Alkuun5153

Kalevala kirja netissä

Jakso 52 - Mies Pohjolan pidoissa

Aikaisen aamun usva leijui laaksossa talojen ympärillä. Päiväläisen säteiden lämmittäessä se nopeasti katosi ja pieneltä kukkulalta tähyilevä Lemminkäinen tavoitti silmiinsä Pohjolan asumukset. Ei tahtonut kalevalainen paikkaa samaksi tuntea, kun oli Hiien hirveä akalle käynyt tarjoamassa. Korkea paaluaita kiersi kehänä suurenmoista asumusta. Oli akka talonsa uusiksi laittanut ja ison sellaisen. Mittaa oli joka suuntaan monen miehen verran ja jykevältäkin se näytti.

Lähemmäs mentyään mies etsi Vihneelle suojaisan paikan ja sitoi hevosensa puuhun kiinni. Otti reestä rautapaidan, asetteli kypärän päähänsä ja veti vyönsä tiukalle. Sitten lähti vakain askelin sotisovassaan kylän läpi akan suurta tupaa kohti.

Pienten töllien keskellä oli aukea täynnään hevosia ja kärrejä. Juhlaväen ajopelejä, joiden joukossa ei Lemminkäisen oivan reen veroista näkynyt. Niiden takana oli se aita. Olipa aita juuri siten, kuin äiti oli kertonutkin. Korkeakin se oli, vaikkei ihan taivaisiin asti kohonnutkaan. Keihään kärjet puisten tolppien nenässä ja raudalla vahvistettu. Lujaltakin se näytti kun Lemminkäinen sitä silmillään mitteli.

Aidan viertä kulkiessaan mies näki kuinka sisiliskot vilistivät maata myöten hännät heiluen. Lähempänä porttia jo nousi käärmeiden päitä aidan raoista ja kivien koloista. Kielet ilkeästi lipoen ja hiljaa sihisten alkoivat mustaselät lähemmäs kiemurrella.

Lemminkäinen katseli silmästä silmään eteensä tullutta, sykkyrässä sähisevää käärmettä. "Kuulehan sinä maan matonen," hän lausui ääneen kuin olisi ihmiselle puhellut. "Kuka sinut herätti ja tielleni nosti? Olisit vain lämmitellyt Päiväläisen säteissä kalliolla, etkä tullut tänne ihmisen tallattavaksi!"

Sitten mies alkoi loitsuta.

"Sulje sylkinen suusi,
peitä limainen pääsi,
kierry käärry käppyräksi,
väisty tieltä matkamiehen."

Käärmeet alkoivat vilkkaasti liikehtiä kuin maa niiden alla olisi polttavaksi muuttunut. Suu ammollaan kieriskelivät ja kähisivät henkeä haukkoen. Jotkut yrittivät Lemminkäisen päälle sylkeäkin, mutta vain vaaksanmitan lensivät pienet limaiset pisarat. Kiemurtelivat sikin sokin jo toistensakin päällä vaan eivät tieltä poistuneet.

Lemminkäinen muisteli äitinsä neuvoja. Astellen isoa kalliolohkaretta kohti, jonka juurella käärmeitä kiemurteli kymmenittäin, Lemminkäinen alkoi loitsuta nyt äitinsä sanoilla:

"Käärme kiero mustanlainen,
lapsi pahan syljen vainen,
maan kuoren paha karva,
kaiken ilman kaaren karva!
Poistu tieltä matkamiehen,
anna mennä ihmis lapsen.
Lemminkäisen tietä käydä,
salajoukon juominkeihin.
Perille Pohjolan pitoihin."

Jo vaimeni käärmeiden liike ja yksi toisensa jälkeen päät putosivat maata vasten. Sulkeutuivat käärmeiden silmät hiljaisuuden saapuessa.

Ja Lemminkäiselle oli tie auki Pohjolan tupaan.

Rempseästi mies vetäisi Pohjolan akan suuren tuvan oven auki ja asteli sisään raskain askelin. Suuri oli se tupa ja katto korkealla. Olivat paikat kovasti komeammat ja avarammat kuin viime vierailulla. Pitkät pöydät kiersivät seinävieriä jättäen permannon vapaaksi. Ja iloisia ihmisiä pyhäpukimissaan oli pöydissä ihan tungokseen asti. Oli somia kukkapäitä ja vanhoja akkoja. Isokokoinen risuparta ryysti tuopistaan selittäen sitten jotakin punatukkaiselle lihavalle naiselle. Oli Lapin äijiä ja metsämiehiä ties vaikka Kalevalasta. Ja ympäriinsä kirmailevien lasten mekastus täytti huoneen.

"Terveisiä talon väelle ja muille sattumalta ohi kulkeneille!" kuulutti Lemminkäinen voimakkaalla äänellä jo muutaman askeleen tuvan puolelle otettuaan. Puheen sorina vaikeni pöydissä molemmilla seinustoilla. Koko juhlaväki kääntyi ihmeissään katsomaan sisään astunutta miestä sotisovassaan. Eivät moisesta pitäneet ja nyrpistelivät yrmeinä naamojaan sisään tulleen vieraan karskille käytökselle.

"Kuules Pohjolan isäntä," Lemminkäinen osoitti sanansa tuvan perällä, pitkän pöydän keskellä istuvalle isolle ja romuluiselle miehelle, jonka kasvot olivat kuin kirveellä veistetyt. "Onko talossa ohria hevoselleni ja olutta itselleni. Ehti matkalla jano tulla, kun niin kiireesti tänne saavuin. Katsos, kun lähettämäsi hääkutsu oli niin pahasti viipynyt matkalla. Hyvä että lainkaan ehdin!"

Vaikka Lemminkäisen huulilla kihersi hymy, oli hänen katseensa ankara. Kaikki tajusivat, että tämä mies ei ollut tullut häitä juhlimaan. Ei väki tohtinut pöydillä olevaan ruokaansa koskea, eivät edes tuopit liikkuneet janoisten huulille. Vierasta ujostelevat pienimmäiset katosivat pitkien pöytien alle piiloon tai hakeutuivat äitiensä helmoihin.

Pöytänsä takana isäntä oli ihmeissään. Mittavista raameistaan huolimatta hän ei ollut todellinen Pohjolan kuningas; se oli hänen napakka akkansa, kun päätti, kuinka Pohjolassa ollaan ja eletään.

Isäntä ei pitänyt rehvakkaasta vieraasta, jonka tiesi jo kertaalleen Tuonelaan matkanneen. Penkillään istuen hän suoristi ryhtinsä lausuen tummansävyisellä äänellään: "Kaipa täältä löytyy tannerta oriisi olla. Eikä sinua kielletä tuvassa olemasta, kunhan pysyt siivosti siellä oven suussa. Sen matalan pöydän äärellä."

Osoitti vielä isolla kädelläänkin, mitä tarkoitti. Mitättömän pientä pöytää aivan oven vieressä, jonka vieressä ei edes tuolia ollut.

Isännän yrmeä ääni oli kertonut niin Lemminkäiselle kuin juhlaväellekin, että tätä vierasta ei taloon lainkaan kaivattu.

Kyllä Lemminkäinen sen tiesi, että ei hän toivottu vieras Pohjolan tuvassa olisi, mutta isännän vastaus nostatti hänessä kiukkua. Akkansa oli yrittänyt hänet tappaa ja nyt häntä haluttiin nöyryyttää kaiken kansan kuullen!

Kalevalainen ei kuitenkaan antanut tunteilleen valtaa, vaan kielsi miekkansa soinnin. Ihan väkisin pyyhkäisi vihan tunteen pois mielestään. Suurieleisellä käytöksellään hän oli haastanut Pohjolan isännän. Tuon onnettoman miehen, jota alamaiset selän takana ison kokonsa ja keskeneräisten älynlahjojensa vuoksi pilkkasivat. Eivät suinkaan perheen pääksi kutsuneet, vaan peräti pölkyn pääksi.

Ja nyt oli Lemminkäinen saanut vastahaasteen. Tämäpä vasta olikin mielenkiintoista. Mitä mahtaisikaan Pohjolan isäntä tehdä! Saisi miekkansa vielä malttaa hetken aikaa. Suuren tuvan permannolla astellut Lemminkäinen alkoi vallan nauttia tilanteesta.

Vaativalla äänellä hän lausui: "Akat seiskööt oven suussa. En ole tullut tänne porstuaanne vahtimaan. Eipä isäni ennen muinoin tarvinnut oven suussa seisoskella. Oli sijaa niin hevoselle kuin miehellekin. Tupa avoinna vieraiden tulla. Miksipä ei minulle sama kohtelu kävisi?"

Lattialautojen narahdellessa hän marssi raskain askelin tuvan poikki aivan isännän luo. Miekan tuppi kolahti lattiaan kun hän pitkän pöydän ääreen rahille rehevästi istahti.

Katseensa kiersi tarkasti naisväkeä, muttei silmä sitä tummaa kukkapäätä tavoittanut. Monennäköisiä piikoja ja vaimoja kylläkin. Olihan tämä Pohjolan mahtavin tupa. Otti Lemminkäinen vielä kasvoilleen ihmettelevän ilmeen ja osoitti sanansa tuimailmeiselle Pohjolan akalle: "En taida mikään lempivieras ollakaan, kun ei kerran olutta tarjota. Olen minä muualla olutta piioilta saanut - ja joskus jopa emännältäkin!" Silmäkulmaan ilmestyi ilkikurinen ilme.

"Meillä on oluet panematta ja vehnäleivät leipomatta. Olisit tullut muiden vieraiden keralla, tai vasta huomenissa." Kiusaantunut akka ei oikein tiennyt, että olisiko pitänyt Lemminkäistä lepytellä vaiko komentaa matkoihinsa menemään. Kostamaanhan se oli tullut, se oli selvä, mutta miksi Kalevalainen noin sävyisästi penkillä istuskeli. "Jo on täällä juhlat pidetty. On ruuat syöty ja oluet juotu." Jatkoi vielä sanojensa varmuudeksi.

Lemminkäinen silmäsi ympärilleen ja näki liedellä padat ja pöydillä tuopit. Eikä ollut pöytää, jossa ei kannuja olisi seisonut. Katsoi tiukasti Pohjolan akkaa silmiin ja kylmästi hymyillen lausui painokkaasti: "Taidat akka valehdella!"

Pohjolan akan poskille karahti puna ennemminkin vihasta kuin häpeästä, eikä saanut sanaa suustaan. Hän oli sentään Pohjolan valtiatar, eikä ollut tottunut kuuntelemaan moista keneltäkään. Ei edes omalta mieheltään, saati sitten joltain kalevalaiselta laulun lurittajalta.

Ihan aiheesta hän oli pyytänyt Tuonen miestä viemään Lemminkäisen takaisin sinne, minne tämä oli jo kerran joutunut. Miksei se mokoma ollut tehtäväänsä hoitanut. Oli kalevalainen luikahtanut näpeistään kerta toisensa jälkeen. Aivan yhtä kelvoton kuin Märkähattu karjapaimenkin, joka nyt tuvan pimeimmässä nurkassa kauhistuneena lymysi.

"Kyllä sinä Pohjolan akka pidit häät häijysti. Leivoit leivät ja paistoit paistit. Kutsuit kaiken kansan, kurjat kerjäläisetkin. Vaan et kutsunut minua. Kerroit kaikilla kylillä, että tervetulleita ovat joka mies ja nainen, paitsi se Kalevalan kurjin hylkiö! Se, jonka kuolemalla sinä kaikkea kansaa oikein nauratit.

Ja tappaakin sinä minut yritit."

Seuraavaksi 53:
Miekkamiehen haaste