Alkuun570

Kalevala kirja netissä

Jakso 58 - Pakolainen

Vanhan naisen kasvoille kohosi helpottunut ilme. "Se maa on kuitenkin pyhä paikka, siellä ei miekkamiehellä sijaa ole. Jos Pyhän puun alla vannot valasi, että et miekkaasi siellä koske, niin voin sinut turvaan opastaa. Vaan jos valasi syöt, et konsaan enää kotiasi näe."

Yhtään empimättä Lemminkäinen hänelle vastasi "Voi toki, kyllä minä sinulle valani annan. Ja vaikka jätän miekkani kotiin, laitan takaisin aitan ylisille tai metsään kivien alle kätken." Sanojensa vakuudeksi heitti vielä miekkansa maahan osoittaen olevansa valmis sotisovastaan luopumaan.

Pian olikin Lemminkäinen polvillaan savujen edessä vannoen äidilleen pyhät valat. Lupasi jättää sodat kymmeneksi kesäksi. Ei tarttuisi miekkaan, ei kullan eikä naisen vuoksi. Ei ottaisi edes miekkaa mukaansa, vaan kätkisi sen metsään varmaan paikkaan.

Poikansa suusta tämän kuultuaan äiti uskalsi nyt kertoa kaukaisesta maasta. Hän ei ollut sitä koskaan nähnyt, oli vain omalta mieheltään, Lemminkäisen kaltaiselta hurjapäältä, siitä kuullut.

Vaativalla äänellä hän lausui pojalleen: "Ota uusi pursi ja mene eteläisen meren tuolle puolen. Koko suuren merenselän ylitse. Kun jo luulet eksyneesi ja että et koskaan enää maata näkisi, pyydät Ahtia avuksesi, ja löydät keskeltä ulappaa suuren saariston.

Siellä isäsi oli nuorna miesnä piileskellyt ankaria vainoojiaan. Siellä sinun on hyvä olla. Kertoi isäsi, että ihmiset ottavat vilpittömän vieraan avosylin vastaan, mutta jos aseeseen kosket, niin kaulan sinulta katkaisevat. Maa on siellä kallioista ja karua, mutta meri antaa kaikille elannon. Siellä voit takaa-ajajiasi piilotella."

Hetken äiti mietti sanojaan ja jatkoi: "Varmaankin siellä on outoja tapoja, mutta jos oli isäsi siellä toimeen tullut ja sovussa elänyt, niin kyllä menestyt sinäkin. Onhan sinulla," nyt kuulsi äidin kasvoilla vieno hymynhäivänenkin, "...isääsikin paremmat puheen lahjat. Ja laulaa voit kauniisti, vaikka sanasi ovatkin lopussa. Ethän sinä siellä loitsuja tarvitsekaan, sovussa ihmisten kanssa."

"Miksikä isä sieltä sitten pois lähti, jos siellä hyvä oli olla?"

Ei osannut äiti vastata. Oli mieheltään sen verran kuullut, että pikaisesti oli tämän täytynyt saarilta poistua. Liekö vieraaseen naiseen kajonnut vaiko miekkaan sittenkin tarttunut, sitä ei äiti tiennyt. Siitä oli kuitenkin jo aikaa kulunut. Tuskin sen maan asukkaat kaukaa Kalevalasta saapunutta vierastaan edes muistaisivat.

"Laitan sinulle myrskylinnun oppaaksesi. Se liitää väsymättä edessäsi, kunhan vain muistat sitä seurata. Oli myrskyä tai tyventä. Vaan jos reitiltä kerrankin eksyt, et sitä enää milloinkaan silmiisi tavoita. Olet silloin täysin itsesi varassa.

Äläkä käännä purttasi sinne, minne Päiväläinen iltaisin katoaa. Se on kaunis ja lämmin polku, kun johtaa Päiväläisen syliin. On siellä kuitenkin ikuisen lumen ja jään maa. Vielä Pohjolaakin kylmempi, ja aivan eloa vailla. Seuraa lintua, joka sinut perille johtaa.

Piileskele saarilla monta vuotta perätperää, niin kauan, että sielusi arvet katoavat. Vasta sitten, suotuisien tuulien saapuessa, voit palata tänne takaisin, vanhempiesi armaille vainioille.

Lemminkäisen äiti pakkasi pojalleen kahteen suureen pellavakankaiseen säkkiin ruokatarpeita. Kokonaisen kuunkiertämän ajaksi. Laittoi sinne jauhoja, leipää ja kuivattua lihaa. Oli hiukan kesävoitakin vakkasessa. Suolaa yllin kyllin. Ja vielä, varmuuden vuoksi, menneen kesän jyviä siemeneksi, jos jostain palanen multavaa maata pojalle löytyisi.

Aivan viimeksi oli aseiden vuoro. Haikeana Lemminkäinen niistä erosi, mutta oli äitinsä silmien edessä valansa vannonut. Miekkansa siveli lampaan ihralla ja kääri vanhaan hirventaljaan. Jousestaan irrotti jänteen ja keihäistään terävät kärjet. Suuri nyytti sylissään haki metsästä sopivan paikan. Pienen koivun juurella, kivenlohkareiden lomassa, oli isompi kolo. Sinne mies aseensa kätki ja kivenlohkareita päälle vieritteli. Lopuksi vielä risuja päälle heitti. Että kotiin palatessaan tietäisi taivaita hipovaa huojuvaista etsiä.

Katseli mies kotipihaansa haikeana ymmärtäen, että poistuisi nyt useammaksi vuodeksi. Tupa, jonka Kyllikkiään varten rakensi, aitta, jossa kesäöinä oli pienenä nukkunut, pihan polut joita pitkin paljain jaloin poikasena oli Päiväläisen lämmössä kävellyt. "Maat jää matojen syötäväksi ja pellot peurojen piehtaroitavaksi," mutisi hän allapäin itsekseen.

Oli haikea myös Kyllikin vuoksi, kun ei tämä ollut miestään odottanut. Kaipasi kaunisvartista naistaan, vaikka itse olikin tylyin sanoin hänet pois torjunut. Oli luullut, että tulisi Kyllikki kyynelsilmin anteeksi pyytämään, vaan eipä sellainen ollut Kyllikille sopinut. Nyt vasta, kun kaikki oli jo päättynyt, Lemminkäinen tajusi, minkälaisen naisen hän oli Kyllikissään menettänyt. Itseään paremman. Painui Lemminkäisen pää kun lyöty löi vielä itseään.

Sitoi mies säkit yhteen ja heilautti olalleen, toisen syliinsä, toisen selän taa. Vakavana katsoi äitiinsä portaiden äärellä: "Hyvästi sitten, nyt on minun mentävä." Lemminkäinen lausui sanansa hiljaa katse maahan vaipuen. "Kun pimentolan joukko saapuu, niin kerro heille, että kaadoin juuri tuon kasken vaikka se onkin jo vanha. Että lähdin vasta sen tehtyäni suurille saloille. Venhosta tuskin mitään tietävätkään, niin eivät osaa minua meriltä etsiä."

Vastausta odottamatta kääntyi Lemminkäinen ympäri ja asteli nopeasti pois pihapiiristä, pois rakkaista maisemista. Ei enää edes äitiinsä vilkaissut, joka torpan ovelle jäi poikansa perään katsomaan. Kiireesti meni mies, jottei olisi itkemään murtunut, sillä niin kipeää nöyrtyminen teki ylpeälle mielelle.

Äidin tavoin miehen lähtöä katseli metsästä yksinäinen korppi. Kuin olisi huokaus kuulunut linnun suusta.

Rannassa Lemminkäistä odotti kauniisti Päiväläisen loisteessa kiiltelevä tervantuoksuinen veneensä. Tammilankuista se oli menneen talven aikana veistetty. Liukui kevyesti vesille teräksisiltä teloiltaan. Valmiina oli äidin ompelema likaisenharmaa purje, jonka nurkissa mustasta kankaasta tehdyt vahvikkeet. Työnteli vahvalla seipäällä suurta venettä pois viiltelevän kaislikon keskeltä.

Väre näkyi sinisillä laineilla ja tuuli hiveli Lemminkäisen poskipäitä, heilautti vaalea tukkaa. Veti mies purjeen mastoon ja istahti alas peräsimen varteen.

Pyyteli Ahtia avukseen nöyrällä äänellä, kun eivät sanat enää loitsuihin riittäneet. Tämä kuunteli ihmisen toivetta säälivästi ja vene alkoi liukua pitkän pitkää lahdelmaa myöten, kohti avoimia vesiä.

Aikansa matkaa taitettuaan näki Lemminkäinen enää muutaman laakean, pehmeämuotoisen luodon, siinä aavan ulapan äärellä. Siellä karvakalat makoilivat huolettomina Päiväläisen paahteessa. Oli Lemminkäinen joskus käynyt näitä outoja veden eläviä jousen kanssa kokemassa, vaan nyt saivat pitää turkkinsa. Ei ollut tällä kertaa liikkeellä metsämies. Oli itselleen kotia etsivä pakolainen.

Vene heilahti isomman aallon läiskähtäessä kokkaan. Mitä kauemmas ulapalle matka eteni, sen kylmemmältä tuntui tuuli ja suuremmiksi kävivät aallot. Katosivat luodotkin näkyvistä ja keulan edessä näkyi vain suolantuoksuista tyhjää merta, silmän kantamattomiin. Ahdin valvovien silmien edessä hän oli nyt sinne jonnekin matkaamassa. Pahojen töittensä tähden.

Ja taivaalla lenteli yksinäinen myrskylintu hänelle suuntaa näyttämässä. Aivan kuten armas äitinsä oli luvannutkin.

Tämä oli verkkokirjani viimeinen jakso.