Alkuun 38 40

Kalevala kirja netissä

Jakso 39 - Tuonelan maassa

Määrätietoisin vedoin haroi surun täyttämä äiti lahdelmaa. Toivoi löytävänsä jotain sellaista, jota ei suurin surminkaan olisi konsaan halunnut löytää. Astui askeleen syvemmälle virtaan painaen pitkävartisen haran taas pohjamutia myöten. Jo tarttui piikkeihin yksinäinen sukka. Sekin oli hänelle rakas, sillä olihan hän itse sen kerran pojalleen neulonut. Verhoamaan poikansa jalkaa talvisessa metsässä, hirviä takaa ajettaessa.

Oli poika toki muutakin tehnyt, kuin vain hirviä hiihtänyt. Oli ollut matkassa venäjänmaalla, kun talviyönä miekka oli sivaltanut toista miestä ja veren tahrima terä ajanut vieraan perheen yön selkään. Ja ahne käsi oli kullat ja hopeat kerännyt, sytyttänyt lähtiessään talon palamaan. Vaikka väärin oli tehnytkin, ei sekään saanut äitiä poikaansa hylkäämään. Oli kyse hänen ainokaisestaan, hänen rakkaastaan.

Etsiytyi äiti vieläkin alemmas Tuonelan alhanteille. Meni sinne, missä virta jyrkästi kääntyy. Siellä, kesäisessä lämmössä, istuivat kiiltävänmustat korpit kallioilla. Ne eivät hievahtaneetkaan kun äiti tuli liki. Eivät ne liioin raakkuneetkaan. Kuoleman linnut eivät ihmisestä piitanneet. Vai lienevätkö nekin unessa olleet.

Äiti vetäisi harasta huolimattomasti ja liukastui Tuonelan jokeen. Kirposi hara kädestään, salpasi vesi hengityksen. Väsynyt nainen nousi ylös pinnan alta ja pelästyneenä haparoi varren käsiinsä. Sitä ei sopinut hukata.

Läpeensä märkänä jatkoi työtään, koki uudestaan. Jo tuntui, että jotain sieltä pohjan mudista irtosi. Heinääkö? Mutaako? Suonikkaat kädet vetivät terävien piikkien pyydystämän ison hahmon lähemmäs ja äiti tunsi poikansa ruumiin. Se oli tarttunut haraan pikkusormestaan.

Silmät kyyneleitä valuen, mutta niin onnessaan, veti äiti poikansa ruumiin rantaveteen. Olivat lapsensa rumasti silponeet. Puuttui puoli päätä ja toinen käsi. Ja vartalokin oli viikatteella lyöty. Eikä henkeä ollut.

Kalliolle nousten, rujoa ruumista syliinsä pusertaen, herkesi äiti pojalleen puhumaan: "Lapseni rakkaani, sinä jota kehdossa keinuttelin. Nyt olet tässä palasiksi hakattuna, hengetönnä Tuonelan virralla. Vaikka tunnen loitsut ja Tuulikki auttaa lupasikin, niin taidanko sittenkään saada sinut takaisin elämään. Vanhuuteni päivien turvaksi?"

Silloin korppi havahtui, nyökähteli, kallisti päätään ja avasi nokkansa: "Ei tule. Ei tule. Silmätkin on kalat syöneet. Ei tuosta enää ihmiseksi. Ei enää. Ei enää.

Päästä paha takaisin jokeen. Sinne se kuuluu, joen pohjaan, tummiin mutiin. Ei elävien puolelle. Ei sinne." Näin sanottuaan korppi sulki nokkansa ja katsoa killitti äitiä pistävillä silmillään. Pelottomasti se pysyi paikoillaan osoittamatta aikomustakaan mennä muitten korppien perään, jotka parvena olivat kahahtaneet seittien täyttämään harmaaseen Tuonelan metsään. Vallitsi virran äärellä hiljaisuus, ei tuulikaan jaksanut kuiskia.

Korpin julmista sanoista piittaamatta äiti veti poikansa hellin käsin vielä ylemmäs kalliolle ja palasi veteen haransa kanssa. Jatkoi voimaa saaneena haravoimistaan, veteli entistä määrätietoisemmin vedoin. Sai vaskiseen haraan toisenkin käden ja heti perään kadoksissa olleen pään puolikkaan. Mieli keveni joka kerta, kun löysi pojastaan irti hakatun palasen. Vielä hetken aikaa harottuaan löytyi viimeinen palanen selkää ja puuttununut palanen kylkeä.

Oli äiti saanut poikansa ruumiin.

Yhtään aikailematta vanha nainen laittoi palat suureen säkkiin, jonka väsymyksestään huolimatta laahasi kiireesti joen ylitse elävien maailmaan. Voimansa ponnistaen ja Tuulikkiakin avukseen kutsuen sai taakkansa ylös vedestä, joen rannan lämpimälle kalliolle.

Katsoi sopivan paikan kalliolohkareen juurelta. Avasi raskaan säkkinsä ja hellin käsin asetteli yksi kerrallaan poikansa palaset sammaleiselle kalliolle. Peitteli lopuksi vielä kivillä ja puiden oksilla.

Silmiä painoi ja äiti ymmärsi, että kohta hänenkin olisi nukuttava. Ja heti olisi Kalevalasta asti salvoja saatava. Monenlaisista kukista ja kesäheinän helpeistä oli hän neuvonut Kyllikkiä heroja uuttamaan ja niistä voiteita sekoittamaan. Niillä hän poikansa haavat umpeen hoitaisi. Vaan Kyllikin ei ollut tänne tuleman. Ei tänne Tuonelan joelle.

Oli päivä taittunut illan puolelle ja Päiväläinen lakkaisi maailmaa hehkuttamasta. Heräilivät Tuonelan joen hämärät hahmot. Tuonen mieskin havahtui unestaan ja ymmärsi nukkuneensa viikatettaan vasten. Side silmillään ei mitään nähnyt, mutta tunsi vahvasti, että jotain oli tapahtunut. Ihmisen haju kertoi, että elävä oli ollut Tuonelan virran väärällä puolella. Ja siitä Tuonen mies ei pitänyt.

Vääristyivät Tuonen miehen kasvot vihasta. Hänen valtaansa oli pilkattu ja sitä hän ei sietänyt. Kiehui mustan vaatteen alla viha ihmistä kohtaan. Pää kääntyili puolelta toiselle, mutta hänen maassaan käynyt elävä oli jo mennyt. Ei ulottunut Tuonen miehen viikate enää tuohon julkeaan ihmiseen. Ei ulottunut, koskapa tämän aika ei vielä ollut tullut.

Oli elämän ja kuoleman herra kokenut tappion, mutta se oli ihmiselle vain väliaikainen voitto. Lopulta kukaan ei voisi hänen viikatettaan väistää. Ei ollut koskaan väistänyt, eikä tulisi koskaan väistämään.

Saapui kaksi mustaa joutsenta lipuen ylväästi vastavirtaan. Vilkaisivat välinpitämättömästi syvään uneen vaipunutta äitiä elävien puolella jokea ja jatkoivat matkaansa kadoten jonnekin joen mutkan taa.

Raskaan päivänsä jälkeen äiti lepäsi yön, nukkui seuraavan päivän ja vielä toisenkin yön. Avasi vihdoin silmänsä Päiväläisen myötä. Siinä kivikummun vierellä, aivankuin olisi miehensä vieressä yönsä nukkunut.

Vaan oli äidin työ vasta alullaan. Oli poika ehjäksi saatava ja henkikin olisi häneen laitettava.

Seuraavaksi 40:
Kuoleman kieltäen