Alkuun 34 36

Kalevala kirja netissä

Jakso 35 - Suden askelin

Ei äiti voinut murinaa pidätellä eikä karvojansa pystyyn nousemasta estää, mutta ei hän piian kimppuun olisi hyökännyt. Oli hän toki edelleen ihminen, vaikka suden hahmoa päällänsä kantoikin. Piialta olisi tietoja pojastaan kysellyt, mutta siihen tämä ei antanut mahdollisuutta. Hysteerisenä kiiti tyttö poloinen aukean ylitse metsän puolelle ja hieman pettyneesti katsoi äiti peräänsä.

Majesteetillisin siiveniskuin saapui paikalle korppi paljaalle kivelle laskeutuen. Katseli suden hahmoa surullisilla pikimustilla silmillään ja korahteli vaimeasti. Kuin olisi lintu jotakin sanoa tahtonut,  mutta ääni kurkkuun juuttunut.

Ei äiti jaksanut korppia ihmetellä, sillä mielessä oli muuta. Poikaansa oli etsimässä.

Sutena äiti tiesi jaksavansa. Likainen turkki kehonsa suojana hän lähti matkaan. Jolkutteli kepeästi kylän kaukaa kiertäen ja ihmisiä vältellen. Haki suuntaa vainullaan sitä kuitenkaan löytämättä. Oli piika tummasta joesta puhunut, mutta jokia oli Pohjolassa paljon, toinen toisensa vieressä. Oli koluttava kaikki paikat.

Kulki äiti päivät ja kulki yöt. Tunsi taas Tapion tyttären lempeän kosketuksen, kuin olisi kuullut korvissaan tyttösen suloisen kuiskeen. Olivat yöt somia kulkea, kun pieni pakkanen maan ja viimeiset hanget koviksi ja kantaviksi loihti. Kulki nopeasti suot ja routaiset metsät. Hiipien varoen ihmisten lähelle vain yösydännä, Kalvakkaisen valoaan tarjotessa. Korpi korven jälkeen, ja ennen pitkää vaihtuivat pienet, vitsaiset koivut oikeiksi puiksi. Suuren tuvan tarpehiksi.

Metsien halki rientäessään tapasi äiti yksinäisiä susia, joskus kokonaisia laumojakin. Tutulta tuntuvissa metsiköissä etsi kantojen aluset ja haisteli kivien kolot. Jospa vain poikansa tavoittaisi. Sillä haju oli se, jota äiti etsi, siitä hän omansa tuntisi, vaikka satojen muiden joukosta.

Öisin hakeutui kukkuloille ulvoen kaipaustaan kuutamoon, vastausta turhaan kaivaten. Oli metsä hänelle hiljaa. Kalvakkainenkin oli joskus kuin surullinen, veti häveliäästi pilven hohtavien kasvojensa eteen. Kuin kertoakseen äidille, että parempi olisi, jos ei tämä poikaansa enää näkisi. Vaan äidin tahtoa se ei saattanut lannistaa.

Jätti kesä kevään taakseen ja Päiväläisen lämpö täytti metsät ja kirkasti siniset järvet. Ja lintujen laulusta kuului riemu niiden kumppaniaan etsiessä. Vihersivät niityt ja lensivät ahoilla kauniit valkosiivet punaisina helottavine täplineen.

Pysähtyi äiti yhtä valkosiipeä katsomaan. Sulki silmänsä sydän rakkautta tulvillaan ja näki vuosien taa. Pienen pieni pellavapää jokelteli ihastuttavasti koivun valkeasta rungosta kiinni pitäen. Päiväläisen lämmittämän pihapolun yllä lepatteli kaunis valkosiipinen perhonen, tuli kuin lapsosta tervehtimään. Pienokainen yritti tavoittaa valkosiiven ja silloin hän otti ensimmäiset askeleensa. Valkosiipiä hän jaksoi aina seurata, ne olivat pojasta niin ihmeellisiä. Keltasiipikin kävi esittäytymässä, mutta ei jaksanut lapsonen sellaisesta kiinnostua. Valkosiipiä hän halaji.

Havahtui äiti äkisti olevaiseen maailmaan. Ei ollut pellavapäätä tässä metsässä, ei ollut seuraavassakaan. Kylpi kesä Päiväläisen loisteessa, mutta yhäti jatkui äidin taival. Näki polkunsa varrella vanhan torpan ja sen pihalla hyörivän naisen. Suden kuono ihan värähti ja sytytti äidissä toivon, mutta kovin heikko oli haju sittenkin. Aivan kuin olisi poikansa siellä kerran ollut. Joskus, aikoja sitten. Vaan ei tänä kuluvana kesänä, eikä edellisenäkään.

Taivalsi vielä kunnes taivas alkoi tummemmaksi käydä. Löysi kukkulan rinteestä kallionkolon. Sen sisälle mahtui susi vain vaivoin, maata myöten ryömimällä. Oli talven jäljiltä vielä viileänoloinen ja kostea, mutta sinne äiti jäi yöksi edes hetken aikaa levätäkseen. Vaan ei tahtonut uni silmään tulla, kun mieli olisi juoksuun tehnyt. Sen metsäsaarekkeen ja suon sen takana, jospa siellä poika olisi.

Suljettujen silmien eteen työntyi kaipauksen kuvia, milloin valkea pellavapää, milloin miekkaansa ihasteleva nuorukainen. Ja tulipa mieleen oma miehensäkin, jonka antamaa turvaa ei nainen ollut enää aikoihin torpassaan tuntenut. Lyhyissä hetkissä sai äiti yönsä nukuttua ja aikaisin jo ennen Päiväläistä oli nelijalkainen taas matkassa.

Kului päivä päivän perään ja äiti jatkoi väsymättä etsimistään. Hän ei pohtinut, ei epäillyt. Häntä ajoi eteenpäin suunnaton halu löytää poikansa ja kotiin Kalevalaan viedä. Kotitorpan taakse multiin laittaa, etteivät molemmat miehet olisi matkoilleen jääneet.

Joutuisasti nousi nelijalkainen harjanteille, riensi niiden takana laaksoihin. Hyppeli kepeästi kaatuneiden runkojen ylitse, pelästytti pakoon koivunrunkoa järsineitä jänösiä niihin edes vilkaisematta.

Kerran havahtui ihan ihmettelemään, että mistä hän oli sen innon saanut, joka jo luonnottomalta tuntui. Vaan Tuulikkihan se. Tuulikki, sydämensä kullasta tehty, oli luvannut häntä auttaa ja suloisen lapsosen väsymätön käsi kantoi hänen askeleitaan läpi soiden ja salojen.

Loppui vihdoin kuusimetsä ja tuuheat puut jäivät selän taa äidin saapuessa pienelle suoaukealle. Sen toisella puolen kohosi aurinkoinen harjanne vieressään aarnimetsä. Hetken aikaa nelijalkainen katsoi maisemaa ja haistoi. Haistoi, että aarnimetsässä ei ihminen ollutkaan konsaan käynyt, mutta harjanteelta, mäntyjen lomasta, tuli heikonheikko ihmisen haju.

Kipaisi susi suon poikki nousten pitkälle harjanteelle. Sen laelta näkyi metsät ja suot kahteen suuntaan. Olisiko siellä musta piste näkynyt. Tai edes taivaalla kaartelevien pitkäsiipisten lintujen lento jotain kertonut. Yritti äiti tähystää, mutta turhaan. Lintujen viserrys pensaikosta kuulosti niin suloiselta, kuin olisi Tuulikin suusta tullut. Se antoi hänelle voimaa.

Pehmeästi tassutteli äiti eteenpäin, äänettömästi, kellekään menoaan paljastamatta. Yritti yön tullen suon reunassa pitkäjalkojakin puhuttaa, mutta suden hahmoa lintupoloiset pahasti pelästyivät ja korvia huumaavasti kiljuen tummalle taivaalle pakenivat. Oli äidin matkaa jatkettava, kohti kuivia tantereita.

Aamuvarhaisella päätyi jo hieman väsyneesti juokseva nelijalkainen suurelle aukealle. Sen oli tuli joskus ammoin tehnyt kun myrskytuuli oli laittanut tulen kulkemaan latvasta latvaan ja polttanut metsän puut hiillokselle. Vuosien kuluessa ne olivat lahonneet pois ja kaunis niitty oli kasvanut tilalle. Sen reunalla seisoi tulelta säästynyt yksinäinen tammi. Niin iso ja jykevä, että eivät edes kolmen miehen kädet olisi sen ympäri yltäneet.

"Näin aukealla paikalla olet nähnyt paljon," sanoi äiti tammen edessä. "Oletko nähnyt liehuvatukkaista poikaani hevosen selässä. Jousi mukanaan ja vain yksi nuoli viinessään. Oli mennyt joelle joutsenta pyytämään, mutta ei koskaan retkeltään palannut. Jos vaikka olisi levännyt oksiesi suojassa ukkosmyrskyjen aikaan?"

"Sinun poikasi..." mumisi vanha tammi, monen kymmenen ihmispolven ikäinen, todellinen metsän vanhus. "En tohdi kyllä muistaa. On ohitseni mennyt niin monta ihmistä pitkien vuosien myötä. Vaan eivät vieraat juurteni yli kulje. Olen niin kaukana kaikesta, että tänne ei ihminen tulla tohdi. Ei näille autioille maille."

Tammi huokaili raskaasti hetken aikaa ennen kuin jatkoi: "Lisäksi minulla on huolia jo omastakin takaa aivan tarpeeksi. Että vielä poikasikin perään olisi pitänyt katsoa?

Ei. Ei enää. Minä en enää jaksa. Minulla on edessäni ankea huomen. Polttopuiksi kylän väki suunnitteli minut hakkaavansa ja talvella tupiaan lämmittävänsä. Jotkut ajattelivat minusta riihipuuta, toiset ihan kaskeksi polttavansa. Kaskeksi! Eihän minusta silloin jäisi kuin tuhkaa pellolle. Ajattele! Minut poltettaisiin vain muutaman sadon takia. Jokusen ohrasäkin takia uhrattaisiin."

Tammi jatkoi murheellisena kertomustaan äidin kysymyksestä piittaamatta. Se oli itse asiassa kovin tyytyväinen saadessaan purkaa huoliaan jollekin joka häntä kuunteli. "Tätäkö varten olen elänyt ja runkoni vahvaksi kasvattanut? Sotapurtta minä itsestäni tahdoin, sitä varten ovat juureni maasta elämän vettä keränneet ja minusta vahvan tehneet. Suurelle purrelle kölipuuksi, niin juuri, siihen minä sopisin. Voisin vaikka ihmisiän siinä palvella." Sitten sen ääni taas muuttui murheiseksi "Vaan ei. Kaskeksi polttavat. Mitä minä enää mistään välittäisinkään. Olkoon." Kuului huokaisu ja kuin olisi lehdetkin alas painuneet. Ja sitten se vaikeni tyystin.

Tuntui kuin synkkä pilvi olisi taivaan kattanut ja ilman viileäksi muuttanut. Äiti tunsi sääliä tammivanhusta kohtaan, mutta ei taitanut sitä lohduttaa ja enempiä kyselemättä jatkoi matkaansa. Tammen vastaus ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan. Se oli tuntunut niin välttelevältä. Aivan kuin vanhuksella olisi ollut jotain mielessään, mitä se ei sanoa tohtinut.

Seuraavaksi 36:
Kuoleman lintu