Alkuun 41 43

Kalevala kirja netissä

Jakso 42 - Mehiläisen matkat

Poikaansa päivän hoivattuaan pyysi äiti mehiläistä uuteen matkaan. Tällä kertaa olisi mentävä kauas, meren toiselle puolelle. Korkean tunturin laella oli Tuurin uusi tupa. Sieltä saisi vaaleaa maitia, juuri suoniin sopivaa. Sillä jos ihoa sivelisi, niin se suonet ihon alla avaisi ja veri kehossa liikkeelle lähtisi.

"Tuurin tuvalle," ihmetteli mehiläinen ja ilmeensä vallan mietteliääksi muuttui. "Olen kyllä Tuurista kuullut vaan matka sinne on kovin pitkä." Pohdiskeli vielä itsekseen matkan vaikeuksia, muttei hennonut äidille kieltävää vastausta antaa. "Missä Tuuri kallisarvoista maitiaan säilyttää?"

Kirkastuivat vanhan naisen kasvot mehiläisen sanat kuultuaan. "Sitä löytyy Tuurin tuvan alta, sen kylmästä kellarista. Uudessa maitissa on tuoreen heinän vahva tuoksu, kun se on vastikään lehdistä uutettu. Löydät kyllä helposti."

"Noudan toki maitisi. Vaan ei taida vielä tämäkään matka riittää. On poikasi niin hengetön."

Äiti kääntyi katsomaan poikaansa, joka makasi kalliolla levollisen näköisenä. "Niin, ei tämäkään matka vielä riitä. Vielä minun on apuasi yhteen kaukaiseen matkaan pyydettävä. Että lapseni kauniin äänen jälleen kuulisin."

Mehiläinen nousi suristen siivilleen ja lähti matkaan. Se lensi pysähtymättä kauas, vielä kauemmas, kauemmaksikin. Aina suolantuoksuisen meren ylle.

Sieltä jostakin, kosteiden sumujen takaa, alkoi pilkottaa jylhä tunturi. Sen laella Tuuri piti hoviaan suuressa tuvassaan. Mahtavista kivistä oli Tuuri tupansa tehnyt, että kestäisi mereltä tulevat tuulet ja talven piiskaavat myrskyt.

Tunturi meren äärellä oli elolle ankara paikka. Sen pinnalla kasvoi vaatimattomia heiniä, joiden varressa syntyi hedelmällinen maiti. Sitä Tuuri laakeisiin astioihin valutti.

Ei nähnyt mehiläinen liikettä Tuurin tuvan ankealla pihamaalla. Se lensi kivijalan aukosta suoraan kellariin, jossa tuoksuivat makeat medet ja saaren pienistä puista uutetut mahlat. Vaan kylmä paikka se oli, mehiläistä alkoi ihan puistattaa.

Maitin noutaja lensi hiljaa suristen astian luota toisen lue, kunnes sen oikean löysi. Laakean lautasen, jonka sisällössä oli vahva tuoksu. Vaaleaa maitia, joka umpeutti suonet ja silotteli haavat. Että veri alkaisi suonissa kiertää ja särkyneet lihakset voimaa saada. Huoneen sisään luikertelevien Päiväläisen säteiden alla maitin pinta välkähteli kuin eläväinen olisi ollut.

Kupunsa täyteen ahnehdittuaan mehiläinen lähti navakan kesätuulen avustamana takaisin kohti jokea. Kohti äitiä, joka odotti kivellä makaavan haavoitetun poikansa äärellä.

Näki äiti unessaan mehiläisen lennon, kuuli siipien pehmeän surinan ja tuntiessaan Päiväläisen silittelevän kasvojaan silkkisellä kädellään, avasi vihdoin silmänsä. Siinä se oli, hänen rakas pikku apulaisensa, pienenpieni nokare vaaleaa maitia kalliolla vieressään.

Saattoi äiti taas voidella poikaansa. Silitteli suonia pitkin olkaa, pitkin päätä. Kävi tarkasti läpi koko kehon. Ja tunsi jo sormiensa alla, kuinka elottomina maanneet kädet saivat ponnekkuutta, hetken päästä lämpöäkin. Jo rupesi kalpea iho punoittamaan kun veri alkoi kiertää ihmisessä.

Koko päivän poikaansa hierottuaan saattoi äiti nähdä, että Lemminkäisen ruumis oli saanut ihmisen värinsä takaisin ja haavat tyysten ummessa olivat. Kuin olisi poika vain hetkiseksi uneen nukahtanut, väsyneenä pitkältä matkaltaan.

"Taidatko vielä yhden matkan tehdä?" kyseli äiti hauraalla äänellä. Häntä ihan pelotti esittää kysymys mehiläiselle, joka oli jo kaksi matkaa tehnyt. "Pikkuruisen pienen pisaran vettä tarvitsen."

Mehiläinen oli tätä aavistellutkin. Halusi toki äitiä auttaa, mutta tunsi itsensä niin kovin epävarmaksi. Aavisti matkan vievän tällä kertaa todella kauas. Surahti kuitenkin myönteisesti äidille ja jäi odottamaan, mitä ihminen hänelle kertoisi.

"On vielä noudettava elämän vettä, vain pienen pieni tilkkanen. Sinun on noustava ylös taivaan kannen päälle ja mentävä aina Luojan lasten luomakuntaan asti. Siellä on elämän vettä tarjolla, vaikka kaikille ihmisen lapsille. Niillä Luoja syntyviä voitelee." Äiti kertoi, mitä oli pyhien savujen keskellä hänelle kerrottu.

"Sukella syvälle elämän veteen," selitti hän tarkasti mehiläistä katsoen. "Kastele pehmeä turkkisi aivan läpikotaisin, aina jokaisen karvasi juurta myöten. Tuo sitten vesi minulle keltaisessa turkissasi."

Vakavanoloisen äidin selitys hieman pelotti mehiläistä, mutta tämä ei tohtinut vastustella. Se kuitenkin tunsi itsensä epävarmaksi, kun ei ollut konsaan taivaan kannen päällä käynyt. "Sinun pitää vielä kertoa, kuinka minä sinne tieni löydän. Että kaltaiseni pieni metsän elävä niin korkealle pääsisi."

"Ole huoleti," vastasi äiti, jota mehiläisen epävarmuus hellytti. Jatkoi sitten puhettaan pehmeällä äänellä, kuin olisi lapselleen neuvojaan jakanut. "Lennä ensin Kalvakkaisen ylitse ja sitten alitse Päiväläisen. Katso taivaalle ja suunnista Toivon tähtien välistä. Päivän jo päätyttyä saavut Otavan olkapäille. Ja siitä jatkat Seitsentähtisen selälle, niin kauas kuin pääset. Sieltä on enää palasen matka Jumalan asuinsijoille."

"Oi voi. Ihan outo on polku," päivitteli mehiläinen ihmeissään.

"Kyllä sinä sen taidat," äiti lohdutti puristaen esiin ystävällisen hymyn. Elämän vettä oli saatava. Vaikka kuinka pieni pisara riittäisi pojalle hengen antamaan. "Taivaan kannen päälle on helppo mennä, kunhan vain uskaltaa nousta riittävän korkealle. Äläkä edes vilkaise maahan, sillä se vilkaisu koituisi kohtaloksesi."

Mehiläinen katsoi äitiä pitkään. Se katse oli urhea, vaikka keltaturkki ei ollut lainkaan varma siitä, että retkeltään takaisin palaisi.

Hypähti sitten ylös siivilleen ja lähti matkaan. Nousi taivaalle ja katseensa utuun suunnaten, maahan lainkaan vilkaisematta, nousi ylös, tavattoman korkealle. Pian se jo ohitti Kalvakkaisen, jonka lempeästi hymyilevä katse saatteli pientä pörriäistä matkallaan.

Lento jatkui aina vain ylemmäs, mutta Päiväläisen kohdatessaan mehiläinen varoi nousemasta liikaa ettei turkkinsa sen kuumotuksessa kärventyisi. Kauniin Päiväläisen ohitettuaan mehiläinen huomasi olevansa jo hohtavaisen Otavan olkapäällä.

"Kauaspa olet lähtenyt," tämä sanoi mehiläiselle. "Minnekä asti olet menossa? Loppuu pian maailman ääri."

"Taivaan kannen päälle, elämän vettä noutamaan," vastasi mehiläinen kiitollisena siitä, että oli saanut tilaisuuden varmistaa olevansa oikealla tiellä.

"Huima on matkasi," Otava virkkoi hitaalla äänellään. "Vaan kun jatkat rohkeasti eteenpäin, niin Taivaan kannelle kyllä pääset. Tunnistatko Seitsentähtisen selän tuolta kaukaa edestäsi?" Ja mehiläisen nyökättyä se jatkoi. "Sinne suuntaa. Kohti tähtien meren ulappaa. Sinne kun pääset, niin oletkin samantien jo perillä.

Mehiläinen helpottui saamistaan neuvoista ja kiitti Otavaa. Sitten se sukelsi Seitsentähtiselle selälle kiitäen nopeasti eteenpäin - ja yhtäkkiä havaitsi olevansa Taivaan kannen päällä. Ja edessään Luojan valkea linna.

Luojan linnassa oli kylmiä vesiä hopeisissa astioissa ja kuumia kultaisissa. Pitkän pöydän päässä kaunis, hoikkakaulainen malja, täynnään tuoretta elämän vettä. Sitä kirkasta elämän vettä, joka syntyville elämän antoi.

Mehiläinen sukelsi syvälle maljaan. Siellä se räpytteli siipiään ja pyörähteli ympäri turkki pörhöllään. Että saisi mukaansa elämän vettä, niin paljon kuin turkki vain jaksaisi imeä. Pintaan noustuaan se oli aivan läkähdyksissään, mutta tunsi nopeasti omien voimiensa kasvavan.

Maljan suulle kiivettyään mehiläinen jo tiesi, että jaksaisi matkata takaisin alas maahan, kärsivän ihmisen luo. Riemumielin se lensi ulos huoneesta, ulos Luojan kauniista linnasta, ja innostusta täynnään palasi alas ihmisen maahan.