Alkuun 3 5

Kalevala kirja netissä

Jakso 4 - Turjalaisten vankina

"Yrittiväthän ne pahalaiset minuakin kerran noitua," Lemminkäinen lausahti ja silmiin ilmestyi ilkikurinen tuike. Pyyhkäisi hymyyn vetäytynyttä suupieltään ja jatkoi: "Olin ensimmäistä kertaa matkalla Turjanmaalla ja saanut oivan saaliin hopeisia kolikoita ja lisäksi vielä jonkun nätisti kiiltelevän pikarin. Pienen pussillisen täyteen. Onneksi älysin ne kallion koloon kätkeä. Jos olisin konttini jättänyt, niin olisivat kyllä minulta vieneet.

Turjalaiset lähtivät minua takaa-ajamaan kun en taitanut jälkiäni peittää. Yöksi vaivuin uneen piskuisen Pyhäsuon reunalla ja silloinkas pääsivät mokomat minut yllättämään. Tuskin ehdin ylös hypätä, kun päälle ryntäsivät kaikki kolme. Sain punatukkaista Tennoloa mojovasti päähän iskettyä, kun jo Jääkä hyökkäsi selkääni takaapäin ja isokokoinen Mursus itse nappasi kurkustani kiinni. Taju minulta meni, en ennättänyt muuta tehdä.

Heräsin vasta kun taivas oli valjennut ja Päiväläinen kuumotti nahkaani. Makasin alasti uhrikivellä, pyhän paaden edessä. Jalat ja kädet tiukasti sidottuina. Muistan vieläkin, kuinka tuijotin paaden pinnassa olleita keltaisia palleroita, samanlaisia joita joskus talvella huonon viljan aikaan on jouduttu syömään.

Sitten tuli silmieni eteen Mursus joka vaati minua kertomaan, minne olin saaliini kätkenyt. Ja kun en suostunut sitä heille paljastamaan, niin uhkasi Päiväläisen puristavan minusta tiedon ulos. Makuuttivat minua siinä koko päivän.

Yöksi sytyttivät nuotion uhrikiven ja pyhän paaden väliin loitsutakseen Turjalaisten omia loitsuja. Uuden päivän tullen piilottelivat varjoisan lehvästön suojassa antaen minun kärventyä Päiväläisen paahteessa. Nahkani paloi punaiseksi ja kovaksi. Olin rakkuloita täynnään ja kirvelyä kesi monta päivää vielä jälkeenkin päin.

Siellä suon reunalla, itikkaparvien keskellä. Voi niitä verenimijöitten laumoja. Ne söivät minut täyteen punaisia paukamoita ja tulin miltei hulluksi kun eivät aluksi juotavaakaan meinanneet antaa. Sen verran sitten köysiä löysäsivät, että sain suovettä latkittua kiven juurelta, vaan heti sen jälkeen taas sitoivat käteni kiinni. Turjalaiset."

Lemminkäinen otti ahnaan ryypyn tuopistaan. Äiti oli kuunnellut poikaansa kärsivällisesti, vaikkei tämän uhosta pitänytkään. Oli hyvä antaa hänen muistella matkojaan - ja tyhjentää useampikin tuoppi. Ymmärsi Kyllikkikin asian, ja kiukkunsa niellen pysytteli hiljaa tuvan nurkassa. Naiset olivat liitossa keskenään, kuten oli usein ennenkin ollut.

"Kolmen päivän jälkeenkään en suostunut kertomaan, minne olin heiltä viemäni saaliin laittanut. Minkä kiven koloon. Minä olin hopeat vienyt ja ne kuuluivat minulle eikä enää heille.

Tuli Mursus eteeni, katselin häntä ylösalaisin. "Ja mikä on mies joka ei suutaan avaa," se murisi kyllästyneenä, epäselvällä äänellään. "Jos et kohta ala kertoa, niin jätän sinut tänne koko viikoksi. Kuivaan sinut auringossa ja venytän kahden miehen mittaiseksi. Parkitsen nahkasi pitkospuuksi lettosuolle."

"On tässä sellainen mies, että et ole ennen tavannutkaan," vastasin kähisten suu kuivana. "Minusta et saa mitään irti. Ja tiedä se, että kerran vielä katkon kauloja turjalaisilta."

Mursus nauraa hohotti minun puheilleni ja samantien ennätti Jääkä kepillään minua piiskaamaan. Tihrusilmillään minua killitti: "Äkeä on kielesi, mutta kun kerran katselet maailmaa Tuonelan joen tuolta puolen, oletkin jo paljonkin viisaampi."

Tiesin kyllä, että olivat kerran olleet Kalevalan mailla ryöstöretkellä ja laulaneet yhden naapurikylän miehen suonsilmäkkeeseen, kun tämä ei ollut heidän oppaakseen suostunut. Voi että siinä kiven päällä pahalta tuntui, mutta en minä turjalaisten edessä luovuttaisi. En, vaikka henki menisi."

Tuvan pöydän ääressä katseli äitiään kiiluvin silmin, hymyissä suin. Oli poika niin täynnä itseään kuin olla osasi. Ja oli tuoppikin alkanut kallistua entistä tiuhempaan. Äitinsä ei sanaa lausunut, nyökytteli vain päätään hiljaa myhäillen.

"Illan ja itikkalaumojen taas saapuessa jättivät minut rauhaan tehdäkseen taikojaan paaden edessä. Alkoivat kuitenkin kinastella keskenään, että kuka nousisi paaden päälle. Tennolo olisi halunnut kostaa, kun olin häntä niin pahasti lyönyt, ettei miehen vasen käsi vieläkään toiminut. Mursus siitä ihan suutahti ja käski minua vahtimaan, mutta Tennolo ei kuitenkaan käskyistä pahasti piitannut. Tuli vain hetkeksi viereeni minua pilkatakseen ja palasi sitten takaisin paaden luo muiden kanssa riitelemään.

Oli se minun tilaisuuteni. Olin löytänyt käteni kohdalta uhrikivestä lohkeaman ja sain kuin sainkin palasen kiveä irti. Siitä jäi terävä reuna. Hyttyset olivat syöneet käteni niin tunnottomiksi, että en edes kipua tuntenut kun hankasin köysiä kiveä vasten. Kun sain yhden käteni irti, oli yö jo tullut. Uhrikiven ja paaden välissä oli kolmen miehen hahmot, joita itikansyömillä silmilläni tuskin saatoin erottaa. Olisivathan ne minut huomanneet, jos olisivat hereillä olleet, mutta nyt oli turjalaisten vuoro nukkua sikeästi. Ja se oli totisesti virhe!

Sain itseni irti köysistä ja loikkasin samantien miesten ohi pyhän paaden päälle, josta eivät voineet minua tavoittaa. Eivät uskaltaneet edes katsettaan nostaa. Pyhän paaden päällä on suojaa etsivä turvassa. Ken ei sitä kunnioita, saa Ukko ylijumalan vihat niskoilleen ja sellaiselle ovat Tuonelan portit ammollaan.

Sain paaden voiman ja ryhdyin loitsijaksi. Ulina oli ankara, mutta eivät enää mahtaneet minulle mitään. Minulla olikin valta heidän päittensä yllä. Mursus ja Jääkä lankesivat polvilleen armoa rukoilemaan ja Tennolo meni valkoiseksi naamaltaan lysähtäen maahan vapisemaan."

Lemminkäinen ihan purskahti nauruun tapahtumaa muistellessaan. Ja pian uusi tuoppi kohosi hänen ahnaille huulilleen.

"Annoin heille armoa yhtä paljon kuin mitä he olivat antaneet minulle. Lauloin turjalaiset tummakarvaisiksi sioiksi, nelijalkaisiksi litteiksi lylleröiksi. Vedin naamat niiltä suipoiksi ja värjäsin valkeilla viiruilla, että kaikki metsän eläjät niille nauraisivat. Ja niin herkistelin pahalaisten silmät auringonsäteille, että öisin saavat metsässä kulkea, mutta päiväsaikaan ei ole ulos luolistaan tuleminen."

Leveästi hymyillen mies katseli äitiään ja vaimoaan kuin nähdäkseen, millaisen vaikutuksen hänen kertomuksensa oli tehnyt. Vaan sitä ei Lemminkäinen iljennyt kertoa, että ne hopeat ja pikarit, joiden vuoksi hän oli henkensä menettää, olivat sille tielleen jääneet. Oli joku vielä ovelampi käynyt sen kallionkolon tyhjentämässä!