Alkuun 40 42

Kalevala verkkokirja

Jakso 41 - Äidin kädet

Oli äidin matka vasta puolitiessään. Makasi Lemminkäinen toki ihmisen hahmossa, mutta yhäti pahasti rikki. Ja tyystin oli henkeä vailla.

Oli lisää apua saatava.

Äiti kääntyi jälleen Tuulikin puoleen ja pian joen vartta lensi touhukas mehiläinen. Se oli ennenkin toimittanut ihmisten asioita ja oli lähtenyt matkaan heti, kun metsän haltian tytär oli häntä siihen kehottanut. Keltamustassa turkissaan se pörräsi hetken aikaa joenrannan kukkia katsellen ja niiden tuoksuja haistellen, ennen kuin asettui kivelle, aivan äidin silmien eteen.

"Sinä elämän hunajan noutaja," tämä lausui hellästi pienelle simannoutajalle. "Poikani sinua tarvitsee, että hänen haavansa umpeen kasvaisivat. Monta matkaa on sinulla edessä, sen voin sinulle kertoa. Ja kauaskin joudut lentämään.

Ensin vie viesti Kyllikille, poikani kauniille morsiolle, että tämä lisää rohtoja metsästä keräisi, sillä niitä tarvitaan paljon, kun poikani kotio saanen. Paljon enemmän kuin mitä matkaan lähtiessä luulinkaan." Äiti katsoi vetoavasti pieneen mehiläiseen. "Sen jälkeen lähde mettä noutamaan, syvältä Tapion lehtometsistä. Siellä metsän kuningatar on nyt parhaassa kukassaan. Etsi mettä suurten puiden joukosta. Etsi kaikista lahoisista puista se, joka hyväntuoksuisinta ja vaaleinta hunajaa vuotaa. Ota monen kukan kuvusta."

"Poikasi on kovin huonona", vastasi mehiläinen. "Tarvitsee paljon hyviä voiteita. Mahdatko," se kallisti päätään kysyvän näköisenä, "itsekään tietää, miten kaukaa minun on mesiä noudettava? Ja kuinka monta matkaa tehtävä? Sillä monta pientä pisaraa sinä tosiaan tarvitset ja monesta paikasta."

Nöyrästi äiti myönsi että tiedossa oli monta matkaa, kaukaisiinkin paikkoihin, joista äiti ei kuitenkaan vielä tohtinut mitään sanoa. "Sinä olet oikeassa, olethan ennenkin mettä noutanut. Mutta tee nämä matkat minun vuokseni. Minun poikani vuoksi.

Tuulikki on minua auttanut ja lupaan sanoa hänelle sanan puolestasi, että tulevana kesänä ahojen kukissa makeaa hunajaa koko pesälle riittäisi. Saat silloin vaivasi moninkertaisesti takaisin. Sen Tuulikki, Tapion tytär, pystyy sinulle antamaan."

Mehiläinen hyrähteli hetken aikaa ja lähti sitten innostuneesti matkaan. Hyvillä mielen se lensi, sillä lupaus ahojen hunajasta miellytti kovasti. Lisäksi se tunsi saaneensa tärkeän tehtävän. Oli tehtävä enemmän kuin vain makeaa mettä noudettava. Oli autettava kuollutta ihmispoloista takaisin elämään.

Se lensi läpi metsien kaukaiseen Kalevalaan, kauniin Kyllikin puheille. "Että on mieheni löytynyt. Ja takaisin tulisi!" Hypähti Kyllikki pystyyn askareistaan ja päästi ilon kyyneleet valloilleen. "Milloin hän on tulossa? Missä kunnossa? Laitan pehmeän vuoteen ja valkoiset liinat valmiiksi, että olisi haavoistaan helpompi parantua. Vaan kerro nyt, mehiläinen, milloin saan mieheni takaisin?"

Oli kuin nuori nainen olisi juuri onnensa löytänyt. Ei meinannut puheesta loppua tulla eikä paikoillaan pysyä kun hän kiiruhti tuvassa paikasta toiseen, ikkunasta ulko-oven luo, oven luota kamarin ovelle. Pysähtyi sitten kesken hyörintänsä pörriäistä katsomaan. Onnesta pakahtumaisillaan hän sopersi hauraalla äänellä: "Kerro jo vihdoin, milloin saan hänen kultaisia kutrejaan taas silittää?"

"Äitinsä taisi tietää, että kuunkiertämän perästä voit häntä syliisi odotella. Ensin on hänet kuitenkin eläväksi saatettava." Vastasi mehiläinen saatuaan vihdoin suunvuoron. "Ja voiteita on sinun lisää tehtävä, että ne olisivat ruukuissa valmiiksi kypsyneinä, kun miehesi kotiin tulevi."

"Niin, niin, tietenkin," hämmentyi Kyllikki mennen hetkeksi hiljaiseksi, kun tajusi iloinneensa ennen aikojaan. Sitten hän jatkoi jo hieman rauhallisemmalla, mutta yhä onnen täytteisellä äänellä: "Voit kertoa hänelle, että olen jo kerännyt metsän kukkia ja kesäheinän helpeitä, joita paraikaa uutan tarkasti hänen ohjeittensa mukaan. Mahlaa olen vuodattanut monen koivun kyljestä ja niiden rupisista pinnoista. Kaikkea on oleva kellarissa monta astiaa kun mieheni kerran kotiin saapuu. Että saan hänen vammansa hoitaa."

Viestin jätettyään poistui mehiläinen tuvasta jatkaen matkaansa. Etsiytyi kauas Tapion kosteisiin lehtoihin, hakeutui lahojen puiden joukkoon niiden mesiä haistelemaan ja parhaita maistelemaan. Niitä oikeita rohtoja etsien. Hylkäsi yhden jos toisenkin, kunnes löysi niin kauniisti tuoksuvan, että ei enää muita puita edes katsoa tarvinnut. Siitä saisi makeaista, joka onnettoman elinvoiman palauttaisi. Mehiläinen imi mettä kupunsa täyteen, minkä suinkin kantaa jaksoi, ja lähti sitten paluumatkalle Tuonelan joen varteen.

Hiljaisen joen rantakalliolla, harmaiden lohkareitten suojassa, äiti otti työteliään apulaisensa ystävällisesti vastaan. Ojensi tuohisen palasta, johon mehiläinen hunajan tyhjensi. Pyysi vielä seuraavana päivänä palaamaan. "Kovin hyvästi olet tehnyt. Siitä minä sinua kiitän ja pyydän Päiväläistäkin ahojen keltaiset kukat metisiksi kasvattamaan."

Mehiläisen mentyä hän kastoi sormenpäänsä uuteen hunajaan ja alkoi sillä tarkkaan sivellä poikansa arpisia haavoja. Katsoi hyvin läheltä, että pienimmätkin koloset saivat mettä pinnallensa. Silitteli ja hiveli ja kokeneilla sormillaan hellästi haavoja hieroi. Ja taas oli päivä kääntynyt illaksi ja yö otti äidin huostaansa.

Lintujen lauluun herättyään äiti katsoi poikaansa: näytti jo paljon eilistä paremmalta. Haavat olivat vallan umpeen menossa, niitä tuskin saattoi enää ihmissilmä huomata.

Vaan eloton oli yhäti. Oli saatava Lemminkäinen hengittämään ja veri kiertämään. Että silmänsä vihdoin avaisi.

Seuraavaksi 42:
Mehiläisen matkat