Alkuun5658

Kalevala kirja netissä

Jakso 57 - Äitinsä kotona

Sulivat ukkoslinnun kynnet saappaiden sisälle ja kutistuivat höyhenet häipyen vaatteiden alle. Katosivat pian ukkoslinnun viimeisetkin piirteet. Mies komea sotisovassaan, seisoi taas omalla rakkaalla kotipihallaan.

Vaan oli kallella kypärin, ja mieltä kalvoi jo ahdistus.

Sanat olivat lopussa ja Pohjolasta oli tulossa kostoa janoavia miehiä pitkässä jonossa peitset muassaan. Niiden tielle ei Lemminkäinenkään tohtinut käydä. Eikä löytyisi Kalevalasta riittävästi väkeä, joka hänen konnantöitään alkaisi puolustella. Alkoi jo miestä arveluttaa omat tekonsa.

Uutta tupaansa katsoessaan Lemminkäinen ymmärsi, että ukkoslinnun lento oli antanut hänelle ainoastaan etumatkaa. Ja että pois oli mentävä eikä hän kotitaloaan enää aikoihin näkisi. Jos konsaan näkisikään, ehkä vain hiiltyneen rangan joskus aikojen mentyä.

Nyt olivat armaan emon neuvot tarpeen.

Kolahti aitan ovi, kuuluivat hiljaiset askeleet pihapolulla ja tuvan nurkan takaa tuli vanha nainen vakkasta kädessään pitäen. "Lapseni, armaani!" huudahti äiti tuohivakkasen maahan pudotessa ja marjojen maahan kaatuessa. Kädet levällään hän riensi poikansa luo kietoen kätensä tämän ympärille. Puristi lujasti kuin peläten, että toinen siitä pois katoaisi.

"Sinua olen niin kovasti kaivannut. Öitäni silmää ummistamatta viettänyt. Niin elotonta on täällä ollut kun Kyllikkikin täältä pois lähti." Kyyneleet tukahduttivat hänen sanansa.

"Vai lähti pois," lausahti Lemminkäinen vaisusti. Oli sellaista kyllä aavistellutkin, että ei se mikään yllätys ollut. Vaikka kyllä hän oli silti sisimmässään toivonut, että Kyllikki olisi miehensä vuoksi nöyrtynyt ja häntä kotona odottanut.

Kotvan aikaa liikkumatta oltuaan äiti irrottautui pojasta ja ojensi kädet suoriksi. Tarkasteli poissa olleen lapsensa vakavia kasvoja ja tajusi jonkin asian mieltä painavan. Kovin hiljaiselta poika tuntui.

"Armas lapseni. Vihdoinkin palasit, vaan miksi olet pahoilla mielin? Jättivätkö pikarit tarjoamatta noissa Pohjolan pidoissa? Vai pilkkasivatko tyhmät piiat? Älä siitä huoli. Saat olutta isäsi pikarista, siitä hopeisesta, sinisin kivin koristellusta. Kauniimpaa et konsaan ole nähnyt. Sen isäsi toi kerran sodasta muassaan."

Vieläkään ei äiti malttanut päästää käsiään irti. Ja kovasti ihmetteli, että miksi tämä yhä sotisovassaan kulki.

"Voi äiti! Ei minulta olut juomatta jäänyt. Otan oluen vaikka väkisin. Vaikka itse isännän kädestä!" alkoi Lemminkäisen naama tiuketa kun hän kerskui itsellänsä. Vaan ei ollut äänen sävy aivan sama kuin joskus ennen. Oli miehen sanailu väkinäistä, ilman Lemminkäisen iloisuutta.

"Minua eivät Pohjolan akat eikä piiat pilkkanaan pidä. Ei pitänyt edes Pohjolan isäntä itse; hänkin jäi toiseksi rinnallani. Ei ole poikasi kaltaista urhoa tämän maan päällä!" Äiti sävähti kun toinen uhosi Pohjolan isännän päihittäneensä, mutta ei voinut ymmärtää, mistä oikein oli kyse.

"Missä on hevosesi? Vihne, ravakka liinaharja, jonka kera niin monta kertaa olet maita kiertänyt. Eikä rekeäkään täällä näy! Hevosesiko sinä olet kilpalaulannassa menettänyt."

"En minä oria kaipaa, vaikka kelmit minulta Vihneen varastivatkin. Se potkii vierailta luut murskaksi, kun isäntäänsä ei ole paikalla. Ties vaikka olisi jo pakoon päässyt. Tai mistäpä minä sen tietäisin. Jos vaikka olisivat Pohjolan miehet sen jo hengiltä keihästäneet ja paraikaa lihoja nuotion liekeissä kärventäisivät."

Oli Lemminkäisen yhäti niin paha olla. Synkäksi veti, kun oli niin selvää, että pois olisi pian lähdettävä ja ties milloin voisi takaisin tulla. Vai tulisiko koskaan. Ja minne hän menisi? Tienoot olivat vainoojilleenkin tutut eikä metsän väki häntä sen enempää suojelisi. Eivätkä tahtoneet sanat tulla suuhun, että äidilleen olisi voinut kertoa.

Vilkaisi polun vartta, joka katosi pitkien mäntyjen taa. Se polku kun Pohjolaan johti. Ja sieltä ne olisivat jonkun päivän päästä tulossa, kuten olivat aina ennenkin tulleet. Vainoväki Kalevalan maille.

"No mikä on pojalle tullut?" Äiti halasi taas poikaansa ja silitteli tämän jäykistyneitä käsivarsia. Oli kauhusta kankeana koko keho. Äidin sydäntä alkoi kylmätä, vaikkei hän ymmärtänytkään, että mistä oli kyse. Pojan asiat nyt vain tuntuivat olevan huonolla tolalla.

"Voi äitini. Ei ole naisten nauruista nyt kyse!" sanat alkoivat purkautua Lemminkäisen suusta yhtenä ryöppynä. "Laita konttiin paljon evästä. Laita myös jauhoja ja suolaa. Minulta on kaikki sanat loppu ja nyt on edessäni lähtö. On mentävä pois näistä kotimaisemista. Ties kuinka kauaksi aikaa. Siellä Pohjolassa jo miekkojaan hiovat."

"Miekkoja hiovat!" kauhistui äiti. "Minkä vuoksi? Mitä siellä tapahtui? Kerro minulle, poikani. Jos vaikka vanha äitisi auttaa osaisi! On minulla toki sanoja." Vakavana hän katsoi poikaansa silmiin.

Tämä ei voinut vastata äitinsä katseeseen, vaan käänsi päänsä pois suunnaten silmänsä jonnekin kaukaisuuteen. Tavoitteli etäisyydessä siintävää taivaanrantaa.

"Minun pääni varalle. Hiovat miekkojaan ja kärjestävät keihäitään. Tuli tehtyä paha työ tuolla Pohjolan perällä. Tapoin yhden Pohjolan miehen, itsensä Pohjolan isännän."

"Tapoit Pohjolan isännän!" parahti äiti ottaen askeleen taaksepäin.

"Ehti Pohjolan akka pakoon livahtaa ja alkoi kutsua väkeä kokoon. Ja nyt ne ovat lähdössä perääni isommallakin joukolla." Hetken epäröityään hän sai vihdoin soperrettua "Tai kyllä ne jo matkalla ovat. Jalan vaiko hevosilla, sitä en tiedä. Mutta tulevat varmasti. Sata miestä miekkoinensa, Pohjolan parasta väkeä!"

"Voi sinua poikani poloinen," päästi äiti suustaan tukahtuneella äänellä. Kauhistuneena alkoi käsiään väännellä ja asiaa päivitellessään.

"Minähän varoitin sinua Pohjolaan lähtemästä. Saisit elää rauhassa emosi tuvilla ja eläisit vastakin, jos olisit minua totellut. Et olisi tappeluihin taas joutunut.

Mihin sinä onneton poika rukka aiot nyt mennä? Piilopirtistä ne sinut pian löytäisivät. Vaikka menisit itään tai kauas saksanmaalle, niin laittaisivat ratsumiehet perääsi ja Pohjolaan noutaisivat."

"En tosiaankaan tiedä, minne menisin!" Lemminkäisen ääni oli muuttunut avuttomaksi. Siinä ei ollut enää ripaustakaan itsevarmuudesta, joka hänestä aina oli huokunut. "Äiti, loitsu minut joksikin muuksi. Vaikka metsän puuksi. Huojuisin honkana vaikka monen monta vuotta."

"Toki minä voisin sinut puuksi loitsua, mutta ei se sinua pelastaisi. Ne tuntisivat hajusi silti. Männyt hakataan polttopuiksi, katajat seipäiksi. Koivuna tai leppänä sinut kaskeksi poltettaisiin." Äidin ääni meni hiljaiseksi. Kädet pyyhkivät mustaa, kotitöissä likaantunutta hamettaan.

"Metsän eläimenä et eläisi senkään vertaa. Vainoaisivat sinua isolla joukolla, jos sutena kankailla juoksisit. Tapionkin apuun pyytäisivät. Hänkään kun ei sinua hyvällä muistele."

Lemminkäinen pudisti päätään avuttomana. "Tiedänhän minä susien kohtalon. En minä sutena juokse. Neuvo nyt, minne minä menisin. Ne tulevat joukolla Pohjolasta, muutama päivä korkeintaan, kun ne jo miekkoineen pihaan ryntäävät."

"Tai ehkä sittenkin," lausui äiti rauhoittuen äkisti ja vaipui mietteisiinsä. "Muistan kun isäsi minulle kertoi. On ehkä paikka, jonne voisit mennä!"

Seuraavaksi 58:
Pakolainen