana, koivikon reunassa. Missä se yksi iso kallionlohkare on. Sen juurella minä sen suden näin. Ja se on totta. Sillä oli hirveät hampaat ja silmät loisivat kuin paholaisella. Paha silmä sillä oli. Minä näin sen yhtä läheltä kuin missä sinä nyt seisot. Katsoi minuun verissä suin hampaat irvessä." Piika ei kestänyt paikoillaan vaan veuhtosi kädet heiluen ympäri tupaa aina välillä päätään pidellen ja selittäen kaameaa kokemustaan jokaiselle tuvassa olijalle.

Kirkastuivat kovasti Pohjolan akan kasvot. "Vai päätyi kalevalainen loitsuja suden kitaan! Mitäs tuli tänne Pohjolaan kelvotonta poikaansa peräämään. Sellaista rehentelijää vielä. Pyh!" Sylkäisi vielä tupansa lattialle! Teko, josta ankarin käsin olisi löylyttänyt kenet tahansa, vaikka oman miehensä!

"Olisi vaan pysynyt omilla maillaan! Laulanut loitsunsa Kalevan kankailla." Sitten poistui tuvasta tyytyväisenä hymyillen. Eikä edes kysynyt, että mitä asioita piika oli metsässä toimittanut.

Seuraavaksi 35:
Suden askelin