Alkuun4749

Kalevala kirja netissä

Jakso 48 - Mies sotisovassaan

Hevostallin ylisillä Lemminkäinen siirteli raskaita arkkuja ja säkkejä syrjään raivaten tien aivan perukoille. Löysi vihdoin nahkaisen käärön, joka oli tieten tahtoen muitten tavaroitten taakse jätetty. Ihmisten katseilta piilotettu. Sen sisällä odotti isänsä miekka.

Ase oli luja ja painava. Terästä tehdessään oli seppä kuumentanut raudan oranssiseksi ja sen alettua kuplia oli lisännyt tuliseen liemeen kalliita jauheita ja pieniä kiviä omista pussukoistaan. Hiekkaan kaadetun sulan jähmetyttyä oli aihiosta sitten sulavan miekan takonut. Taiotun miekan. Niin isä oli pojalleen kertonut.

Pitempi ja raskaampi se oli kuin Lemminkäisen oma, ja tälle matkalle parempi. Jos vaikka isä sitä seuraisi ja poikaansa vaaroissa auttaisi.

Rasvasta puhdistettu miekka suorastaan häikäisi auringossa. Sen kouraimesta saivat Lemminkäisen vahvat sormet lujan otteen. Kauniisti kirjaillun väistimen reunassa oli pieniä koloja, vainolaisten iskuista tulleita. Niistä isä oli joskus talvi-iltoina tulen loimussa tarinoinut. Pitkistä hiihtoretkistä kauas metsien taa, kesäisistä venematkoista vieraille maille, kun syvälle vihamiesten asuinsijoille mentäessä oli veneitä pitänyt miehissä raahata kannasten ylitse.

Vironmaan seppä oli kultaa ja hopeaa vastaan luvannut loihtia miekkaa kanatavalle isälle suojan toisten aseita vastaan. Hän oli palkkion maksanut ja seppä oli työnsä tehnyt. Ja hyvin se oli häntä suojannutkin. Vain yhden ison naarmun oli isä saanut käsivarteensa sotaretkillään. Isokokoisen saksalaisen tappara oli kättä nirhaissut, mutta tarttunut selän takana olleeseen puuhun kiinni. Ja oli saman tien tuntenut isän miekan paljasta kurkkuaan vasten. Oli anellut armoa ja kun oli luvannutikuisiksi ajoiksi Kalevalan mailta poistua, niin oli isä henkensä säästänyt. Vaan viimeiselle matkalleen oli isä miekkansa jättänyt ja tapparan mukaansa ottanut.

Talliin laskeuduttuaan Lemminkäinen heilautti asetta. Miekka kääntyi miehen kädessä kuin keväinen koivun latva. Heilautti hieman napakammin ja jo tuntuivat lihaksetkin heräävän. Kyllä tätä miekkaa sopisi Pohjolan väelle näyttää!

Tarttui katseeseen heinäseiväs, joita kasapäin oli seinää vasten. Kaksin käsin kouraimesta kiinni pitäen Lemminkäinen käännähti ympäri ja vetäisi rennosti kohti seipään päätä. Terä viuhahti kuivan puun lävitse ja seipään kärki lennähti kauas pihamaalle. Katsoi kalevalainen miekkaansa ihastuneena. "Eipä ole Pohjolassa miestä, josta olisi tämän terän katsojaksi! Tämän miekan noitujaksi."

Osoitti sitten sanansa orjalleen: "Valjasta Vihne sotaoriksi. On aika lähteä noiden lurjusten juominkeihin. Kysymään, että miksi en minulle ei kutsua sopinut laittaa!" Kostonhalu leimusi hänen katseestaan ja äänestään. Oli kyllä useasti äidilleen luvannut, että ei konsaan Pohjolaan kostoretkelle lähtisi. Vaan ne sanat oli nyt syrjään pyyhkäisty. Uhoa täynnään asteli takaisin tupaan.

"Nyt sopii miehen mennä Pohjolaan. Eivät ole siellä näin komeaa miekkaa ennen nähneetkään!"

Rautapaita odotti penkin päässä. Se oli taottu pienen pienistä lenkeistä ja myötäili joustavasti kehoa. Leveä vyö suurella soljella sitoi paidan tiukasti miehen ylle. Rautapaidassa olo oli tukeva. Puheli Lemminkäinen itsekseen: "Mies on liiveissä lujempi, kun pahojen noitien sekaan menee. Huonoista noidista en ole ennenkään piitannut eikä nyt tarvitse hyvistäkään. Noitukoot millaisia aseita tahtovat!"

Kiinnitti sitten miekan vyölleen ja käden kosketus kahvasta tuntui hyvältä. Se toden totta oli miesten ase. Oikeiden urhojen ase.

Äiti ojensi Lemminkäiselle nahkaisen kypärän jonka Lemminkäinen painoi päähänsä. Asetteli kunnolla kohdalleen ja sitoi leuan alta hihnan kiinni. Hansikkaita äiti jo ojenteli, mutta Lemminkäinen halusi ensin laittaa säärisuojat.

Sitten olikin mies valmis sotaan! Panssaripaita päällään hän tunsi olonsa mahtavaksi. Kalevalan kuninkaaksi.

Lemminkäisen mieleen tuli Pohjolan isäntä jonka hän olisi kohtaava. Järkälemäinen mies pitkässä mustassa tukassaan. Rokonarpinen ja ruma, mutta miekan käyttäjänä taitava, ellei eräti taitavin koko Pohjolassa. Ja käytti sitä epäröimättä. Pohjolan isäntä, hän se olisi siellä Lemminkäistä odottamassa. Kera noidan sapesta syntyneen akkansa.

"Missä Kyllikki?" ihmetteli mies kun olisi halunnut vaimolleen mahtailla.

"Missä lie, omissa menoissaan," vastasi äiti poikansa katsetta vältellen.

Lemminkäistä tämä loukkasi. Miksi vaimo ei ollut paikalla kun mies oli sotaan lähdössä! Eihän nainen nyt sentään voinut hänestä olla piittaamatta! Hänestä, joka totisesti oli isäntä talossaan!

Samassa ovi avautui ja Lemminkäisen huulilla oli jo kirpeitä sanoja Kyllikilleen, mutta se olikin alakuloisen näköinen orja. "Vihne on valmiina. On ruokittu ja karva kiiltäväksi suittu. Vaikka heti lähtisit matkaan."

"Sitten lähdetään Pohjolaan!" lausahti Lemminkäinen Kyllikin poissaolosta yhäti ärtyneenä ja marssi ulos ahnain askelin.

Pihakoivuun sidottu hevonen tempoili rauhattomasti harjaansa heitellen. Siitä olikin jo aikaa, kun se oli viimeksi sotareen edessä seisonut. Eläin hirnahti Lemminkäisen lähestyessä. Sekin aavisti, mitä oli edessä, kun isäntänsä rautapaidassa ja kypärässä näki.

Pihamaalle poikaansa seurannut äiti vielä opasti tätä: "Poikani poloinen. Jos joudut juominkeihin, niin juo oluesta vain puolet. Jätä pohjalla oleva juomatta. Se on aina se pahempi puoli. Se humalan puoli."

Lemminkäinen ei kuitenkaan jäänyt äitinsä neuvoja kuulemaan. Mieli teki jo kärsimättömästi matkaan.

Vilkaisi vielä rannan suuntaan. Siellä lehvien takana näkyi maston huippu. Oli pursi valmiina meren utuisille aalloille lähtenään. Nyt siellä maston huipussa istui yksinäinen korppi. Ja aivan kuin lintu olisi syvälle Lemminkäisen sisuksiin katsonut. "Kuoleman lintu," sihahti mies hampaittensa välistä ja käänsi päänsä vihaisesti pois.

Eikä mies päätään äitinsä neuvoille kääntänyt. Niitä eivät oikeat uroot kuuntele. Oli mies menossa sotaan.

Hän astui rekeen ja kannusti hevosensa matkaan.

"Ja mikset sinäkään mitään sanonut, vaan läksit muuanne lymyämään," alkoi äiti pauhata Kyllikille tupaan palattuaan. Ei hän toiselle vihainen ollut, purki vain pahaa mieltään.

"Mitäpä mies minusta, minähän olen vain kylän kävijä," lausui Kyllikki surullisena. Ja vielä kaksi kesää takaperin hänen kasvoilleen saattoi syttyä hymy, joka valaisi koko pirtin. Hän oli ollut tuvan sielu, joka ylväällä olemuksellaan ja ystävällisillä sanoillaan jakoi valoa jokaiselle vieraalle, niin tutuille kuin tuntemattomillekin.

Nyt se oli lopullisesti ohi. Kyllikki ei enää jaksanut taistella. Hän oli miestään nurkumatta hoitanut ja parhaansa antanut, mutta jäänyt rakkautta paitsi. Mies halaji toisen naisen perään ja oli tämän vuoksi sotaan menossa. Hän ei enää uudestaan jäisi miestä odottamaan, tulisi tämä takaisin sitten elävänä tai olisiko taas Tuonelan maasta palasina noudettava.

Hänellä olisi edessään paluu syntymäkotiinsa toisten naisten pilkattavaksi. Tai menisi minne menisi, mutta tänne hän ei enää jäisi.

Apeana Kyllikki alkoi keräillä tavaroitaan.

Seuraavaksi 49:
Tiellä Tuonen mies