Alkuun 4 6

Kalevala kirja netissä

Jakso 5 - Miehen päätös pitää

Tyytyväinen hymy loisti Lemminkäisen kasvoilla. Istui mies hetken hiljaa tuvan pitkällä penkillä itsekseen myhäillen ja tarttui taas katajaiseen tuoppiinsa, jonka sisältö alkoi jo olla vähissä. Olihan se äidin tuoma olut hyvän makuista, mutta jotenkin oudon oloista. Vahva maku täytti suun ja mieli oli alkanut haluta lisää. Ja siihen vaaraan Lemminkäinen vihdoin havahtui; oli sen verran monta tuoppia ehtinyt maailman turuilla huulilleen nostaa. Tuoppi kolahti raskaasti pöytään ja poika vilkaisi terävästi äitiinsä.

"On puheet pidelty. Nouda vaatteeni valmiiksi. Minä laitan itseni sulhaskuntoon," sanoi Lemminkäinen pöydästä nousten. Tiukalla äänensävyllä, joka ei vastaväitteitä hyväksynyt. Hän ei alkuunkaan pitänyt äitinsä estelyistä. Aivan kuin olisi yhä pitänyt häntä pikkupoikana joka pakeni ukkosta hameenhelmoihin.

Ulos mentyään Lemminkäinen etsi orjan käsiinsä. "Onko hevoset hoidettu?" Lemminkäinen katsahti pienikokoiseen, laihaan orjaansa. Peeko oli kyllä tottelevainen, mutta hintelä ja voimiltaan heikko.

"Hevoset on juuri syötetty ja juotettu" lausui orja totisena. Hän oli ennenkin saattanut isäntäänsä oudoille poluille, ja aavisti, että nyt oli taas sellaisen vuoro.

"Sitten laita Vihne sinisen reen eteen!" komensi hän orjaansa. "Se reki on matka-ajossa mukavampi ja nopeampi."

Vihne oli ruskea nuori ori, komea liinaharja. Virosta asti oli pitänyt käydä noutamassa. Suuresta aitauksesta oli Lemminkäinen hevosensa valikoinut, kymmenen komean oriin joukosta. Hinnasta oli saanut kiistellä ankarasti. Ei jaksanut saksanmaalta tullut hevoskauppias pitää silmiään irti Lemminkäisen tarjoamista koreista pikareista joita tämä oli pöydän päätyyn asetellut. Toisen ahneen katseen huomattuaan oli Lemminkäinen tinkinyt hinnan hävyttömän alas ja vaatinut vielä Peeko-orjan kaupan päälle. Kauppoihin vihdoin suostuttuaan oli saituudestaan kuulu myyjä ihan peräänsä sylkenyt.

Sininen reki oli Ilmarisen taitavasti takoma. Kulki kevyesti kesät ja talvet. Liukui sujuvasti hangen pinnalla siinä missä mies suksillansa eikä edes pehmeillä soilla pahasti upottanut.

Olipa Ilmarinen kerran väittänyt, että pystyisi sellaisenkin reen tekemään, joka vesien päällä kiitäisi. Vaan se vaatisi jo ison nassakan kultaa tai kaksin verroin hopeaa.

Tuvassa miestä jo odottivat äidin noutamat juhlavaatteet. Vaatteet, jotka talon naiset olivat hänelle hartaudella tehneet. Lukemattomia pitkiä talvi-iltoja iltoja käryttävän tuikun äärellä olivat ompeluksiinsa käyttäneet.

Housut olivat mustaa sarkaa eikä niissä ollut ainuttakaan reikää. Vaan eipä niitä oltu monen montaa kertaa käytettykään sillä Lemminkäinen ei todellakaan ollut juhlataloissa kiertänyt. Ei sen jälkeen, kun oli Kyllikkinsä kotiin noutanut.

Paita oli valkea ja sileä punaisine raitoineen. Napit olivat vanhaa luuta; ne oli otettu isänsä käyttämistä vaatteista. Liivit ne vasta komeat olivatkin: mustaa sarkaa, rinnukset hopealangoilla Kyllikin kauniisti kirjailemat. Niitä kiharoita oli nuori vaimo tehnyt monta moninaista iltaa ja lopettanut vasta kun silmiään oli kirvellyt. Täytyi Lemminkäisenkin myöntää, että vaimo oli käsistään taitava ja pitänyt hänestä hyvää huolta. Lampaannahkaisen hatun reunaa kiersi käärmeennahka ja kupeessa kullalla koristeltu solki. Saappaatkin kiilsivät kuin lahnan selkä; oli äiti oli ne mehiläisen vahalla kiillottanut.

Kyllikki seisoi ääneti omissa ajatuksissaan, ikkunasta ulos tuijottaen. Oli loukkaavaa katsoa vierestä, kun mies sonnustautui hänen tekemiinsä vaatteisiin uhoten uuden naisen noutamisesta! Kyllikin mielessä lensivät kaikki tuhon salamat. Olisi halunnut sylkeä vihaiset sanat ulos suustaan, mutta ymmärsi kuitenkin, että mies halusi rehennellä, eikä häntä enää kuuntelisi. Äitinsä saattoi saada hänet vielä aisoihin. Jos hänkään.

Ja mitä hänen olisi tehtävä, jos Lapista tosiaan tulisi uusi morsian taloon? Kalevalaan ei ikimaailmassa enää jäisi, oli jo liian monta naisseikkailua joutunut nielemään. Vaan ei kotiinsakaan ilkeäisi mennä, äitinsä moitittavaksi ja toisten naisten pilkattavaksi. Ei auttanut katua kevytmielisiä sanojaan kauniina kesäyönä komean muukalaisen sylissä. Tyhmää oli ollut itsensä vieraalle antaa, kun omilla kylillä oli ollut rikkaita kosijoita aivan riittämiin.

Olisi hyvinkin voinut saada Lemminkäisen pään käännettyä, jos olisi nöyrästi anteeksi pyytänyt ja miehen aiheettomat väitteet todeksi myöntänyt. Vaan sellainen ei ollut hänelle mahdollista. Hän ei aiheetta miehensä edessä nöyrtyisi. Kohotti päänsä ja loi Lemminkäiseen tiukan katseen. Se katse oli vaativa, ei armoa anova, kuten tämä odotti. Kyllikki päinvastoin vaati anteeksipyyntöä mieheltään.

Lemminkäinen ei vastannut naisensa katseeseen vaan itsetietoisesti hymyillen käänsi päänsä pois. Puki vakaan harkitusti vaatteet päälleen kehuskellen samalla tulevilla valloituksillaan. Kuinka Pohjolan akan piiat ja tyttäret kilvan häntä liehakoisivat. Kertoi kuinka hän heistä kauneimman valitsisi ja karhuntaljan päällä - samaisella jolla Kyllikki oli kerran maannut - kotiin kuljettaisi. Vaatteet päälleen saatuaan harjasi vielä pitkän tukkaansa perusteellisesti, että sekin lopulta kiilsi kauniisti.

Itsensä valmiiksi laitettuaan nousi penkiltä laittaen harjan uunin kulmaan. Lausahti itsevarmaan tyyliinsä: "Kun harjasta alkaa punainen veri vuotaa, niin se tarkoittaa tuhoa jalon miehen!"

Äiti sävähti "Älä sinä poika pilkkaa kohtaloasi!"

Tämä vain hymähti huvittuneena. Naisten kauhutarinat olivat olleet hänestä hauskaa kuultavaa, eikä hän olisi pahakseenkaan pannut, vaikka ne toteutuisivatkin. Hän ottaisi mielellään yhteen Pohjolan pahaisten laulajien kanssa. Näkisipähän sitten, että oliko niistä sittenkään mihinkään, mitä hän kovasti epäili. Ja jos tuvan lattialla pyörähtelisi eläväinen kekäle, niin sehän se vastaa vinhaa olisikin!

Syrjäsilmin mies vilkaisi vaimoaan, mutta Kyllikki ei katsettaan painanut. Hänestä huokui sama äänetön ehdottomuus ja koko jäykistynyt olemus kertoi, ettei tällä ollut aikomustakaan antaa periksi.

Kyllikin asenne loukkasi ja hämmensi Lemminkäistä. Mies oli tottunut siihen, että kaikki naiset olivat hänen piikojaan ja juoksivat nöyrästi hänen sanojensa perässä. Oli odottanut vaimonsa säikähtävän miehensä puheita Pohjolaan menosta ja anelevan aikeestaan luopumaan kuten äitikin oli tehnyt. Hän oli sentään yhä Kyllikin mies ja uhannut noutaa uuden naisen tupaansa. Eikä vaimo päätään painanut! Se oli loukkaus!

Lemminkäinen katkeroitui ja tunsi itsensä hyljätyksi. Alkuaan kevytmielisesti esitetty lausahdus Pohjolaan menosta oli toteutuva. Aina morsianta myöten. Katsotaan sitten matkan jälkeen, kuinka suu pannaan, ajatteli Lemminkäinen synkästi mielessään. Sanaakaan enää sanomatta hän poistui tuvasta.

Äiti saatteli poikaansa hevoselle asti. Ruskea liinaharja polki kärsimättömänä maata tuhahdellen orjan pidellessä sitä suitsista. Sulavalinjainen sininen reki oli juoksijan perässä.

Päiväläinen oli jo pitkällä, kohta iltaan vaipumassa. Äiti oli pahoillaan, sillä vaikka Kyllikki olikin omapäinen luonne, niin hän oli aina tytöstä pitänyt. Ja vaikkei poika uutta morsianta taloon toisikaan, niin sopuisa elo oli joksikin aikaa kaikonnut. Äiti oli jo ehtinyt olla niin tyytyväinen siihen, että Lemminkäinen oli reissunsa jättänyt ja kotioloihin asettunut.

Pihalla orja ojensi valjaat Lemminkäiselle. Peeko huomasi isäntänsä olevan äksyn oloinen ja ärtynyt. Kovasti erilainen kuin joskus ryöstöretkille mennessään. Lähtiessään miekka kädessä saalista noutamaan, oli isäntä aina ennen ollut innostunut. Joskus ihan ilkamoiva. Nyt miehestä paistoi alakuloisuus.

Reessä Lemminkäinen istahti vuosia vanhan ja pahoin kuluneen karhuntaljan päälle. Kyllä se vielä yhden neidon välttäisi! Uusi talja odotti tallissa ja orja saisi sen kyllä valmiiksi, kun hän matkoiltaan palaisi.

Oli Lemminkäisenkin mieleen pahoja aatoksia tullut, kun itse oli kauas lähtevä eikä paluusta ollut tarkkaa tietoa. Joskus oli seudulla käynyt outoja kulkijoita. Ei uskonut kuunkiertämää kauempaa matkalla viettävänsä, vaan eihän sitä koskaan tietäisi. Varoitteli äitiään: "Jos vainolainen tulee, niin hakeudu naapuriin. Vaikka Ainolan pirtille asti. Kyllikkiin ei ole turvaaminen, sillä hän ei ole riittävän vahva."

"Kukapa tänne nyt tulisi, kun jokaisella on tänä vuonna ollut hyvät sadot ja kaikilla on ohraa aitat täynnään," äiti vastaili käsiään toisiinsa hieroen. Luottavaista näytellen hän jatkoi: "Vaikka paluusi kevääseen asti menisi, niin kyllä me täällä selviämme." Sitten, verta valuvan harjan muistaessaan, ääni hiljeni nöyräksi: "Kunhan vain terveenä takaisin tulet."

Lemminkäinen hyvästeli äitinsä hymyillen, tämän näkemiä vaaroja vähätellen. Siiten, tuvan ovelle tullutta vaimoansa edes vilkaisematta, hän hoputti hevosensa matkaan.

Raakkui pihapuussa korppi ankarasti. Sen pistävät mustat silmät olivat nauliintuneet Lemminkäisen katoavaan hahmoon. Kuin olisi jotakin sanoa halunnut.

Seuraavaksi 6:
Ja Vihne juoksee