Alkuun 46 48

Kalevala kirja netissä

Jakso 47 - Ehdoton

Lemminkäinen vilkaisi äitiinsä ja pudisti huvittuneena päätään. Hänestä äitinsä varoitukset olivat hauskoja; ne olivat lupaus jännittävästä matkasta jota jälkeenpäin voisi kertoilla niin kylillä kuin metsänuotioillakin. Ne vaarat hän tottavie halusikin kohdata!

Sitten välähti vielä ajatus mieleen. "Vaan mitä mahdankaan kohdata aidan sisäpuolla?" lausahti hän ilkikurisesti hymy huulillaan: "Astun komeasti Pohjolan tupaan, kaiken kansan ihmeteltäväksi. Että on tullut takaisin Lemminkäinen, komea laulaja Kalevalasta, joka ei edes Tuonelan maassa pysynyt!

Ajatteles, äitini muoriseni, millainen meteli siitä syntyy!"

Kauhistui äiti poikansa rehvakkaita puheita. "Älä hyvä poika tuollaisia puhu. Että riitaa haastaen Pohjolan tupaan menisit! Siellä on juominkien jäljiltä äreitä krapulaisia ja Pohjolan miehet on häijyjä humalassa. Laulavat sinut miekkoihinsa; niin on käynyt monelle, sinua isommille ja vahvemmillekin.

Pitäisihän sinun jo Pohjolan akan väki tuntea. Isännältä itseltään puuttuu sormia. Menetti sormensa kun omaa veljeään vastaan piti taistella, kunnes tämän tappoi. Halusi vallan Pohjolassa yksin itselleen, eikä oma velikään saanut siinä esteenä olla. Sellaisiksi entinen isäntä poikansa kasvatti. Murhamiehiksi."

Tulvahtivat muistot Pohjolan tuvasta Lemminkäisen mieleen saaden tämän hiljaiseksi. Vaan ei hän veljiensä murhaajia ajatellut vaan aivan muuta. Muistojen myötä meni mieli haikeaksi ja ärhäkkyyskin laantui. Kalevalaisen urhon sydän sykki yhä sille Pohjolan tummatukkaiselle neidolle, jonka kutreihin mies olisi niin mielellään sormensa työntänyt. Hän todellakin kaipasi takaisin Pohjolaan, siihen samaiseen tupaan, jossa hänet oli niin katalasti petetty ja lähetetty joelle kuolemaan.

Vaan tällä kertaa häntä ei kyllä petettäisi. Ja veisi neidon mukanaan. Mieluummin miekan kera kuin sitä ilman!

"Kyllä minä Pohjolan tavat jo tunnen ja virheeni myönnän. Vaan eivät minua silloinkaan laulaneet Pohjolan tietäjät eivätkä noituneet turjalaiset. Olisi silloin pitänyt laulaa mokomat halki hartioista. Kaikki tyynni!

Vain se yksi, se yksi ainoa minut kellisti. Ja toista tilaisuutta en sille aio antaa. Nyt saa Märkähattu maistaa minun terästäni. Enkä Pohjolan akan metkuille evääni heilauta. Ainoa, mikä heiluu, on miekkani hohtava terä." Hän käännähti äkisti ikkunaan päin kuin kertoakseen, että asia oli päätetty.

Ei äiti kuitenkaan moista uskoa tahtonut. "Voi poikani poloinen. Kuinka kävi matkallasi, onneton. Tulit kolisten alas koskia ja palasi kiersivät lampien pohjat. Tuonelan joen mudissa olisit vielä tänäkin päivänä, ellen olisi sinua sieltä noutanut. Et edes vesikyylle mitään mahtanut ja nyt ovat jo sanasi vähissä.

Millä sinä heidät maahan laulat sen jälkeen, kun ei ole enää sanoja!

Siellä on Pohjolan pihalla pylväitä. Tuvan takana, kallion koloihin laitettuina. Jokaisessa on miehen pää, paitsi yhdessä. Yksi teroitettu seiväs odottaa sinun päätäsi. Tämän minä unessani näin!"

Äidin ääni oli mennyt jo hätäiseksi ja se sai miehen mietteisiinsä. Vähiin olivat sanat tosiaan jo käyneet, ja ilman niitä olisi Pohjolassa paha käydä. Ylpeys ei kuitenkaan antanut periksi ja miekka vei miestä muassaan. Nyrkki jysähti ikkunalautaan. "Akat uskokoot itse satuihinsa, ei noita juttuja aikamiehet hätkähdä." Asia oli loppuun käsitelty.

"Muistatko, mies, pyhät sanasi pyhän puun alla?" kuului ohut, selkeä ääni huoneen perältä. Kyllikki oli tullut huoneeseen muiden huomaamatta ja vaati nyt Lemminkäistä tilille omista lupauksistaan.

Kyllähän mies muisti. Matkalla Saarelta Kalevalaan, he olivat yösydännä metsään levolle pysähtyneet. Taivaan loimutulien välkehdellessä he olivat pyhän puun lehvien alla toisilleen valoja vannoneet.

Lemminkäinen oli luvannut miekkansa jättää, mikä oli Saaren kukan kovin onnelliseksi tehnyt. Vilpittömin sydämin tämä oli tarttunut miestä käsistä ja silmiin katsoen luvannut elää kotona miestään varten ja lapsia hoitaen. Tuolle komealle muukalaiselle hän oli itsensä halunnut antaa ja kauniin kotinsa jättää.

Vaikka nuori vaimo oli jo kertaalleen toivonsa menettänyt, hän yritti vielä kerran miestä taivutella. Katseensa Lemminkäiseen nauliten asteli vakain askelin keskelle tuvan lattiaa, aivan miehensä eteen: "Sinä vannoit minulle kerran valan," hän lausui vaativalla, vakavalla äänellä. "Lupasit pyhästi miekkasi rauhaan jättää. Ja että sanasi ikuisesti kestäisi! Jos nyt miekka kädessäsi kotoasi lähdet, niin rikot valasi. Olet silloin valapatto!"

"Ja sinä pidät, akka, suusi! Ei ole minun menemisiini puuttuminen! Jos ei miellytä, niin siinä on ovi!" Hurjistunut mies osoitti ulko-ovea. "Ala mennä. Mene kuin menit ennenkin! Kylillä on sinun paikkasi!"

Vaikenivat puheet tuvassa lopullisesti.

Kyllikki käänsi päänsä pois. Hän ymmärsi miehen todellakin tarkoittavan sanomaansa; nainen oli hävinnyt viimeisen taistelunsa. Ikkunasta sisään lankeavien Päiväläisen säteiden valossa hän saattoi nähdä pölyhiukkasten hiljaa leijuvan.

Myös Lemminkäisen sisällä ajatukset velloivat. Käsi hamusi miekan kahvaa, korva äidin ohjeita kuunnella. Mutta mies oli menollaan.

Kääntyi äitinsä puoleen käskien tylysti: "Ota esille isäni rautapaita, minne sen oletkaan laittanut. Sillä sen minä puen päälleni.

Samantien lähti Lemminkäinen ulos tuvasta. Kiireesti, kuin peläten, että naiset sittenkin saattaisivat hänen päätöksenä toiseksi kääntää. Asteli määrätietoisin askelin kohti tallia, jonka ylisiltä hän jotakin kaipasi. "Pitkään onkin isäni miekka jouten lojunut ja kaivannut kättä, joka sen taistoon kantaisi."

Hitaasti raahusti vanha nainen takaisin tupaan miehensä rautapaita sylissään. Laski sen pitkälle penkille rukoillen mielessään, että manan majoille mennyt miehensä olisi poikaansa suojelemassa. Vaikka tiesikin, että Tuonelan virran tuolta puolen ei ihmisen maata voinut koskettaa. Ja samanlainenhan tuo oli ollut; varmaan poikansa kanssa matkaan lähtisi jos vielä eläisi. Tai jos Tuonelasta ihmisen maahan pääsisi!

Äiti sävähti ja kauhistui omia ajatuksiaan. Että mies palaisi ja johtaisi poikansa Pohjolaan sotimaan. Sellaista hän ei suurin surminkaan halunnut.

Seuraavaksi Jakso 48:
On miekka terässään