Alkuun 39 41

Kalevala kirja netissä

Jakso 40 - Kuoleman kieltäen

Asetteli äiti poikansa palaset yksi kerrallaan tasaiselle kalliolle, aivan joen äärelle. Lähelle harmaan kiven halkeamasta kasvavaa yksinäistä puuta. Kuin olisi äiti halunnut itseään Tuonen miestä uhmata. Kertoa tälle, että oli poikansa tältä vienyt ja takaisin eläväksi palauttava.

Rakensi kivistä alttarin poikansa ruumiin viereen ja meni sitten pelotta Tuonelan joen rantaan puita kerätäkseen. Loi pitkän katseen mustaan hahmoon joen toisella puolella. Ei kavahtanut Tuonen miestä, joka vastarannalla herkin korvin kuulosteli ääniä ihmisen maasta. Joka vaistosi jonkun olevan läsnä, hänen jokensa äärellä.

Lausui pelottomasti veden yli kantavalla äänellä: "Sinä elämän ja kuoleman herra. Olen hakenut poikani pois sinun maastasi ja nyt hän on minun. Hoida sinä lauttaasi, vie ne, jotka on vietävä, mutta minun lapseeni et koske. Et, ennen kuin minut olet vienyt!"

Käänsi sen jälkeen selkänsä Tuonelan miehelle ja vei keräämänsä puut alttarin luo. Poltti hiilloksen ja ripotteli sille viimeiset yrttinsä. Lausui sanoja, joita oli omalta äidiltään kuullut. Sanoja, jotka oli annettu ihmiselle silloin, kun maailma kerran luotiin. Pyhiä sanoja.

Loitsut lausuttuaan äiti ryhtyi poikaansa taas ihmiseksi saattamaan. Se oli surullista työtä, jota hän teki rakkaudella, outo hymy huulillaan. Silitteli hellin käsin kalliolla hujan hajan olevia lapsensa palasia. Elottomia kasvoja, silvottuja käsiä. Kosketteli avonaisia haavoja mitään kavahtamatta. Se oli hänen ainokaisensa, hänen rakkaansa. Aikuinen mies, mutta siltikin lapsi.

"Vaan jospa poloinen nyt viisautta saisit ja elämää ymmärtäisit. Että ei elämää kuoleman kanssa leikkien eletä," lausahti äiti ääneen.

Hän oikaisi poikansa vartalon, suurimman palasen, suoraksi tasaiselle kalliolle. Käänsi sen selälleen, puuttuvat kasvot taivasta kohti. Asetteli käden kohdalleen, pään puolikkaan paikoilleen. Kasasi lapsensa kalliolle palanen kerrallaan. Joka ikisen osasen.

Sitten kaivoi nyytistään esille suolilangan ja kalanruotoisen neulan. Suolilanka oli kärpän jänteistä tehty, haudutettu keltaisen kukan öljyssä ja kuultavalla vahalla sivelty. Lopuksi kylmässä maakellarissa jänteväksi kylmetetty. Oma äiti oli sitä jo tehnyt ja hänelle opettanut. Sekä vannottanut salassa pitämään. Sitä hän oli pienen keräsen matkaansa ottanut.

Suonenpäihin hiersi Kyllikin tekemää salvaa, joka pehmensi niiden päät ja saivat ne punertamaan. Sitten liitti verisuonet toisiinsa ohuen ohuella langallaan. Kalanruodosta tehdyllä neulalla, jonka kärki oli teräväksi hiottu ja kiilteellä kovetettu.

Pään puolikkaan kiinnitti kynnen mittaisilla hopeisilla nauloilla, jotka Päiväläisen säteissä niin kauniisti kiiltelevät. Niitä hän pienenpienellä vasaralla varoen iski, aivan luuta myöten. Sai luut lujasti toisiaan vasten. Ihon ompeli hienolla langalla varoen, ettei kasvoihin pahoja jälkiä jäisi. Vielä sormella voiteita pinnalle silotteli.

Viimein alkoi lihoja toisiinsa liittää. Irronnut käsi asettui kauniisti olkapäähän jonka hän saattoi kiinni neuloa. Käänsi pojan ympäri ja ompeli toisenkin puolen, että sai paikoilleen kiinni koko lihaksen. Tämän jälkeen otti käteensä hopeisen neulan jolla ihon pinnan ehjäksi saattoi. Lopulta silotteli haavat hyväntuoksuisella voiteella. Melkein kuin käsi ei olisi konsaan irti ollutkaan.

"Kohta sinä minua kädestä tartut, niin kuin pienenä tapasit tehdä. Aina kun pelästyit ukkosen ääntä ja äitisi helmoihin pakenit. Pieni poikaseni." Kovan työn kuluttama käsi silitteli makaavan miehen kättä. Nosti sen hellästi ylös ja painoi jo ryppyistä vanhan naisen poskeaan vasten. Hetkeksi, vain hetkeksi, sulki silmänsä pellavapäätään muistellen.

Sai vihdoin äiti poikansa ehjän ihmisen kaltaiseksi ja oli taas aika pyytää apua. Syttyi uudestaan tuli alttarin kivien päällä, siinä punamarjaisen puun juurella.

Savun noustessa alkoi loitsuta silmät kiinni, aivan ääneti. Ei ihmiskorvin kuultavaa sanan sanaa suustaan tullut, vaan lausui ne omassa sielussaan. Ne oli tarkoitettu vallan muille kuin ihmisille. Ne olivat pyyntö sinne tuntemattomaan, josta apu oli hädän tullen haettaman.

"Suonetar, sinä sorea vaimo, tule minun avukseni, että poikani eloon heräämään saisin. Että kehräisit umpeen auki viilletyt suonet, sillä kauniilla kehräinpuullasi. Tule tänne, Tuonelan virran rannalle, kalvokäärö muassasi. Että voisit suonet ohuilla kalvoillasi ehjiksi saattaa, poikani hakatuissa haavoissa.

Soutaisit suonisella veneelläsi luiden lomassa, jäsenten rakoja myöten. Ympäri halkaistua päätä ja irti leikattua olkaa, hetken matkaa selkääkin pitkin.

Että kävisit lävitse pienetkin suonet. Sellaiset, joita silmäni eivät edes nähdä taida. Ja valtasuonistakin kaikki raot umpeen laittaisit. Kalvokääröäsi poikaani käyttäisit. Että elämän veri suonissa jälleen kulkisi ja poikani eloon herättäisi."

Hetken äiti tyynnytteli mieltään ja harkitsi sanojaan ennen kuin jatkoi rukoustaan, nyt toisaanne pyyntönsä osoittaen. Haki apua ilmojen Jumalalta. Pyysi häntä lihasten ja luiden korjaajaksi. Että suonettaren jälkeen tämä ajaisi kirjoreellään läpi luiden ja liikkumalihojen. Liittäisi luut lihaa myöten ja korjaisi katkenneet luut hopealla ja jänteet kullalla. Vertakin pyysi herättelemään, jotta suonet siitä täyttyisivät. Saisi poikansa sileän ihon haavojensa päälle. Että hän jälleen ihmiseksi muuttuisi.

Rukousten jälkeen äiti oli nääntynyt. Hän kallistui hetkeksi lepäämään poikansa ruumiin viereen eikä pelännyt metsän eläimiä. Ei edes Tuonen herraa. Päiväläinen hymyili lempeästi taivaalla saattaen vanhan naisen rauhalliseen uneen.

Nukkuessaan äiti näki, kuinka mehiläinen lensi kolme kertaa. Ensin länteen, sitten pohjoiseen ja lopulta taivaan kannen päälle. Ja toi aina mettä tullessansa.

Äiti heräsi vasta, kun kultainen kehrä oli yön jälkeen uudelleen taivaalle nousemassa. Katsoi vieressään makaavaa poikaansa. Haavat olivat somasti umpeutuneet vaikkakin vielä kovasti arpiset; oli joku käynyt elotonta kehräinpuulla hoitamassa.

Tarttui poikansa käteen nostaen sen ylös kalliolta. Se taipui nivelistä kevyesti ja haavat ummessa pysyivät, vaikka eilen oli vielä monessa osassa ollut. Oli kirjorekikin suonissa kulkenut.

Poikansa tervehtyminen sykähdytti äitiä ja sydämeensä tulvahti onnen tunne. Kiitollisena auttajilleen nousi vanha nainen kallion paadelle ja alkoi laulaa onnestaan kaikelle metsän väelle. Antoi äänensä livertää niin kirkkaan soreana että linnutkin vaikenivat. Ja itsensä Tuonen mies heltyi häntä kuuntelemaan.

Seuraavaksi 41:
Äidin kädet