Alkuun 35 37

Kalevala kirja netissä

Jakso 36 - Kuoleman lintu

Kalevalassa, ajan harmaannuttamassa tuvassa, odotti Kyllikki. Odotti tietoa miehestään, jotta voisi hänet maahan saattaa ja kukkia haudalleen laittaa.

Yritti metsien linnuilta asiaa udella, mutta eihän hän oikeita loitsuja tuntenut. Ei ollut Lemminkäisen äiti Saaren tytölle kalevalaisten salaisia taitoja opettanut.

Kevään käännyttyä lopuilleen ja alkavaa kesää juhliessaan, olivat kylien nuoret yötä myöten liikkeellä läpi Kalevalan maiden. Käsi haki kättä, silmä haki silmää. Iloista naurua ja kaipausta. Oli elon hetki koittanut pitkän talven jälkeen. Tiesi Kyllikkikin, mitä olisi tulollaan, mutta ei jaksanut muista miehistä innostua. Kosijoita välttääkseen määräsi orjan taloa vahtimaan, että saattoi huoleti tuvan taakseen jättää.

Hakeutui veden ääreen, kaislaiselle rannalle, jonne vieraan askel ei konsaan eksynyt. Vastarannan puut hehkuivat rasvatyynestä vedestä, metsässä liversi yksinäinen lintu. Jostain kauempaa, märiltä soilta, kuuluivat pitkäjalkojen kumeat törähdykset, joihin toiset vastasivat. Nekin olivat pesää tekemässä, elonkumppaniaan etsimässä. Uutta elämää synnyttämässä. Ja niin mielellään olisi Kyllikkikin uutta elämää sylissään tuuditellut.

Hänkin oli nuorena kulkenut yötä myöten Saaren tyttöjen keralla elämää etsimässä. Olivat nuoret miehet kilvan häntä liehitelleet ja yksi kauniskasvoinen nuorukainen oli hänet mukaansa saanut. Lehdon syliin yöksi vaipuneet.

Mutta nyt Kyllikki kaipasi miestään, enemmän kuin koskaan. Haikeus täytti nuoren naisen mielen ja pää painui alas. Oli hyvä, että kukaan ei ollut häntä näkemässä, sillä heikkona hetkenään Kyllikki halusi olla yksin.

Yön tullen katosi suden harmaa turkki varjojen joukkoon ja sai äiti vihdoin tilaisuuden kysyä neuvoa Kalvakkaiselta. Vaan oli Kalvakkaisellakin omat ongelmansa. Kun piti yöllä kulkea ja päivällä piilossa olla. Eikä edes joka yö saanut koko voimallaan loistaa, vaan täytyi pitää naamaria kauniilla kasvoillaan, ettei liikaa ihmisen menoja häiritsisi. Hänen, joka taivaan kantta kulki, oli piilossa pysyteltävä! Vain ani harvoin sai kauniisti maailmalle hymyillä ja vesien pinnat hopeoida. Vain kerran koko kierron aikana! Mitä se sellainen oli!

Talvella se vasta kaunista olikin. Kun Kalvakkainen sai hanget kirkkaiksi valaista ja jopa Päiväläisen kanssa kilpailla. Eikä yön kulkija lainkaan epäillyt sitä, kumpi heistä maailman kauniimmaksi sai, vaikka Päiväläisen säteet ihmissilmääkin särkivät.

Ei, ei Kalvakkainenkaan ollut liehuvatukkaista nuorta miestä nähnyt. Ei näillä susien asuinsijoilla.

Äidin silmä ei sinä yönä umpeen mennyt. Katseli suuren suon reunalla kaukaisia virvatulia. Kipinää iskemättä olivat siniset liekit syttyneet ja siellä loimottivat maata polttamatta. Kertoivatko jotain hänelle? Loikki suden varjo joutuisasti suota pitkin mitään kuitenkaan löytämättä. Ei jälkeä pojasta, ei tulien tekijöistä. - Vain untako se sittenkin oli ollut?

Aamulla alkoi Päiväläinen kohota kohti taivaan lakea ja äiti kysymään siltä neuvoa. Tämä kuitenkin synnytti pikaisesti pienen, utuisen hattaran. Sinne häveliään harson taa Päiväläinen kasvonsa piilotti. Vasta kun äiti vaatimalla vaati, tuli se esiin udun takaa, kuin häpeillen. Välttelevä oli Päiväläisenkin vastaus. Raskaaksi kävi Päiväläisenkin elo, kun niin ankarasti piti maita kuumottaa. Tänäänkin oli iltaan asti maailmaa valaistava. Väsyi siinä itsekin, ettei jaksanut ihmisen menoja laskea. Ei onnetonta äitiä neuvoa.

"Kuka sitten!" huudahti äiti lohduttomalla äänellä väsyneenä pitkästä etsimisestään. Ei tuntenut edes Tuulikin kättä olallaan.

Hän oli poikaansa puoli kesää jo etsinyt, tassunsa verille juossut ja oli matkastaan väsynyt. Niin väsynyt, että enää ei jatkaisi askeltakaan ottaa. Asettui nelijalkainen makuulle lohkareiselle aukealle.

Kaarteli taivaalla korppi. Kiiltäväsulkainen, kuoleman musta lintu. Se liihotteli lähemmäs ja pian jo laskeutui sammalikolle matkan päähän. Kallisteli päätään puolelta toiselle ja katseli äitiä tutkivasti. Hypähteli sinne tänne vihdoin pienelle kivelle asettuen. Pohti hetken omia sanojaan, jotka se olisi kohta sanova. Oli lintu ennenkin ihmiselle viestiä vienyt, mutta ei koskaan ennen suden hahmoiselle.

"Iäksi on poikasi kadotettu!" raakkui korppi, musta hahmo kiven päällä nyökytellen. "Ei edes kuolemaa kunnioittanut. Lähti, kelvoton, Tuonelan joutsenta nuolella pyytämään. Ja mites kävi, mites kävi. Loppunsa kohtasi, uhmakas ihminen". Hypähti kauemmas kuin olisi vanhaa sudenhahmoista naista pelännyt.

Korpin epäkiitollinen tehtävä oli kertoa ihmisille kaikkein synkimmät viestit. Ei se sitä mielellään tehnyt, mutta jonkunhan oli asiat kerrottava. "Sinne se meni, loiskahti Tuonelan mustaan jokeen. Valuivat palaset alas koskia kolisten, kauas Tuonelan alhanteille. Ovat siellä virran synkällä puolella, poissa ihmisen maasta. Kahden kallion välissä, kaislaisessa lahdelmassa. Siellä ovat, siellä ovat."

Sanansa sanottuaan korppi katseli äitiä vielä hetken ennen kuin lehahti siivilleen. Nousi taivaalle, kohti Päiväläisen valossa kylpevää taivaan sineä, jota äiti ei kuitenkaan nähnyt. Tuijotti mustan linnun perään haluamatta sen sanoja uskoa.

Tuonelan joki. Elämän ja kuoleman raja. Sen takaa ei poikansa konsaan takaisin tulisi, siihen ei äiti tuntenut ei loitsua ei rukousta. Äidin mieli vaipui. Hiljaisella äänellä huulet lausuivat itsekseen: "Pyhälle mustalle virralle. Sinne sinä poikani onneton läksit, joutsenta tappamaan. Tuonen herran porteilta."

Oli poikansa iäksi kadotettu.

Sitten, lintujen visertäessä ja ahoniityn niin kauniisti väreissään hehkuessa, äiti nousi pienelle kivelle ja ulvoi lohduttoman surunsa koko metsän väelle.

Tuskanhuudon jälkeen surun täyttämä äiti purskahti itkuun. Hän tajusi, että Pohjolan akka oli lähettänyt hänen poikansa kuolemaan.

Raskaiksi muuttuivat harmaaturkkisen suden askeleet sen raahustaessa pää roikkuen Kalevalaa kohti. Lähellä kotiaan, päivämatkan päässä, äiti pysähtyi ja loitsusi vielä viimeisen kerran. Otti ihmisen hahmon taas takaisin.

Oli matkaa enää pieni taivallus, mutta sitä ei äiti tainnut tehdä. Ei jaksanut jalka nousta, ei löytänyt silmä oikeaa polkua. Eikä halunnut hän edes punaisina helottavia keskikesän makeita marjoja syödä.

Saapui väsymys ennen aikojaan. Päiväläisen säteiden vielä maailmaa silitellessä äiti hakeutui levolle tiheään kuusikkoon, missä tuuli oli kaatanut suuren puun kallelleen toista vasten. Sinne rankojen väliin hän kätkeytyi, edes havuja suojakseen keräämättä. Laittoi sentään pienen pienen tulen jonka lämmössä silmänsä sulki. Halusi unohtaa kaiken ja nukkua pois. Edes kotiinsa palaamatta.

Seuraavaksi 37:
Toivo syttyy