Alkuun 45 47

Kalevala kirja netissä

Jakso 46 - Äidin pelottavat unet

"Ensimmäinen surma on, kun repeää maahan tulinen joki. Siihen ihan hevosen eteen, kauniilla kankaalla, suurten puiden lomassa. Siellä kuplivan virran keskellä seisoo Tuonen mies mustissaan. Viikate kädessään hän odottaa ihmistä saapuvaksi. Joku on jo nimetty hänelle, eikä Tuonen miehen tieltä voi kenkään poiketa. Vaikka kuinka monta kertaa ympäri kääntyisit, niin yhäti hän seisoisi edessäsi."

"Ja pöh! Se on akkojen surma, ei uroiden." Lemminkäinen tokaisi. Hänen miekkansa oli viiltänyt niin montaa ihmistä, että ei Tuonen miestäkään pelännyt. "Kyllä minä keinot moiselle keksin. Laulan itseni ja hevoseni umpijäähän ja vilahdan virran poikki ennen kuin liekit ehtivät minua polttamaan. Mokoma ei jäistä kalikkaa edes ihmiseksi tuntisi!

Mikäs on sitten seuraava surma?" mies tunsi ihan innostuvansa. Tästä oli tulossa hieno matka Pohjolaan! Se vanha Lemminkäinen oli taas voimissaan. Ja hymyissä suin.

"Sinä älä poika naureskele. Nämä eivät mitään akkojen juttuja ole. Kyllä minä enneunet tunnistan. Ja nämä ovat tosia. Yhtä tosia, kuin se, että minä sinut Tuonelan maasta noudin!" Äiti alkoi tuntea olonsa turhautuneeksi, kun poika ei tuntunut hänen sanoistaan piittaavan. Oli kuin kakara ainakin. Mitä enemmän varoitti, sitä innokkaammin päätään hornan syövereihin työnsi. Oli kuin isänsä!

Eikä mitään ollut Tuonelassa käynnistään oppinut!

Jatkoi äiti kertomustaan: "On maassa kuumien kivien täyttämä kuoppa. Se on niin suuri, että sinne mahtuu miehiä sadoittain. Ja on se miehiä niellytkin. Joku onnettomien joukko oli matkallaan sinne langennut, kun eivät kiihkoissaan ymmärtäneet edes eteensä katsoa. Ryöstämään olivat menossa," äiti katsoi tuimasti poikaansa jonka kasvoilla hymy vain leveni. "Ja siellä kuopan pohjalla nyt viruvat ja kivet jauhavat hengiltä niitä, jotka eivät kuumuuteen heti tukahtuneet. Heistä nousee savu taivaalle asti.

Ja sellainen avautuu allesi kun olet yöllä sikeässä unessa."

Lemminkäistä alkoi äidin vakavuus huvittaa. "Höpön pöpön mokoma! Sade kastelee kivet ja minä menen kuin saunassa ainakin. Heitän löylyä kiukaalle eivätkä edes karvat kärvenny." Hän purskahti nauramaan ja nousi penkiltä astellen ikkunan ääreen, kuin maisemia katsomaan. "Onko mitään parempaa!"

Tuvassa oli hetken aikaa hiljaista. Vanha nainen ihmetteli, että kannattiko hänen enää jatkaa. Ei tuo sanoista taipuisi. Sitten äiti ihan suutahti. Olkoon! Menköön, uppiniskainen, suoraan surman suuhun. Kun ei kerran suostunut häntä uskomaan.

Aikoi jo luovuttaa ja antaa varoitusten olla, mutta sitten katse pysähtyi valkoiseen tukkaan. Pellavapäähän. Siihen pienen pojan päähän, jota hän lapsena ollessa oli hellin käsin silitellyt. Vioistaan huolimatta, olihan Lemminkäinen sentään hänen oma poikansa. Vanhuuden turva, jota ilman ei äiti olisi yksinäisessä tuvassa pärjännytkään. Olisivat kuljeskelevat rosvot sen pian tyhjentäneet, jos ei olisi ollut jämerää isäntää talossa.

Ei äiti enää uskonut pojan intoa lannistavansa, mutta jos edes auttaisi pahimman välttämään. Jatkoi äiti nöyrällä äänellä mielessään taivaita avukseen kutsuen: "Kolmas surma tulee lähellä Pohjolan kylää, ahtaalla polulla. Siellä kimppuusi hyökkää karhu ja selkäsi takaa syöksyy vielä susilauma."

"Uuhi uuhena syötäköön ja rieskana revittäköön. Vaan ei miestä noin tapeta. Ei edes saamatonta. Ja minä sentään olen oikea uros. Minut on vyötetty miehen vyöllä, se on solmittu urosten soljella. Laulan susille suitset suuhun ja karhut rautakahleisiin." Nyt Lemminkäisen ääni kävi jo vakavammaksi, kun mieleen tulivat kohtaamansa karhut. Vahvaturkkiset, ärjyvät kyhmyniskat. Vaan mies kävi yhä kuumissaan. "Eivät, äitini. Minua eivät karhut syö."

Tuvan hiljaisessa hetkessä äiti ei vieläkään luovuttanut, vaikka olikin jo varma, ettei poika hänen varoituksistaan piittaisi. Uni oli ollut niin todentuntuinen. Hän oli haistanut unessaan eläinten suusta lähtevän hajun. Sen hän oli tuntenut sieraimissaan vielä herättyäänkin. Se oli ollut kauhistuttava uni.

"Et ole vielä perille päässyt. Uneni sen minulle kertoi. Pohjolan pihalla on taivaisiin ulottuva aita. Raudasta rakennettu, sinun viime käyntisi jälkeen, kun akka alkoi kostoasi pelkäämän. Sisiliskojen hännät heiluvat raoista. Maassa on jonossaan kyitä jotka nostavat päätään tulijalle ja sylkevät myrkkyä silmille, ken liian liki uskaltaa. Ja sinäkö yksin niiden kanssa selviäisit. Ethän edes vesikyyn vikoja taitanut tietää, kun tarve olisi ollut!"

"Sisiliskoja!" Lemminkäinen ilkamoi eikä malttanut huvittuneisuudeltaan paikallaan pysyä. Asteli tuvassa päätään puistellen. "Äiti, lapsille nuo vaaraksi ovat, eivät aikamiehelle. Sylkekööt mitä myrkkyjä tahansa. Minä osaan lumota tulen ja manata madot. Eilenkin käänsin vaoille kyiden täyttämän pellon ja nitistin niitä paljailla käsilläni. Kymmenen käärmettä muusiksi musersin ja kädet on vieläkin kyyn talissa. Katso vaikka!" Hän ojenteli käsiään, joissa tahrat tosiaan olivat vielä jäljellä. Eivät olleet edes saunan kuumissa löylyissä puhtaiksi tulleet. "Ja mustia matojakin oli pellolla ollut paljon, kivien koloista esiin ryömineitä. Osa vielä talven jäljiltä tokkuraisia. Mitä vaaroja sellaisissa muka olisi!

Akkojen juttuja. Pah!"

Seuraavaksi 47:
Ehdoton