Kalevala kirja netissä

Jakso 53 - Miekkamiehen haaste

Lemminkäistä tiukasti tuijottavan Pohjolan akan kasvoilla välähti pilkallinen hymy, jonka hän kuitenkin nopeasti pois pyyhkäisi. Oli tosiaan tappamista yrittänyt ja yrittäisi vielä uudestaankin. Malttoi kuitenkin vielä pitää suunsa. Jos saisi tuon kalevalaisen juopottelemaan, niin silloin hänet olisi helppo köysiin laittaa ja asettaa pihan paaluun kaiken kansan pilkattavaksi. Tai vaikka pään vahvoista hartioistaan irrottaa.

"Vesikyy sinuun iski, en minä joella ollut. Olisithan sinä nähnyt, jos olisin hevosella seurannut."

Lemminkäinen ei naisen selittelyjä uskonut, mutta halusi vielä piinata Pohjolan väkeä. Katsoa, kuinka he kiemurtelisivat hänen sanojensa edessä, ennen kuin miekat pöydälle nostettaisiin. "En liene Lemminkäinen Kalevalasta enkä tänne toivottava, jos ei pöytään olutta ilmesty ja lämmintä keittoa lautaselle. Että saisi kaukaa tullut vieras syödäksensä ja juodaksensa."

Vihdoin laittoi Pohjolan akka piikansa liikkeelle. "Sinä, laita keittoa tulelle" hän komensi lieden äärellä olevaa lihavaa ja usein niin nauravaista, mutta nyt vakavaksi mennyttä tyttöä. Ja toiselle, laihalle ja pelokkaalle, hän lausui painokkaalla äänellä, tiukasti silmiin katsoen: "Ja sinä noudat kunniavieraalle olutta. Kellarin portaiden vasemmalta puolta, siitä suuresta vanhasta sammiosta."

Jo luonnostaan aran oloinen piika ihan sävähti, kun akka mainitsi vanhan sammion. Siinä oli olut päässyt vanhettumaan eikä se kelleen enää kelvannut. Sammion puut olivat mätiä ja niitä kalvoi valkoisten toukkien armeija.

Ei piika Lemminkäistä säälinyt, mutta pelkäsi tämän pitkää miekkaa. Otti kuitenkin käteensä tyhjän tuopin ja katosi nopeasti tuvasta.

"Ja missä hääpari mahtaa majailla?" kyseli Lemminkäinen teeskennellyn rauhallisella äänellä. Hänellä oli varaa esittää huoletonta, kun oli saanut Pohjolan akan jo askeleen verran tahtoonsa taipumaan. "Kaipaan kovasti silmiini sitä nuorta neitoa, jota itse tulin noutamaan. Jonka vuoksi hiihdin Hiien hirven vaan jota en silti palkakseni saanut."

"Valitsi mieleisensä eikä jäänyt sinua Tuonelasta odottamaan. Eikä ole myöskään suunpieksijöihin mieltynyt, kuten ei yksikään minun tyttäristäni. Itse päätti ja parhaan valitsi!

Aiheetta sinä minua vihaat. En minä sinua käskenyt vesikyyn eteen mennä. Olisit vain joutsenen tuonut niin olisin saanut kauniit sulat nuorimmaiselleni hääpukuun." Ja hetken Lemminkäistä tuijotettuaan jatkoi ylimielisellä äänellä: "Ja pitäisihän kalevalaisen tuntea vesikyyn loitsut!"

Viimeinen lause sattui Lemminkäiseen, sillä Pohjolan akka oli oikeassa. Hänen olisi tosiaankin pitänyt tietää vesikyyn viat. Hän kääntyi poispäin ja antoi katseensa viistää kansanjoukkoa. Kaikesta huomasi, että juhlat olivat jo päättymässä ja hääpari muilla mailla. Ties vaikka olisivat jo omaan kotiinsa menneet.

Haikeus täytti hetkeksi Lemminkäisen mielen. Hän olisi niin mielellään sitä tummatukkaista sirkeäsilmää polvellaan pidellyt ja pehmeää poskeaan silitellyt. Oli vielä niin hyvältä tuoksunutkin. Ja miekkansa kera olisi Kalevalaan vienyt.

Ovi kolahti tuvan perällä ja piika törmäsi sisälle toimittaen hätäisesti oluttuopin Lemminkäisen vahvaan kouraan. Peloissaan lausahti, kuin toista varoittaen, että "Tokkopa on kalevalaisesta näin suuren tuopin juojaksi!" Sitten livahti sukkelaan oven vierelle, jotta pääsisi äkisti ulos tuvasta kun Lemminkäinen tuoppinsa sisällön huomaisi.

Toinen piika jo teki keittoa myöhäiselle vieraalle. Mustuneella liedellä jo höyrysi pata, jonne piika oli vaivihkaa laittanut nahan paloja ja nauriin naatteja. Kerran kun oli huomannut Lemminkäisen itseään katsovan, oli heti päänsä laskenut. Vaan kun vieraan katse vältti, jo ilmestyi pullealle naamalle huvittunut ilme. Ei hän ollut ruokaa ihmiselle tekemässä, vaan eläimille. Sikalan asukeille. Mahtaisi kalevalaisen naama venähtää, kun lautasellisen eteensä saisi. Lieden ääressä tyttö käänsi päänsä pois ja tirskahteli omille ajatuksilleen.

Vieras penkin päässä maistoi juomaansa; se maistui kovasti katkeralta. Katsoi tuoppiinsa, pyöräytti hieman, ja tuopin pohjalla näki toukkien kiemurtelevan. "Tämäkö olutta!" Lemminkäinen julmistui. Loi myrkyllisen katseen oven pielessä lymyävään piikaan ja sanoi painokkaalla äänellä: "Tämän tuopin tuoja saa mennä Tuonelaan. Vielä ennen illan tuloa."

Piika parahti ja säntäsi kauhistuneena ulos tuvasta. Hän tunsi Lemminkäisen maineeltaan, että mies oli ahnas miekkaansa käyttämään.

Katkesivat Pohjolan isännän jutut pöydän toisella puolella. Tummanpuhuvan miehen ilme synkkeni ennestään. Nyt oli vieras mennyt yli rajojensa; ei sopinut Pohjolassa isäntäväen alamaisia Tuonelalla uhkaileman. Vieraan röyhkeys kävi pahasti isännän arvovallalle.

"Ja nyt siivoa suusi, kalevalainen," ärähti iso mies ja hetken hiljaisuuden jälkeen jatkoi: "Kuka sinut tänne kutsui? Itse päätit tulla, kutsumatta ja kaipaamatta. Vieras tyytyköön siihen, mitä talon toimesta pöytään laitetaan! Vaikka kauroja eteesi heitettäisiin!"

Isännän vastaus tuntui joitakuita huvittavan ja tuvassa jokunen naurahtikin. Moni kuitenkin alkoi jo vilkuilla ovelle päin, että jos tulisi kiire pihan puolelle. Ilmapiiri alkoi olla jännittynyt. Nuori nainen ikkunan ääressä tarttui hätäisesti lapsiaan käsistä ja lähti samantien tuvasta. Ilmavirta huojutti kynttilänliekkiä ovensuussa.

Lemminkäinen työnsi kätensä tuoppiin ja kaapi pohjalta valkoisia toukkia kourallisen. Heitti ne keskelle pitkää pöytää kiemurtelemaan ja katsoi Pohjolan isäntää synkin silmin. "Madotko tässä talossa olutta panevat! Eikö ole oikeaa juomaa janoiselle juotavaksi. Ja lihoja pataan pantavaksi.

Millaisena houkkana te oikein minua pidätte? Tietäkää jokk'ikinen, että olen Kalevalan Lemminkäinen ja että minua ei kylän rakkina kohdella!"

"Tuonelle sinä kuulut," sihahti akka suustaan nousten kiukustuneena ylös penkiltään, kuin aikoisi Lemminkäisen kimppuun rynnätä. "Tuonelan maassa on sinulle paikka varattu. On ollut jo aikaa."

Akka kiihtyi omista sanoistaan ja kädet alkoivat heilua hänen mekastaessaan Lemminkäiselle. "Mitä minä sinun syömisistäsi ja juomisistasi. Et sinä niistä piittaa, et sinä häiden vuoksi täällä ole.

Kostamaan sinä tulit. Kostamaan, kun et neitoa minulta saanut. Tulit surmaamaan koko suuren sukuni!"

Akan ääni yltyi yltymistään: "Häivy tästä talosta, Lemminkäinen. Häivy, ennen kuin komennan sotajoukkoni sinut seivästämään ja ruumiisi korpeille syöttämään. Ja voin sinulle luvata, että tällä kertaa ei yksikään Kalevalan noita sinua Tuonelan virralta nouda! Siitä minä pidän huolen omin käsin!"

Lemminkäistä moinen esitys aivan nauratti. Hän tunsi olevansa tilanteen herra. Hän halusi suututtaa Pohjolan väen aivan kokonaan, sillä vihan vimmassa miekkaan tarttuessaan on ihmislapsi heikoimmillaan. Sen Lemminkäinen totisesti tiesi.

"Ettekö te täällä moukkien luolassa tiedä, että ainoastaan tavalliset vieraat kutsutaan. Arvovieraat tulevat omia aikojaan." Hän oli hetkisen hiljaa Pohjolan väkeä silmäillen. Antoi toisten sulatella sanojaan, ja jatkoi sitten pilkallisella äänellä: "Lienet kovastikin köyhtynyt, kun ei ole varaa kuluihini. Älä huoli akkaseni, kyllä minä maksan syömiseni ja juomiseni. Tuosta voit maksun noukkia." Ja heitti lattialle kourallisen teeren höyheniä.

Pohjolan isäntä vallan sydämistyi moisesta. Kirosi synkästi ja jymäytti ison nyrkkinsä kuuluvasti pöytään. Nojautui sitten eteenpäin alkaen laulaa yksitoikkoisella äänellä omaa loitsuaan. Pian Lemminkäinen tunsi ohimoillaan kihelmöintiä ja korvissa kipua. Sitten laulaja ojensi kätensä. Pöydän päässä ollut sammio halkesi ja siitä olut ryöpsähti lattialle lammikoksi. Ei edes valunut lankkujen raoista permannon alle. "Siinä on sinulle olutta," sanoi Pohjolan isäntä myrkyllisellä äänellä Lemminkäiseen katsoen. "Sen kun vain alat latkia!"

Tuvassa koitti odottava hiljaisuus. Ei tohtinut väki edes ovelle mennä, niin jännittyneesti se Lemminkäisen vastausta odotti.