Alkuun 43 43

Kalevala kirja netissä

Jakso 44 - Lemminkäisen viha

Vaihtui kesä talveksi Kalevalan Kaukoniemessä kovin hiljaiseksi menneen miehen opetellessa kotona olemista. Kyllikin tunnollisesti hoivatessa keräsi Lemminkäinen voimia pitkin lumista talvenselkää.

Vuoteesta noustuaan ryhtyi mies toimeen ja valmistui seuraavan kevään korvalla se uusi, komea talo, jota hän oli niin monesti luvannutkin. Sen tupa oli avara ja korkeutta kahden miehen, seinähirret siloisiksi veistetty. Lattiassa paksut lankut, jotka kestivät notkumatta isommankin miehen anturain alla. Ikkunoissa oikein saksanmaalta tuotua ohutta ja oudosti läpinäkyvää kiveä, josta oli saanut maksaa paljon hopeaa. Ja oma huone oli äidille ja toinen Kyllikille ja Lemminkäiselle.

Oli vihdoinkin talo jossa elellä, eikä mikään savun mustaama mitätön pirtti.

Äitinsä kiitti taivaita, kun poika näytti löytäneen paikkansa rauhan töistä. Vaan ei voinut äiti tietää, että miehen mielessä oli alkanut kytemään. Kun silmään sattui palanenkin hopeaa, kuohahti mieli ja välähti mielessä miekan terä. Ja se poltti kodin kahleissa kulkevaa miestä kuin tuli.

Kyllikin kanssa ei hän riidellyt, mutta puheet olivat vähäisiksi käyneet. Ei mies enää vaimostaan kaksisesti piitannut, vaikka samassa vuoteessa yhä nukkuivatkin. Sen sijaan Pohjolan akan kaunis tytär tuli joskus hiljaisina öinä mieleen hymyilemään. Kevättä kohti käyden, aina yhä useammin.

Lumien kadottua ja lämmön tulviessa voimallaan Kaukoniemeen, tarttui Lemminkäinen auran varteen. Alkoi ajaa vakoa ohraa varten. Sielunsa silmin saattoi nähdä, kuinka Päiväläisen paahteessa saapuisi pian kesä ja nousisi ohras oraalle.

Ohjasti Lemminkäinen peltosaralla Vihnettään. Entistä sotahevosta, nyt kyntöauran valjaisiin puettuna. Vastentahtoisena se askelsi isäntänsä sitä hiljaa hoputtaessa. Ei ollut kyntäminen sotahevosen mieleen. Tuulispäänä se olisi mieluummin ravannut päin välkeheteleviä miekkojen teriä, kuunnellut ihmisten pelästyneitä huutoja ja katsellut liekkien loimua. Siihen se oli syntynyt ja kiinni kasvanut. Ei auran eteen.

Kaareva terä leikkasi pellon pintaa ja esiin kääntyvän maan tuoksu sai Lemminkäisen jo näkemään viljansa aaltoilevan loppukesän tuulissa. Maa oli viljavaa ja antaisi hyvän sadon, jos vain taivaiden vallat sen soisivat ja sopivasti sateita antaisivat. Lehahtivat peräänsä korviahuumaavan äänekkäästi kirkuvat valkeat linnut, jotka ahnaasti kävivät mullan mukana esiin tulleita meheviä matoja noukkimaan. Se oli hyvän maan merkki.

Peltotilkkusen kynnettyään mies pysäytti hevosensa saran päässä katsahtaen kauempana puiden takaa pilkottavaa taloaan. Vielä olisi kattoakin korjattava, kun muutama uusi päre oli kuivaessaan liikaa halkeillut ja kovalla sateella päästi veden tupaan. Sen saman sateen, joka hänen elävän kultansa kasvatti.

Puiden takaa kuuluvat lähenevän reen äänet havahduttivat miehen ajatuksistaan. Ei näillä main kovin usein vieraita käynyt. Ei käynyt ystäviä, joita Lemminkäisellä ei montaa ollutkaan, sillä tulisielun kadottua olivat entiset ystävätkin kadonneet. Vaan eipä käynyt vihollisiakaan, sillä he kyllä muistivat Lemminkäisen maineen, eivätkä halunneet hänen miekkaansa kohdata. Vaikka se olikin rasvassa tallin ylisillä.

Nyt ei miekkaa tarvittaisi; valkean hevosen vetämässä reessä oli perhe parhaissa tamineissaan. Lienevätkö eksyneet vai minnekkä menossa?

Vieraiden päästyä lähemmäs tunnisti Lemminkäinen tulijat: "No Lahdenpoikahan se siinä," lausahti hän ääneen. Oli tunnistanut ohjaksissa puheliaan miehen Kalevalan eteläisiltä rajamailta, aivan meren ääreltä. Lupsakka mies, jolta juttu luisti ja tarinoita riitti rajattomasti, jos vain kuulijoita piisasi.

Vuosia sitten olivat talvisaikaan tavanneet kun kalastajien kyliltä olivat nuotanvetäjät loppuneet ja kauempaa väkeä haalineet. Siellä kylmien tuulten keskellä olivat miehet selkänsä hiessä verkkoja avannoista vetäneet. Pieniä kaloja, tuskin vaaksan mittaisia, mutta niitä oli tullut paljon. Painavan kontillisen oli Lemminkäinenkin palkakseen saanut ja äitinsä oli niitä monena iltana hiilloksella makoisiksi paistanut.

"Että kyntämässä. Olisihan se viikon päivät jaksanut odottaa!" lausui mies reessä hieman ihmeissään. Tummatukkainen vaimo, pyylevä ja punakka, katseli komeaa Lemminkäistä uteliaana. Olihan hän miehestä useammankin naiseläjän suusta kuullut.

Otti Lemminkäinen pari askelta lähemmäs ja silloinkas lapsilauman nuorimmainen, vasta kahden kesän ikäinen, alkoi parkua lujalla äänellä. Kaivautui äitinsä taakse piiloon.

"Poika näkee näkyjä päivälläkin," ehätti pitkätukkainen laiha tyttö valkeassa mekossaan selittämään. "Tunnistaa pahat ihmiset vaikka silmät kiinni."

"Olehan siinä," huomautti äitinsä ottaen parkuvan lapsen syliinsä. "Kyllä se tunnistaa," intti tyttö, lapsista vanhin.

"Pohjolan pidoissa olimme" selitti mies ohjaksissa. "Pohjolan akan nuorimmainen sulholleen naitettiin. Oikea simasuu!" Mies virnisti ja huitaisi kädellään ampiaista joka oli tullut liian lähelle miehen nauravaisia kasvoja tutkimaan. "Ihmettelivät muutkin, että mikä on kun vieraita oli ihan Virosta asti, mutta Lemminkäistä ei vaan näkynyt. Akka sanoi kutsuneensa koko Kalevan kansan. Ainoastaan jonkun pahimman surkimuksen unohtaneensa."

Mies selosti eläväisesti juhlia. Samanlainen suupaltti oli kuin ennenkin. Nauravainen naama ja herkeämättä heiluvat kädet, hyvä kun hevonen paikallaan pysyi. "Ja olihan siellä Märkähattu karjapaimenkin. Siellä se kehua retosteli, kuinka oli Pohjolan akan pyynnöstä nostattanut vesikyyn jotain nenästä vedettävää suunpieksijää vastaan. Hengettömän oli sitten Tuonelan virtaan kieritellyt!

Ja sekös Pohjolan akkaa nauratti. Ihan kyynelissä silmin kertoi juoksuttaneensa sitä typerää houkkaa ympäri Lapin maata ja lopuksi vielä Tuonelan joelle kuolemaan lähettänyt. Ja se hölmö oli loppuunsa vielä innolla lähtenyt! Kyllä siinä tuvassa nauru raikoi, kun akka tarinoitaan kertoi!" Ja pääsi ohjaksissa olevalta mieheltäkin iloinen nauru hänen hääjuhlia muistellessaan.

"Vai nauroi Pohjolan akka!" pääsi Lemminkäiseltä ankaralla äänellä ' ja oli hänen muotonsa pikaisesti kovin synkeäksi muuttunut. Suustaan lähtenyt ääni oli niin häijy, että vieras meni hetkessä sanattomaksi. Ei voinut mies aavistaakaan, että se Kalevalan typerä houkka, joka oli veteen kieritetty, seisoi siinä juuri hänen edessään.

Alkoivat vanhat arvet ihon alta punoittaa.

Pienen pojan parku yltyi, ei auttanut äitinsä heijaamiset ja tyynnyttelyt. "Se tunnisti taas pahan..." alkoi pitkätukkainen tyttö äidilleen selittää, mutta synkännäköistä valkotukkaista miestä vilkaistuaan vaikeni pelokkaasti.

Lemminkäinen ei tytön puheita kuunnellut. Puristi isot kätensä nyrkkiin Pohjolan akan tytärtä muistaessaan. Hän oli hiihtänyt Hiien hirven, oli lähtenyt Tuonelan joelle joutsenta pyytämään. Vaan houkkana akka oli häntä pitänyt. Häntä, jonka edessä olivat isotkin miehet vavisseet. Ei ollut akalla ollut aikomustakaan tytärtään hänelle antaa. Pilkata ainoastaan halusi!

"Se kirottu akka!" jyrähti Lemminkäinen tuimasti ja nyt vaikeni parkuva lapsikin. Koko reen väki katsoi vihastunutta miestä kauhistuneena, kun tämä isoja nyrkkejään puristeli ja suustaan väkeviä sanoja sinkosi. Pää kääntyili kuin olisi silmänsä miekkaa etsineet.

"On tässä vielä matkaa..." lausahti mies ohjaksissa ja nopeasti hoputti hevosensa juoksuun. Katosi reki metsään eikä yksikään kyytiläinen taakseen vilkaista tohtinut.

Lemminkäinen oli vihassa. Pohjolan akka oli juhlinut hänen kuolemaansa, antanut Märkähatun ihan julkisesti pilkata.

"Tämän saa se akka kyllä maksaa!" sihahti Lemminkäinen vihan aaltojen leiskuessa läpi koko kehon. Äkäisesti mies käännähti hevoseensa päin. Vihne hirnahti ja heilautti päätään, sen valkea harja hulmahti innokkaasti. Hevonen korskui ja kuopi maata. Se oli aistinut isäntänsä äänestä, että oli aika luopua aurasta ja lähteä sotaan. Siihen Vihne oli valmis. Se oli sotahevonen.

"Sinne mennään," urahti Lemminkäinen hevoselleen ja kevään kynnöt oli kynnetty. Oli valmistauduttava matkaan huolella ja Pohjolassa pidettävä pää kylmänä. Harkittava jokainen teko. Ja sitten saisi akka maistaa omaa lääkettään.

Saisi maistaa kuolemaa.

Seuraavaksi 45:
Sotavaatteet