Alkuun 36 38

Kalevala kirja netissä

Jakso 37 - Toivo syttyy

Levoton oli väsyneen äidin sumuinen unenhämärä, ei antanut ihmisen rauhassa maata. Matkasi äiti unessaan kesäisen pirttinsä portaille. Lauloivat kujerrellen linnut ja lentelivät heinikossa kauniit vakosiivet. Silitteli Päiväläinen ylen lempeästi työn kovettamia käsiä, jotka ompelivat pojalleen nuttua talven kylmiä vastaan.

Asteli pihalle kaunis, pieni prinsessa, hopealangoin kirjaillussa keltaisessa mekossaan. Sirosti astelikin, nyökkäili ja niiaili ympäriinsä, äidille, vanhalle kaivolle, marjojaan kypsyttäville pensaille. Jopa lepattelevin siivin kierteleville valkosiiville. Tuulikki, tuo suloinen Tapion tytär, oli tullut vieraisille.

Vanha nainen havahtui kysymään: "Kuinkas sinä, pikkuinen, olet ihmisen maille eksynyt. Mahtaako äitisi tietääkään, miten kaukana Tapion mailta kuljet?"

Tuulikki antoi vastaukseksi ihastuttavan, lämmöntäyteisen hymynsä. Katseli suurilla silmillään ja kaunispiirteinen, herkkä suu kävi äänetönnä, kuin olisi jotain sentään sanonut. Pyörähteli hetken aikaa siinä pihalla hänen edessään ja Päiväläisen säteet välkkyivät hopealangoista niin, että ihan silmiä häikäisi. Tuli äidille hyvä mieli.

Hypähteli sitten keijukainen pitkin askelin metsään ja alkoi haravoida pitkällä haralla. Veti kerran, veti toisen kerran, ja alkoi saada palasia haraansa. Aivan kuin olisi joukossa vilahtanut kauniisti kaartuva, kullalla silattu puunoksa. Ja sitten näkyi haran piikkien alla jotain raskaampaa. Aivan ihmisen oloista, jonka luo Tuulikki kiireesti riensi ja auttoi pystyyn nousemaan. Ihminenhän se, vaikkakin oudonlainen. Ja miksi mies noin oudosti käveli, vain yhdellä jalalla. Ja kantaen päätään kainalossaan... Se oli Lemminkäinen. Hänet oli palasiksi pilkottu!

Äiti heräsi parahtaen unestaan. Sydän jyskytti villisti ja keho oli kylmä kuin talvi olisi läpi ihmisen kulkenut. Silmät kiersivät pelästyneesti ympäri kesäöistä metsää rujoa poikaansa hakien.

Mitä tuo oli tarkoittanut? Ei Tuulikki turhan tähden ihmisen uneen tullut. Hetken ajatuksia kasattuaan äiti luulikin oivaltaneensa Tuulikin viestin. Että hän voisi poikansa sittenkin takaisin saada. Elävänä! Äiti halusi uskoa unen todeksi. Ja olihan se korppikin hänelle sanonut, että poika oli palasiksi hakattu ja makasi Tuonelan joessa. Oli unen totta oltava, eivät molemmat voineet väärässä olla! Epätoivon täyttämälle ihmiselle pienikin toivon kipinä oli Päiväläisen valaisema kesäniitty.

Hauras toivo oli herätetty. "Tuulikki, sinäkö se kävit kertomassa?" kyseli äiti ääneen vaan ei Tuulikki hänelle vastannut. Oli metsä hiljaa, ei edes tuuli suhissut korkeiden puiden latvoissa.

Muistinsa kätköistä äiti kaivoi esille tapauksen, jonka oli kaukaisessa lapsuudessaan kokenut kun isoäitinsä oli kuolemaa ollut tekemässä.

Oli silloin hiipinyt vieraan pirtin seinän taakse ja sen harvojen hirsien raosta kuullut hiljaisen keskustelun. Ne sanat vaihdettiin kuolinvuoteen ääressä. Isoäiti kertoi, kuinka oli salaa Tuonelan maassa käynyt ja sieltä niin rakkaan ihmisen, sisarensa enneaikaisesti kuolleen lapsen, oli elävien joukkoon tuonut. Vaan oli siitä rangaistuskin tullut. Koko kylälle. Oli Tuonen herra jo pian seuraavana kesänä vierailulla käynyt armoa ihmisille antamatta. Monta perhettä oli saanut lapsensa kuumetaudille antaa.

Isoäidin vuoteen vierellä ollut kylän vanha tietäjä oli siitä kovasti kauhistunut. Isoäidin hän oli samantien ankarasti kironnut ja vannottanut kaikkia muita pysymään poissa Tuonelan maasta. Sinä yönä poistui isoäiti ihmisten maailmasta silmät surun kyynelissä. Ja yksinäiseen paikkaan oli hänet salaa haudattu.

Äiti ei kuitenkaan Tuonen herraa pelännyt eikä kielloista piitannut. Hän tahtoi poikansa takaisin.

Edessään hiipunut, vielä hitusen hohtava hiillos. Siihen äiti heitti kalikan, sillä unta hän ei enää kaivannut. Hetken odotettuaan kuiva puu leimahti palamaan alkaen levittää valoa ja lämpöä viileään yöhön. Tapion tytär oli käynyt hänelle jo toisen viestin kertomassa. Että hän voisi vielä poikansa takaisin Tuonelasta noutaa! Ja olihan pikkuinen jo ennen matkaa kertonut, että äiti saisi poikansa takaisin, jos tavoittaisi tämän kuluvan kesän aikana!

Äiti yksinkertaisesti siirsi epätoivonsa syrjään. Öisen nuotion äärellä hänestä tuli taas se vanha, sitkeä nainen, joka oli lähtenyt Pohjolaan poikaansa hakemaan. Liekkien loisteessa alkoi äiti itseltään kysellä, kuinka hän poikansa Tuonelasta noutaisi. Ja näkemänsä uni antoi hänelle ensimmäisen vastauksen.

Ei ehtinyt edes aamun ensimmäinen kajo taivaanrannalle ilmestyä kun äiti lähti jo matkaan. Ei kuitenkaan kotiaan kohti, vaan joutuisasti riensi läpi metsien monta päivää ja yötä kunnes saapui seppä Ilmarisen tuvalle. Satutti pimeän torpan pihalle yösydännä, paljon ennen Päiväläisen tervehdystä. Kolisteli sisälle tupaan herättäen taitajan sikeimmästä unestaan.

"No mitä, mitä...," urahteli unenpöpperöinen mies yllättyneenä tuntiessaan käden olallaan. Ei pimeässä voinut Lemminkäisen äitiä tunnistaa.

"Voi Ilmarinen, kun minä sinua nyt oikein kauniisti pyydän," lausui äiti anovalla äänellä. "Onneton poikani on Tuonen herran maille joutunut ja siellä palasiksi hakattu.

Tao minulle hara, kun kerran taitaja olet. Pitkä ja kevyt, jolla saan poikani palaset Tuonelan joesta kerättyä. On minun haravoitava Tuonelan joen kaislikkoiset rannat."

Ilmarinen tunnisti vihdoin tutun äänen ja sytytti tuikkusen pimeää tupaa valaisemaan. Oli vanhan naisen kertomus ihmeellinen ja pelottavakin, mutta Ilmarinen tiesi tämän mahtavaksi loitsujaksi. Vaan että ihan Tuonelasta ihminen palasina noudettaisiin ja taas ehjäksi kasattaisiin. Sitä hän ei oikein tohtinut uskoa. "Ja että haranko kanssa aiot Tuonen herran maille uskaltautua? Vaikka minä miekkoja takoisin ja sotajoukon matkaasi ottaisit, se ei sinua suojaisi.

Oletko nyt aivan varma asiastasi?"

"Jo toki olen varma. Tuulikki kävi minulle yöllä kertomassa, harasi metsästä poikani palaset ja pystyynkin nosti. Tuulikin sanaan minä voin luottaa; hän ei ole koskaan minua pettänyt!"

Kärsivän äidin vilpittömyys hellytti Ilmarisen vastahangan. Ajatus oli mieletön, mutta jos äidillä kerran oli metsän haltian tytär tukenaan, niin mahdollistahan se toki olisi. Vuoteensa reunalla istuen hän selvitteli ajatuksiaan. Eikä aikaakaan, kun hara alkoi jo elää taitajan mielessä. Sielunsa silmin hän näki ahjonsa lieskat ja tummuneen vasaran, joka vahvojen käsivarsien ohjaamana hehkuvaan metalliin iski. Alkoi oranssinen teräs kiemurrella ja kaarrella muotoaan hakien. Jokaisesta tarkasta iskusta se kääntyi ja vääntyi ja hoikkeni ja venyi ja aina haraksi kasvoi. Jo siinä yösydännä, vuoteellaan istuvan miehen mielessä.

Hän syttyi omista ajatuksistaan ja alkoi innostuneena kertoa äidille: "Jo toki minä sinulle haran taon. Pitkällä varrella ja pitkillä piikeillä. Teen vaskisesta varresta onton ja täytän kevyellä puulla. Se on luja ja pitkä, ihan monen miehen mittainen, että ulotut pitkälle virtaan. Ja kevyt se on ihmisen kädessä.

Haran päähän laitan pitkät piikit. Taipuisat että antavat periksi kivien kohdalla mutta kaapivat tarkasti joen pohjia myöten. Eivät kuitenkaan liian pahasti mutaan uppoa. Lopuksi vääntelen vielä koukut piikkien päihin. Ne minä teräviksi teroitan, että ihmiseen kiinni ottavat..." Pysähtyivät sanat Ilmarisen suuhun hänen ajatellessaan ystäväänsä palasina Tuonelan joen pohjassa.

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi vakavalla äänellä: "Neljännes kuunkierrosta. Tule silloin hakemaan, niin saat harasi. Se on silloin valmis!"

"Oi kiitoksia, Ilmarinen, tiesinhän minä, että sinuun voin aina luottaa. Olen silloin ovesi edessä anomassa. Että pääsen poikani kotiin noutamaan..." Kasvojen onnesta loistaessa ääni vaimeni käheäksi kuiskaukseksi.

Äidin poistuttua kiiruhti Ilmarinen pajaansa. Syttyi pian ahjoon tuli ja alkoi kaikua tyvenessä yössä meteli vasaran takoessa haran vartta. Hehkui miehen silmissä innostuksen vimma, joka niin monta kertaa ennenkin oli niissä näkynyt. Se tiesi, että jotain oli tulossa.

Unenpöpperöinen orja säntäsi paikalle omia aikojaan vasaran äänen kuultuaan. Näki isäntänsä innostuksen, mutta ei mitään kysellyt. Hymyili vain itsekseen ja alkoi häneenkin tuo kumma kiihko tarttua, sillä myös hän halusi nähdä isäntänsä kätten jäljet. Ne olivat joka kerta ihmeellisiä ja niitä orja oli oppinut kunnioittamaan. Oli ihmeellisen viisas mies tuo Ilmarinen.

Seuraavaksi 38:
Yli kuoleman joen