Alkuun5557

Kalevala kirja netissä

Jakso 56 - Ukkoslintu

Lemminkäisen katse siveli valkoisia pilvenretaleita, jotka olivat liukenemassa punertuvaan autereeseen. Oli iltaruskon aika.

Mies levitti jalkansa ottaen tukevan asennon ja alkoi laulaa. Aluksi hiljaisella äänellä, mutta koko ajan ääntään voimistaen. Lopulta hän suorastaan karjui ja levitti kätensä kohottaen ne ylös taivasta kohti.

Sai kalevalainen viimeisillä sanoillaan laulettua itsensä ukkoslinnuksi, sulkaisaksi, leveäsiipiseksi valkopyrstöksi. Kädet kasvoivat siiviksi ja täyttyivät suurista sulista. Saappaiden lävitse tunkivat esille koukkukynnet, jalat verhoutuivat vaaleisiin höyheniin. Silmät siirtyivät pään sivuille, nenä venyi väkeväksi nokaksi. Oli rinnassa jo höyhenpeitto, sama kasvoi selän päälle. Säe kerrallaan sanat, nyt jo äänettömät, kadottivat ihmisestä jokk'ikisin ihmisen piirteen.

Oli metsässä ihmisen kokoinen ukkoslintu. Moisen paholaisen eteen ei ollut hyvä vihamiehen astua!

Päästi lintu kurkustaan yhden kimakan kiljaisun, kuin hyvästiksi Pohjolan maille. Hypähti sitten kevyesti ilmaan ja voimakkaasti siipiään hulmautellen taivaalle kohosi. Äänettömien siiveniskujen myötä se nousi ylemmäs puunlatvuksia tavoittelemaan, pian jo yli Pohjolan suuren tuvan lentäen. Nousi nousemistaan Päiväläisen säteitä kohti. Aina niin ylös, että kultainen kehrä poskipäitä kuumotti.

Kaukana siipien alapuolella kuhisi muurahaisia pitkällä aholla. Ja sitten alkoi kuhinan reunasta irrota jono, joka venyi pitkäksi rivistöksi suunnaten kohti Pohjolan taloa, sen edessä suoriksi riveiksi asettuen. Peittyi keihäiden välke jo varjoihin, mutta taivaalta näkyi, että joukko oli suuri ja vahva. Eikä se enää ollut kauhuissaan parkuvaa juhlakansaa. Se oli sotilaista koottu. Pohjolan akan sotajoukko.

Lähtisivätkö keihäsmiehet jalkaisin Lemminkäistä tavoittamaan, satapäisenä marssirivistönä? Voisivathan sitä hevosmiehetkin yrittää. Kymmenen taitavaa miekkamiestä vahvoilla raudikoilla yhtä miestä takaa ajamassa. Kyllä Pohjolan taloista sellainen joukko löytyisi. Vaiko peräti sotapursi kylän rannasta merille lähtisi, kohti sokkeloisia Kalevalan rantoja? Pyytäisi akka itseään Ahtia avukseen, jotta veneensä joutuisasti vesiä myöten kulkisi?

Karkulaista ne eivät kuitenkaan tavoittaisi, sillä ukkoslinnun lailla ei mikään sotajoukko voisi kiitää.

Tuulen siipiä hyväillessä suuntasi lintu kohti kaukaisen Kalevalan maita. Rukoili kotkanhahmoinen matkamies Ukko ylijumalaa avukseen lausuen koukkunokastaan äänettömiä sanoja taivaan hiljaisuuteen.

"Tarkka taivaan valtias,
suurten ilmojen pitäjä.
Synnytä sumuinen ilma,
täytä taivas vetisin harsoin.
Että niiden suojassa kotiini pääsisin.
Turvaan armaan emoni luo.
Ettei Pohjolan akka katala,
ilmojen halki perääni lähtisi."

Lienevätkö äidin rukoukset ehtineet jo valmiiksi taivaan laelle, vai mikäkö lie ollut syynä, sillä tuskin oli rukous lentävän pedon kidasta lähtenyt, kun taivaanranta matkan päässä alkoi jo tummentua ja pilvet torneiksi kerääntyä. Viileni ilma ja navakoitui tuuli.

Vaan mikä se tuolla takana oli? Ukkoslintu oli silmäkulmastaan nähnyt jotakin taivaalla. Tarkka silmä oli erottanut tumman täplän, joka tuultakin nopeammin liiti kohti. Eivät auttaneet ukkoslinnun siiveniskut.

Hopeanvärinen kiitäjä saavutti pian matkalaisen. Se oli haukka, joka kiersi kertaalleen ukkoslinnun ympäri ennen kuin pehmeästi vierelle liukui. Se käänsi julmannäköistä päätään Lemminkäistä kohti ja sen silmät ihan tulena leiskuivat.

Pohjolan isäntä. Matkallaan Tuonelan tuville.

"Lemminkäinen, sinä kelvoton ihminen," kiljaisi Pohjolan isäntä haukan hahmossa. "Saat paeta murhatöitäsi iäti. Mistä luulet kaltaisesi piilopaikan löytävän? Et mistään! Kukaan ei tuollaista raakalaista suojiinsa ota, kun vielä tietävät kannoillasi olevan Pohjolan sotajoukon. Kourallisesta hopeaa ne sinut myyvät, jokainen kalevalainen."

Haukka liikehti kevyesti ukkoslinnun ympärillä. Se nousi selän taa, sitten sivulle, tarkasteli välillä ison linnun ruskeaa höyhenpukua ja vaaleaa päätä, Lemminkäisen harjastukkaa.

"Reilu tappelu se oli," vastasi Lemminkäinen vakaasti liukuaan jatkaen. Sen pää kääntyili haukan mukaan, joka hetki valmiina vastaamaan toisen hyökkäykseen. "Sinä otit seinältä miekan ja sait vastauksen. Olit vain miekkamiehenä minua huonompi!"

"Että minunko syyni, että sinä tulit tupaani riitaa haastamaan!" vastasi haukka. Se oli suunnitellut iskevänsä isompansa selkään nopeasti, mutta joutui luopumaan aikeestaan. Oli liian suuri ja vahva ukkoslintu. Vielä kirveli Pohjolan isäntää Lemminkäisen miekka eivätkä ukkoslinnun terävät kynnet olleet yhtään miekkaa vähäisemmät. Niillä se olisi voinut rusentaa haukan hennon varren murskaksi yhdellä kouraisulla.

Katsoi paremmaksi karttaa vahvempaansa. Antoi olla. Ja miksikä olisikaan ukkoslintuun kiinni käynyt, kun matkalla oli jo satapäinen sotajoukko Lemminkäistä nitistämään.

Siipiensä kärkisulilla lentoa tarkasti ohjaten ukkoslintu jatkoi liukuaan kohti Kalevalaa. "Turha on sinun minulle valittaa. Sinä halusit miekkaa käyttää ja sait miekkaa maistaa."

Se käänsi päätään ja loi sivullaan liukuvaan haukkaan myrkyllisen katseen: "Akkaasi sinun on syyttäminen! Ei edes anteeksi pyytänyt katalaa tekoaan, kun minut oli rantakyylle lähettänyt. Pilkkasi vallan, juotti matoja oluen joukossa.

Mene vain takaisin synkkään pesääsi. Kerro koko Pohjolan väelle, että toivotonta on ihmisen ukkoslintua kiinni saada ja vielä toivottomampaa on sitä keihään kärkeen nostaa."

Samantien sukelsi ukkoslintu taivaiden antamaan sumuun, tuohon kosteantuoksuiseen pehmeään harsoon, joka kattoi kaiken maailman ja äänetkin vaimensi. Katosi samalla ukkoslinnun alta myös metsät ja järvet ja koko maan kansi. Ja kun sivulleen vilkaisi, oli vierellä liitänyt haukkakin jonnekin häipynyt. Liekö suunnannut takaisin omille mailleen, vai liitikö sinne, minne oli matkallakin. Tuonelan virran tuolle puolen.

Heikonheikko Päiväläisen kajo sumun lävitse antoi jonkin aikaa matkalaiselle suuntaa. Sitten sekin katosi ja pian lintu lensi tähtien hehkussa tumman taivaan alla. Sinä yönä ei Kalvakkaistakaan näkynyt. Missä lie maillaan ollut. Levossa kai.

Kaukana alhaalla välkehtivät tummat vedet. Ei erottanut linnun silmä tuttuja maisemia. Ei erottanut toista elävää äänettömällä taivaalla. Häivähdys taivaan tähtöläisten joukossa kertoi jonkun kimaltajan vain paikkaa vaihtaneen.

Sitten, jo ajan kuluttua, jostain kaukaa, vasemman siiven alta, alkoi taivas vaalentua. Se oli Päiväläinen kun taivaalle tahtoi nousta. Väreili ilman reuna lämmön herättämänä ja vihdoin pullahti koko kaunis palleroinen esille maailmaa valaisemaan.

Jo näki Lemminkäinenkin tutut maisemat ja karun miehen mieli herkistyi. Sinisenä kimmelsi pieni kalajärvi metsien puristuksessa. Tuttu joki puikkelehti puiden ja kallioiden lomassa - että osasikin olla mutkikas ja kiemurrella vailla suuntaa merta kohti matkatessaan. Siellä oli poikasena monasti kalalla käynyt.

Tuttu, niin kovin tuttu, oli pitkä ja kapoisa lahdelma joka saaria syleillen ulottui pitkälle metsän keskelle. Kotirantaan. Siihen komean pellon ja tutun torpan kohdalle. Sinne ukkoslintukin suuntasi, leyhytteli siipiään matalissa vielä viimeisen kerran ennen kuin koukkukyntiset jalkansa kivenlohkareen päälle laski.

Oli mies kotiinsa palannut.

Seuraavaksi 57:
Äitinsä kotona