Alkuun5456

Kalevala kirja netissä

Jakso 55 - Pakoon Pohjolasta

Pohjolan isännän kohtalon nähtyään kansa parahti kuin yhdestä suusta ja sitten alkoi kauhistunut hälinä ihmisten rynnätessä kauemmas. Joku kömpelömpi kaatui jäätyään toisten jalkoihin eikä edes hattuaan palannut noutamaan. Hääväen pelko oli hirmuinen, sillä kukaan ei ollut uskonut, että itse Pohjolan isäntä päänsä menettäisi. Vaikka tätä selän takana olikin pilkattu, oli häntä miekkamiehenä kovasti kunnioitettu ja vihamiestensä parissa pelätty. Niin Pohjolan omilla mailla kuin naapureissakin.

Oli juhlakansa pian kadonnut ja pihalla vallitsi hiljaisuus. Eivät kylän koiratkaan olleet jääneet Lemminkäistä haukkumaan, vaan häntä koipien välissä olivat kiitäneet ihmisten mukana pakosalle.

Pian tuvan takana kohosi vankka kallio. Siellä oli seipäitä yhtenään, jokaisessa miehen pää. Pohjolan väen voitonmerkkejä.

Yksi seiväs oli vasta teroitettu ja ilman päätä. Siellä se seisoi, rivinsä viimeisenä, aivan kallion laella. Juuri siten kuin oli Lemminkäisen äiti pojalleen kertonutkin.

Otti Lemminkäinen hiekassa pyörineen Pohjolan isännän pään käteensä. Nosti kasvojensa tasalle tukasta roikottaen ja kuolleen miehen avonaisiin silmiin katsoen kylmästi lausui: "Sait maksaa akkasi kataluudesta. Toivotonta oli aseeseen tarttua, sillä ei ole Pohjolassa taottu miekkaa Lemminkäisen kaulan katkaisijaksi!"

Askelsi vakaasti kallion laelle ja iski pään teroitettuun seipääseen. Katse kohti Kalevalaa, että jokainen Pohjolan asukas tietäisi, mistä surma oli saapunut.

Huolettomin mielin Lemminkäinen palasi takaisin talolle. Tempaisi tuvan oven auki ja jo kynnykseltä huusi: "Tuo, piika, joutuin vettä, että saan käteni puhtaiksi isäntäsi verestä."

Vaan ei piikaa missään näkynyt eikä kuulunut. Eikä talon emäntääkään. Tyystin oli suuri sali ihmisistä tyhjentynyt. Pöydillä tyhjiä tuoppeja, jotkut nurin menneitä, lautasilla ruuan tähteitä.

Kaukana juhlatalosta kailotti Pohjolan akka kovalla äänellään. Kutsui kokoon Pohjolan kansaa ja laittoi viestinviejiä hevosilla kiireesti menemään. Eivät kelvanneet akalle hienot häävieraat, oli löydyttävä miehiä sotisovassaan. Kaipasi sataa vahvaa miekkamiestä kalevalaisen murhamiehen pään menoksi.

Ymmärsi tupaan mennyt Lemminkäinenkin vihdoin, että olivat Pohjolan pidot päättyneet. Rumpuja lyötiin jo. Oli tulossa sota.

Kiireesti kohti Kalevalaa olisi miehen jo lähdettävä. Hätäisesti hän tempaisi pöytäliinan pyyhkien siihen kätensä hyläten sitten lattialle roskien joukkoon. Käsi miekan kouraimella mies meni pihalle, mutta yhtä autiota oli sielläkin. Vain Pohjolan isännän päätön ruumis lojui hiekalla kaivon lähellä. Alkoivat kärpäset kerääntyä ruumiin päälle.

Kylän ulkopuolella löysi Lemminkäinen maasta selvät reen jäljet, jotka pohjoista kohti kaartoivat. Ja suojaisa paikka, jonne hän oli Vihneen jättänyt, oli tyhjä.

"Vihne! Kirotut olkoot nuo kurjat hevosvarkaat!" huudahti kalevalainen pahoilla mielin. Oli Vihne iäksi mennyt. Ensimmäisen kerran aikoihin Lemminkäinen tunsi aitoa surua. Tuo ruskea liinaharja, joka oli vienyt häntä taistelusta toiseen monta monituista kertaa. Jonka kanssa hän oli ottanut vastaan päin ryntäävät isokokoiset saksanmaan hevoset ja nopeajalkaiset venäjänmaan kiitäjät. Eikä se koskaan ollut niitä kavahtanut. Se oli hyvä sotahevonen.

Ja ties minne asti olivat varkaat joutuisalla reellä jo ehtineet.

Juoksuaskelia ottaen Lemminkäinen riensi lähimmän talon tallille, mutta se oli tyystin tyhjä. Olivat vieneet omatkin hevosensa mennessään.

Askeleet riensivät seuraavan tallin nurkalle, mutta sieltäkään ei löytynyt ratsua, ei ajohevosta. "Katala on tämä Pohjolan kansa!" Eikä hänen mieleensä lainkaan juolahtanut, että oli juuri surmannut Pohjolan isännän. Sodan lait olivat astuneet voimaan.

Jo tulivat ensimmäiset Pohjolan miehet kirveineen ja seipäineen. Kolme pelokkaan näköistä pyhäpukuista juhlijaa vieri vieressä ilmestyi harmaan tönön takaa aukealle. "Tätäkö kaipaatte!" karjaisi Lemminkäinen vetäisten miekkansa esille. Eivät jääneet miehet odottamaan miekan terveisiä, vaan säntäsivät nopeasti takaisin talon taakse. Sieltä kyllä mekastusta ja uhkailua kuului.

Joutuisasti Lemminkäinen kolusi vielä muutaman tallin lävitse, mutta yhtään hyväkuntoista hevosta ei niissä ollut. Pilttuista löytyi vain ikäloppuja hevosenraaskuja, jotka eivät olisi kestäneet raskasta matkaa Kalevalaan. Takaa-ajajat kintereillään olisi Lemminkäisen pidettävä yllä melkoista vauhtia, ettei miesjoukko häntä kiinni saisi.

Kaukana kylän toisessa päässä alkoi väkeä jo isommin joukoin kokoontua. Pääosin hienoasuista hääväkeä, mutta myös maamiestä työtamineissaan. Ja alkoivat välkehtiä Päiväläisen säteet myös keihäänkärjistä ja teräviksi hiotuista miekoista. Niitä alkoi tulla lisää.

Kuului puusta korpin ääni. Se raakkui ja mekasti ja sanoi lopulta Lemminkäiselle: "Etkö usko, etkö usko! Miekkaan kuolee, miekkaan kuolee!" Ja sitten se katosi ääneti jonnekin hämyisen metsän syviin varjoihin.

Oli loppumassa aika niin Päiväläiseltä kuin Lemminkäiseltäkin. Ei ollut kalevalaisella enää vaihtoehtoja. Oli käytettävä sanoja.

Matkallaan Pohjolaan oli Lemminkäinen käyttänyt sanojaan huolettomasti, jopa maan matosia murjoessaan, vaikka olisi ne anturansa alle voinut tallata. Oli tuvassa pitänyt sonnia näyttää. Jouten päiten oli hukannut mies arvokkaita sanojaan.

Vaan vielä yhden kerran hän pystyisi loitsunsa laulamaan. Oli löydettävä paikka, jonne ihmissilmät eivät saattaisi nähdä.

Kiiruhti kalevalainen juoksujalkaa metsän siimekseen, jossa etsi hetken aikaa, ennen kuin löysi sopivan, tuuheitten kuusien ympäröimän varjoisan aukion. Sen keskellä oli yksinäinen puunranka, kaiketi salaman joskus katkaisema oksaton runko. Kuin pyhän paaden kuvana.

Oli viimeisen loitsun aika.

Seuraavaksi 56:
Ukkoslintu