Alkuun 42 44

Kalevala kirja netissä

Jakso 43 - Kera iäkkään äitinsä

Mehiläisen tuoma vesi oli pienessä ruukkusessa kalliolla ja siihen äiti sekoitti kotoa tuomistaan voiteista kaikkein hienoimmat. Varoen tarkoin, ettei vahingossa nokarettakaan hukkaan menisi. Sillä hän voiteli poikansa vielä kerran, tuska ja rakkaus sielussaan.

Silmänsä sulkien alkoi rukoilla ja loitsuta:

"Nouse pois makaamasta, herää uneksimasta,
näiltä rannoilta pahoilta, kovan onnen vuotehelta!"

Kävi tarkasti läpi poikansa koko kehon varpaista aina pahasti satutettuun päähän asti. Jokaisen viillon ja naarmun.

Lemminkäinen aisti ihmisen kosketuksen, tunsi käsien pehmeän sivelyn. Uniseen, vielä sameaan mieleen, tuli lämmin, kesäinen päivä. Pirtin edessä ruohikolla, pää saunalta tuoksuvan äidin sylissä. Jossain kaukana liversi linnun kirkas ääni ja lähempänä pörisi mehiläinen. Punaisia marjoja oli äiti hänelle antanut kun isää odottivat kalamatkalta kotiin saapuvaksi. Oli luvannut tuoda ahvenia paistettavaksi, niistä pikku Lemminkäinen piti. Ja sieltä isä jo tulikin, pitkä hahmo asteli esiin rantapensaiden takaa kontti selässään. Ja Lemminkäinen hypähti äkisti ylös äitinsä sylistä "Äiti, äiti, katso! Isä tulee!."

Yritti nytkin Lemminkäinen hypähtää ylös makuulta, vaan ei keho jaksanut. Revähtivät ainoastaan silmänsä auki ja katseli kalevalainen taas elävien maailmaa. "Pitkäänpä olin unessa," hän lausahti sammaltavalla äänellä ihmettelevän katseensa ympärille pälyillessä.

"Voi poikani, vihdoinkin sinä tulit takaisin!" huudahti äiti lapsensa hellästi syliinsä puristaen, tämän pitkiä kutreja kädellään silittäen. Ja pusertui kyynel esiin naisen silmästä.

"Pitkään olit unessasi, poikani. Ja pitempäänkin olisi mennyt, ellen olisi matkaan lähtenyt ja sinut kuoleman maasta palasina noutanut." Hetkiseksi äiti vaikeni kun synkkä virta tuli taas hänen mieleensä. Tuo pelottava virta, joka tuossa aivan vieressä äänetönnä virtasi.

"Tuonelan maa," äiti lausui hiljaa kuin peläten Tuonen miehen hänen äänensä kuulevan. "Miten sinä onneton sinne päädyit? Kerro, poika äidillesi. Kerro ihan kaikki!"

Väsyneesti Lemminkäinen jaksoi kohottautua kalliolle istumaan. "Se oli vesikyy," hän alkoi kertoa. "Olin aivan joen partaalla joutsenta tavoittelemassa, kun se vedestä nousi ja minuun iski. Siihen minä tuuperruin!" Ja hiljaisella äänellä itseään häveten hän myönsi äidilleen: "Enkä tietänyt vesikyyn loitsua."

"Voi sinua mieletöntä," huoahti äiti. "Kehuit Lapin noidat noituvasi ja Pohjolan tietäjät maahan laulavasi. Etkä tunne vesikyyn vikoja!

Olenhan minä jo aikoja sitten kertonut, että vesikyy syntyi vedestä, itsensä allin aivoista. Syöjätär sylki sen vesille laskien laatan lainehille. Venytti elikon pitkäksi ja Päiväläinen paistoi sen pehmeäksi. Veden henki heilutteli ja tyrsky toi maille. Olenhan minä tämän sinulle niin monasti lapsena laulanut."

Alkoi Päiväläisen kehrä tavoitella pitkien puiden latvuksia pian niiden taakse kadotakseen ja levolle mennäkseen. Oli myös ihmisen aika levätä ennen uuden päivän tuloa. Äiti tuuditteli poikansa takaisin uneen ja illan viiletessä jatkoi nivelten voitelua ja lihasten silottelua.

Kohotti sitten kiitolliset kasvonsa taivasta kohti. "Kiitos! Kiitos teille kaikille!" huudahti äiti pidelleen yhä poikansa päätä itseään vasten. Kiitteli äiti metsän haltioita ja kiitteli jo pesälleen mennyttä mehiläistä. Kiitteli taivaan kannen vartioita. Oli poikansa takaisin saanut. Maate käydessään painautui aivan tätä vasten kuin peläten lapsensa taas kuoleman maahan katoavan.

Nukkui äiti levollisesti yönsä, ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Omassa pirtissään oli viimeksi näin onnellisena unessa ollut.

Aamulla, Päiväläisen heidät taas herätettyä, alkoi äiti suunnitella kotiin paluuta. Oli pyydettävä vielä kerran Tuulikin apua, että heikkona oleva poikansa pitkästä matkasta selviäisi. Vaan tämä ei kotiinpaluusta tuntunut innostuvan. Tällöinkäs loihe äiti kysymään, että mitä tämä oli vielä vailla.

"Jäi matka niin pahasti kesken," myönsi Lemminkäinen. Ja äitiään silmiin katsoen jatkoi: "Jäi neito sinne akan tupaan". Miehen ilmekin kirkastui hänen muistellessa kaihoten mustatukkaista kukkapäätä. "Niin ihmeen kaunis on se tyttö, jota akka ei ansiotta minulle luvannut. Hänen vuokseen minä hiihdin Hiien hirven ja mustaa joutsenta vedestä tavoittelin. Hirven minä sille vein ja sen joutsenen voisin vieläkin saada..."

"Nyt jätä kaikki haaveet!" tiuskaisi äiti tuskastuneena. "Tuonelan joutsenet uivat Tuonelan joessa, eikä ihmisen ole niihin koskeminen. Sinä lähdet nyt takaisin kotiisi, äitisi kanssa." Hetken poikansa pettynyttä olemusta katsottuaan jatkoi jo lempeämmällä äänellä: "On siellä Kyllikki kotona odottamassa. Ikävää hän on tuntenut, siitä päivästä lukien kun sinä matkallesi lähdit. Ei hän pahoilla teillä ollut, ei hän, poloinen, sinua tahallaan loukannut.

Kiitä, poika, metsän henkiä, kun vielä elät. Heiltä sain avun jolla sinut henkiin herätin. En minä siihen yksin olisi pystynyt. Oli sinun elämäsi isommassa kädessä!"

Äidin sanat todeksi myöntäen hyväksyi Lemminkäinen vihdoinkin kohtalonsa. Uhrasi sanoja ylemmilleen ja nöyrtyi ennen niin ylpeä ihmisen mieli. Valittamatta suostui matkaan lähtemään, kera iäkkään äitinsä.

Kuului puusta läpsähdys ja kahahdus, kun korppi kaikkosi omille mailleen.

Seuraavaksi 44:
Lemminkäisen viha