Kalevala kirja netissä

Jakso 50 - Yksinäinen aitta

Tuoretta versoa puskevassa keväisessä metsässä oli matkamiehen ilo taivaltaa. Lemminkäinen sulki hetkeksi silmänsä, vetäisi syvään henkeä, ja kevään tuoksu vallan huumasi hänet. Kirkasvetisistä metsälammista kuuluva kalojen polske ja korkeita puita huojuttava tuuli olivat hunajaa Tuonen miehen kohtaamisen jälkeen. Olisi mies voinut rekensä pysäyttää ja niille jalansijoilleen jäädä... vain olemaan.

Pienen ajan päästä, taivaan jo tummuessa yöksi, matkalaisen silmiin ilmestyi pienen pieni ihmisasumus. Yllättynyt Lemminkäinen pysäytti hevosensa sitä ihaillakseen. Oli torppa varsin soman näköinen. Seinähirret kauniisti veistetty ja katossa kaikki päreet tarkasti suorissa riveissään. Oli tupa taiten tehty ja aivan vastikään rakennettu, kun ei ollut Päiväläinen vielä ehtinyt seiniä tummiksi paahtaa.

Vaan kovasti pieneltä näytti yösijaa ajatellen. Lemminkäistä alkoi jo epäilyttää, että kannattaisiko sieltä makuupaikkaa kysyäkään.

Voisihan sitä nukkua kuusen juurellakin, makoisalla sammalvuoteella. Vaan ilma oli käynyt viileäksi ja siitä oli jo aikaa kun Lemminkäinen oli viimeksi katon alla yötään viettänyt.

Ja eihän sitä tietänyt, Lemminkäinen hymyili itsekseen, vaikka torpassa olisi asustanut yksinäinen naisenpuolikas, jolla olisi uroolle sija jo varattuna. Aina kannatti käydä kysymässä...

Samantien tupsahti nurkan takaa iäkkäänpuoleinen, pieni mies halkokantamuksensa kanssa. "Ei ole minulla hopeaa", lausahti hän hätääntyneen oloisena. "Ei tällaisella, yksin asuvalla. On suolatkin lopussa..."

"En kaipaa aarteitasi, ukkoseni", urahti Lemminkäinen hieman pettyneenä. "Kaipaan kattoa pääni päälle. Vaan on ahtaan oloinen tuo soma tupasi."

"On ahdas, on" supatti mies pehmeällä äänellään arasti varjoissa pysytellen. "Tuossa lähellä, aivan niityn reunassa, on uusi aitta. Siinä on ehjä katto vaikka sadetta päästelisi." Viittasi päällään aitan suuntaan ja puiden takaa Lemminkäinenkin näki torppaa suuremman rakennuksen. "Hyvä on siellä olla. Rosvojakaan ei ole näillä main aikoihin näkynyt. Vaikka eipä taida kaltaisesi niitä pelätäkään!"

Lemminkäinen ynähti ukolle vastaukseksi ja lähti Vihnettä taluttaen aittaa kohti. Sen vieressä olevalla aholla riisui hevosen valjaista ääneen naureskellen: "Tuonen mies, hehe-hee. Mahtaa mokomaa harmittaa. Jo toistamiseen hänen kynsistään karkasin. Mitäs luulet, Vihne," hän puheli hiljaisella äänellä harjatessaan tummenevassa yössä hevosensa selkää. "Ehdittäisiinkö jo ylihuomenna perille Pohjolaan? Sitä nättiä tyttöä olisi mukava reessäsi kuljetella. Ettei olisi uudenuusi karhuntalja turhan tähden kyytiin otettu!"

Lemminkäiselle miekan heilutus ja naisten naurattaminen olivat yhtä ja samaa leikkiä. Ja hän taisi ne molemmat.

Tähtien hehkuessa pitkin laajaa taivaan kantta asteli Lemminkäinen vihdoin väsyneenä aittaan. Vaipui syvään uneen samantien, hyvä kun ehti edes pää olkia tavoittaa. Eivätkä itikatkaan kyenneet väsynyttä miestä häiritsemään.

Mikä se oli! Lemminkäinen havahtui kesken raskaan unensa. Missä minä olen! Käsi tarrasi miekkaan ja mies nousi ylös olkivuoteeltaan. Pimeässä tuntui kuin majakin olisi huojahtanut. Samalla Lemminkäinen muisti olevansa aitassa, matkalla Pohjolaan. Vaan miksi olo oli niin levoton? Miksi mieli halusi ulos juosta?

Sitten Vihne hirnahti. Se ei ollut tavallista hirnahtelua; eläimen äänessä oli jotain outoa. Pelkoa.

Susia! Lemminkäinen ryntäsi nopeasti ulos aitasta paljastettu miekka kädessään ja juoksi pienen matkan päässä olevalle aholle, jossa hevosensa levottomasti liikahteli. Ei ollut susia näkyvissä, mutta aivan lähellä oli sankka kuusikko. Raskaanpehmeitten havujen suojassa voisi kokonainen lauma lymytä pimeässä, ihmissilmän tavoittamattomissa. Sieltä niitä ei näkisi. Ei ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Lemminkäinen alkoi puhella eläimelle sen selkää rauhoittavasti taputellen. "Eivät sudet sinua syö, Vihne. Eivät niin kauan kuin on Lemminkäinen vierelläsi." Työnsi miekkansa takaisin tuppeen ja alkoi taluttaa pelokasta eläintä lähemmäs aittaa. Ei ehtinyt montaa askelta ottaa, kun maa järähti selvästi. Ja se ei ollut enää unta, sen mies tajusi.

Lemminkäisen koko olemus jännittyi ja hän jäi kuulostelemaan, mitä tuleman pitäisi. Metsä oli oudon äänetön, vain Vihneen raskas hengitys tarttui hänen korviinsa.

Kuului matalaa, tukahdutettua jylinää ja Lemminkäinen tunsi nopeasti yltyvän vavahtelun jalkojensa alla. Jyrähti jälleen, nyt voimakkaasti ja koko maailma heilahti. Hyvä ettei miestä nurin niskoin heittänyt. Ankaran paukahduksen myötä halkesi maa aitan alta rakennuksen rysähtäessä hetkessä maan sisään, aina kattoaan myöten. Kuin suon silmäkkeeseen. Maa heilahteli taas voimakkaasti ja putosi Lemminkäinenkin polvilleen. Alkoi kuoppaan pudonneen aitan katto äänekkäästi rutisten silpoutua. Heilahtelivat hirret Lemminkäisen edessä, pyörivät hetken ympäriinsä ennen katoamistaan maan syövereihin.

"Oli äidin uni taaskin toden totta. Tuota se tiesi!" lausahti Lemminkäinen ääneen ja nousi varoen jaloilleen. Käsi kihelmöi ja käsi hakeutui vaistonvaraisesti miekan kouraimeen, vaikka eihän ihmisen aseilla voisi moista vastustaa. "Tuonnekko on miehiä mennyt? Meneehän niitä kun meni kokonainen aittakin! Enpä ole moista ennen nähnyt."

Lemminkäinen vei levottoman hevosensa hieman kauemmas sitoen sen puuhun kiinni. Uteliaana meni sitten itse varoen lähemmäs kuopan reunaa. Kraatteri oli laajentunut jo kahden aitan levyiseksi ja syväksi kuin kaivo.

Tärinä jalkojen alla yltyi ja maata alkoi liukua aukkoa kohti. Oli Lemminkäisen loikattava kauemmas, jottei olisi sen syövereihin pudonnut. Reunoilta valui nurmea ja pieniä taimia, kaatuipa yksi kuusikin aukon reunalta jääden latvuksensa varassa syöverin päälle poikittain makaamaan. Maasta repeytynyt juurakko sojotti pystyssä, vain muutamat juuret pitivät sitä enää maassa kiinni. Vavahtelun jatkuessa petti maa juurakon alta ja valahti kuusikin alas kuiluun, jossa kivet ottivat sen ahnaasti vastaan jauhaen puun pirstaleiksi muutamassa hetkessä. Ei ollut liian liki reunaa meneminen.

Sen verran ylsi Lemminkäinen katsomaan, että suuren kiulun pohjalla pyöri kirskuen aitan kokoisia kiviä, jotka rusensivat alleen niin aitan hirret kuin kuusenkin. Jauhoivat hienoksi myös pienemmät kivet. Kuumaa pölyä nousi ylös onkalosta saaden Lemminkäisen yskimään. Ja sitten savu peitti syöverin.

"Tämä on ansa!" kiljahti Lemminkäinen. Missä oli se mies, joka hänet oli aittaan ohjannut! Saisi maksaa katalista tekosistaan! Kalevalainen tempaisi jo miekan tupestaan luoden leimuavan katseensa polun suuntaan, mutta ei nähnyt yhtään mitään. Oli jo sen verran taivas ehtinyt vaaleta, että näkyi polku ja puut polun varressa. Vaan sitä somaa aittaa ei näkynyt missään. Ei ainuttakaan valon pilkahdusta.

Lemminkäinen kävi yhä kuumissaan. Lieneekö mitään aittaa koskaan ollutkaan? Miekan terää pitkin hän tarkasteli metsää ympärillään mitään näkemättä. Oli ukko kadonnut torppansa kanssa. Ja alkoi aukkokin hiljalleen umpeen kuroutua maan vapinan vaimetessa.

Nosti mies katseensa ja kiitollisella äänellä tumman taivaan tähdille huudahti: "Äiti, sinäkö minut unestani herätit!"

Pohjolan akan juonia se oli, hänen päänsä menoksi tarkoitettu. Pirun kirnu. Joutuin pois!