Alkuun 5 7

"Ilmaiset e-kirjat"

Jakso 6 - Ja Vihne juoksee

Ruskea liinaharja juoksi joutuisasti polkuja pitkin, halki tuulessa lepattavien koivikoiden, joiden lehdissä jo siellä täällä keltainen pilkahteli. Vihne kapusi innokkaasti ylös pitkälle harjanteelle ohjastajan edes kehottamatta. Kuin olisi hevonenkin ollut innoissaan matkaan lähtemisestä. Jäi Päiväläinen Lemminkäisen selän taa.

Ilta saapui pian, tuli yö, ja uusi päivä. Toinen jos kolmaskin. Yönuotioita ja lyhyitä lepohetkiä lukuun ottamatta matka jatkui keskeytyksettä. Kunnes alkoi matkalainen olla Pohjolan rajamailla. Jossain siellä, missä Pohjolan akka ei vielä hallinnut, mutta jossa kansa eli jatkuvassa pelossa. Otti akka ohraa kun sitä halusi, haki väkipakolla nuoria miehiä sotajoukkoihinsa, kun sellaisia tarvitsi. Se oli rajamaan arkea.

Polku sukeutui alas rinteitä suurten kuusten täyttämään laaksoon. Tuskin jaksoi päivänvalo pilkottaa niiden raskaiden oksien lävitse. Hämärän metsän vehreys tulvahti Lemminkäisen syliin ja hän aivan nautti metsän kosteasta tuoksusta. Suuret sormilehdet, kuin jättiläisen kämmenet, kahisivat reen kylkiä vasten kun se kiiti joutuisasti kuusikon jykevien rankojen välitse.

Äkisti puut katosivat ja Lemminkäinen totesi tulleensa tasaiselle, kovin pitkälle aukiolla. Tuliko oli puut tyystin tappanut vai lieneekö joskus suota ollut? Niityn takana, jossa rinne kohosi ylös maasta, näkyi pieni, harmaa tölli. Oli päivää vielä jäljellä, mutta Lemminkäinen jo kaipasi kattoa päänsä päälle ja hoitajaa hevoselleen. Saisivat pitkässä ajossa jäykistyneet lihakset vihdoin pehmeän makuusijan tasaisella vuoteella. Ja ties vaikka löytyisi piikaakin silmien iloksi.

Lähemmäs päästyään totesi Lemminkäinen asumuksen huononlaiseksi. Ei ollut taitavan isännän tekemä. Kalevalainen katseli ihmetellen karkeasti veistettyjä seinähirsiä. Oli hakkaamalla kuori poistettu, ei sileästi pintaa pitkin. Katolta puuttui päreitä ja ne mitkä siellä olivat, hapsottivat halkeamissaan kuin korpin varpaat. Joku oli kuin hätäpäissään kirvestä heiluttanut. Oli sentään asuttu, koskapa savunkiehkura kirkkaalle taivaalle kohosi. Ei ollut mikään miellyttävä paikka, mutta oli otettava vastaan se, mitä kohtalo tielle laittoi. Pihaan päästyään kiinnitti miekan vyölleen ja nousi reestä.

Asteli sisälle taloon, sen kovasti hämärään huoneeseen. Maalattia ei askelten alla kolahdellut. Käristyksen haju kutkutti nenää; joku oli ollut ruokaa laittamassa. Ja vaikkei Päiväläisen kirkkaasta valosta tullut Lemminkäinen juuri mitään nähnytkään, avasi hän sen kummemmitta suunsa: "Yösijaa olen etsimässä. Onko täällä renkipoikaa hevostani hoitamaan? Pitäisi ruokkia ja harjata hyvin, kun matkaa on tullut jo tovin kuljettua." Naisen käden tekemiä keitoksiakin teki mieli.

Hiljaisuus oli vastauksena. Lemminkäinen ihmetteli moista, sillä hän oli ollut kuulevinaan ihmisen ääntä jostakin. Taivaanvalon haituvat siivilöityivät hirsien raoista, mutta niiden vähäinen hämy ei riittänyt tupaa valaisemaan. Vaikka liedessä paloi tuli, olivat huoneen nurkat synkkiä kuin yö.

Sitten kuului huoneen perältä ääni. Lauloi lapsi lattialla:

"Ei ole talossa tässä,
rinnuksesi riisujata,
aisasi alentajata,
luokin lonkahuttajata."

Lemminkäinen sävähti; lattialla laulava lapsi oli paha enne. Se oli kammottavan näköinen rääsyinen lapsi. Pää oli luonnottoman suuri ja silmät olivat syvällä kuopissaan. Tukkaa ei ollut lapsella ollenkaan. Ääni oli kalsea ja väritön. Kuin aikuisen ihmisen välinpitämätön ääni.

Mies vetäisi miekan esille ja ase kädessään tarkasteli hämärää tupaa mitään muuta näkemättä. Vain tuo surkeannäköinen lapsi, joka puntaroi puukalikoita pienissä käsissään Lemminkäiseen edes vilkaisematta. Aivan kuin vieras olisi ollut lapselle täysin yhdentekevä.

Vaikka olikin sodassa rohkea ja monessa taistelussa karaistu, sai lapsen ääni hänet ahdistumaan ja mies jo harkitsi poistumista synkästä tuvasta.

"Kyllä täältä löytyy hevosellesi hoitaja," vastasi silloin iäkkään naisen kimeä ääni tuvan pimennoista. Lemminkäinen ei häntä tuntenut, mutta nainen tunsi hänet. Vuosia sitten oli Lemminkäinen ryöstänyt tämän sormuksen ja vähäiset hopeat ja jättänyt arven käsivarteen miekallaan.

Katkerana muistoistaan laiha mökineläjä kömpi esille nurkastaan lietensä ääreen: "Hoidetaan lihoiksi tuo sinun elukkasi, niin saan minäkin edes kerran kunnolla syödäkseni! Saat hakea itsellesi uuden ajohevosen, jolla kaltaisesi konna voi kotiinsa mennä. Vielä tänä iltana."

Tulen loimun valaistessa naisen kuluneet kasvot Lemminkäinen tunnisti hänet. Ja muisti omat pahat tekonsa. "Vai sinä!" hän lausahti ilme kiristyen. Tämä ei tainnutkaan olla oikea paikka matkalaisen yöpyä.

"Minäpä juuri, minä!" Pelottomasti nainen asteli lähemmäs, tuli aivan Lemminkäisen eteen. Heristi tälle kiukkuisesti nyrkkiin puristamaansa työn kuluttamaa kättään: "Mitä tänne tuppaat? Ei ole enää hopeaa ryöstettäväksi. Etkä täältä ehjänä pakoon pääse. Olet nyt Pohjolan akan mailla ja hän pitää huolen omistaan."

Hetken aikaa pistävillä, kasvoihin uponneilla silmillään tiukasti Lemminkäistä tuijotettuaan, sylkäisi vielä sanat suustaan: "Pitää myös huolen sinusta!"

Lemminkäinen hymyili kylmästi, mutta ymmärsi, että ei ollut tässä torpassa hänelle yösijaa. Voisi kyllä kolkata koukkuleuan hengiltä yhdellä miekan sivalluksella, mutta mitäpä hän siitä kostuisi. Yön pimeydessä nurkista raahautuisi joku toinen.

"Haisee henkesi yhtä pahalta kuin suden raato kattilassasi. Enpä taida tänne jäädäkään!" lausahti mies ja käännähti samantien kannoillaan mennen ulos raikkaaseen ilmaan, jossa Vihne odotteli. Jotain metsätorpan asukas vielä melusi vihaisella äänellä hänen peräänsä, mutta sitä Lemminkäinen ei enää jäänyt kuuntelemaan.

Matka jatkui iltahämäriin ja alkoivat ennen pitkää tähdet taivalla vaivalloisesti esiin pilkistellä. Vasta Kuun kiivettyä taivaan laelle maailmaa hopeoimaan, Lemminkäinen katsoi sopivaksi pysähtyä. Hakeutui nuoreen lehvästöön, sinne keltaisten koivujen sekaan. Rasvatyynen lammen rannalle. Parempi oli viettää tämäkin yö taivaan tähtien alla, vaikka olikin jo tullut Pohjolan akan maiden tuntumaan, missä vieraan ei aina sopinut silmäänsä ummistaa.

Rauhoitteli hevostaan ja ehkä itseäänkin sävyisästi puhuen: "Ei tuosta akasta väliä ole, mutta se lapsi lattialla. Se oli paha enne, josta äitini joskus minulle kertoi. Niitä minä yritän välttää; ne eivät ole ihmisen lapsia. Niihin eivät loitsutkaan tehoa!"

Lemminkäinen ei pelännyt, mutta oloonsa oli tullut palanen ahdistusta. Hän ymmärsi tavanneensa sen maailman, jota ei voinut miekalla eikä laulamalla ojentaa.

Riisuttuaan hevosen valjaista hän sitoi sen pitkään naruun. Kasasi kuivista puista pienen nuotion ennemminkin vanhasta tottumuksesta kuin kylmää torjuakseen. Hänellähän oli reessään musta karhuntalja, joka antoi lämpöä vielä pahasti kuluneenakin. Nyt se suojasi häntä alkaneen syksyn kylmiltä öiltä.

Vielä ennen uneen vaipumistaan hän ehti nähdä nahkalintujen halkovat taivasta. Nopeita ne olivat, tuskin ehti silmä havaita kun jo pimeään katosivat. Jossain lähellä mahtoi olla onkalo kallion sisässä, jossa ne päivisin riippuivat. Nälissään oli joskus niitä pyytänytkin ja tulella paistanut, mutta ei ollut nyrkin puolikkaan kokoisesta linnusta miehen evääksi. Rumiakin olivat, kuin isokorvaisia rottia ilman karvoja. Vaan nälkäiselle kaikki maistui.

Ja Lemminkäinen vaipui levottomanoloiseen horrokseen. Mieleen tulvahti muisto huoneesta, jossa oli lapsi lattialla. Jonka kasvot olivat kalpeat ja silmissä mustat kuopat. Ja joka käänsi katseensa Lemminkäistä kohti. Kunnes uni vei väsyneen miehen mennessään.

Hevosen hirnahdus aamulla havahdutti Lemminkäisen. Havaitsiko eläin jotakin? Miehen keho jännittyi, käsi puristui tiukemmin miekan kouraimen ympärille. Hän oli jo vuosia nukkunut vierailla mailla miekka hihnalla käteen sidottuna. Silmät tarkistivat tiheän kuusikon peittämää metsää mitään kuitenkaan havaitsematta. Hevonen vain heitteli päätään ja hirnahteli menohalujaan.

"No lähdetään, lähdetään," jutteli Lemminkäinen Vihneelle kömpien ylös karhuntaljan sisältä pirteään alkusyksyn aamuun. Hevonen katseli luottavaisena isäntäänsä suurilla silmillään. Heilautti häntäänsä ja kumartui maasta ruohoa hamuamaan.

Pian oli Lemminkäinen jo reessään antaen hevosensa laukata. Oli Pohjolan akan tuvalle enää lyhyt matka. Vastaanotto ei huhupuheitten mukaan olisi välttämättä ystävällinen, mutta Lemminkäinen luotti itseensä. Oli hän ennenkin yrmeitä emäntiä koppavia piikoja sanoihinsa kiinni napannut. Ja hetken päästä jo laittanut tanssimaan pillinsä mukaan. Vallan hymy levisi miehen komeille kasvoille hänen hetkeksi vaipuessa muistoihinsa. Kyllä löytyisi hänelle piika Pohjolastakin!

Metsäpolku kiemurteli karujen kukkuloiden lomitse laaksoja myöten. Sitä samaa polkua oli myös kauppamiehiä ja vainolaisia keihäineen kulkenut. Sellaisena Lemminkäistäkin joku saattaisi pitää. Vainolaisena. Ja sellainenhan hän sotaretkillään oli ollutkin kun ase kädessä oli kultaa ja hopeaa noutanut ja palavia taloja jälkeensä jättänyt. Kuten muutkin kaltaisensa. Se oli karun maan laki. Vahvemman laki.

Mutta se oli ollut joskus ennen. Ennen kuin oli Kyllikin omakseen noutanut ja taloksi asettunut.