Alkuun 6 8

Kalevala kirja netissä

Jakso 7 - Jo kohta perille Pohjolaan

Parin Päiväläisen kierron jälkeen, syvällä Pohjolan mailla, Lemminkäinen näki veden pinnan siintävän puiden lomasta. Lähemmäs päästyään hän totesi sen kovin tummaksi, aivan mustanpuhuvaksi. Se oli Tuonelan joki.

Avautui virta leveänä aivan kulkijan reitin varressa. Toisella puolen tummaa vettä saattoi nähdä ankeannäköistä metsää matalien rantakallioiden takana. Kituliaan oloisia, harmaita puita, oudon näköisiä. Vaan minkäänlaista elämää ei näkynyt virran sillä puolen.

Taivaalta kuului kuului korpin raakkuva ääni linnun lentäessä joen poikki Tuonelan maille. Liekö vienyt mukanaan ihmissielun?

Vain kaistale tummaa virtaa, ja sitten alkoi ihmiseltä kielletty maa, lausahti Lemminkäisen ääneti mielessään ja käänsi päänsä poispäin. Kovin kalseanoloinen oli tuo äänetön joki. Ei hän Tuonelan maata pelännyt, mutta ei siitä pitänytkään.

Olivat päivät jo lyhyehköiksi käyneet ja yöt kovin pimeitä. Maa punersi kaikkialla Pohjolassa ja koivut kävivät kilpaa keskenään, ken olisi väreissä kaikkein loistokkain. Vaan oli osa jo lehvistään luopunut ja ruipeloina rankoina seisoivat, kuin talven edessä olisivat ennen aikojaan alistuneet.

Kylmä ilma alkoi pyyhkiä miehen kasvoja. Joko se talvi teki tulojaan, näin varhain? Eikä aikaakaan kun jo suuret hiutaleet tulivat alas taivaalta keveästi leijuen, kuin epäröiden, että tohtisivatko lainkaan maan tummalle kamaralle laskeutua.

Ne olivat ensilumen hiutaleita, jotka olivat vain tulleet kertomaan metsälle, että Pohjolassa oli syksy vaihtumassa aikaiseksi talveksi. Kertoivat luonnolle, että vielä oli hetken aikaa valmistautua siihen, mitä tulossa oli. Ehtisivät kasvit ja metsän eläimet suojautua pian päälle tunkevaa, kaiken tappavaa kylmyyttä ja pimeyttä vastaan.

Ja talven selän keskellä, sen kylmimpään aikaan, olisi Päiväläinenkin kokonaisen kuunkierron piilossa pakkaselta ja tuiskulta. Minne sekin mahtoi mennä lymyämään?

Tuli lunta taivaalta, sakeni ajoittain läpitunkemattomaksi hiutaleiden virmellykseksi kadotakseen yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Vielä oli maa lämmin kesän jäljiltä ja lumi suli samantien jättäen jälkeensä pieniä lammikoita ja kosteita kiviä jotka Päiväläinen ja lempeä tuuli pian kuivasivat.

Hieman piti Lemminkäiseen ihan silmiään terästää. Oliko tuolla kauempana puiden takana ihmisen asumus vai mikä? Melkoisen lähellä virtaa oli jotakin, joka näytti kuin kasaan painuneelta saunarakennukselta. Vaan kuka nyt Tuonelan virran äärellä saunoisi ja Tuonelan virrassa itseään vilvoittelisi! Ei ainakaan ihmisen lapsi!

Polku kaartui poispäin joesta ja outo rakennus jäi hevostaan hoputtavan Lemminkäisen selän taakse. Vihne juoksi joutuisasti mutkaisaa polkua ja ennen iltaa matkalainen saapui harvapuustoisen kukkulan laelle. Sieltä Lemminkäinen katseli laaksoon, joka pilkahteli kaukana puunrunkojen lomasta. Pohjolan akan kylä. Siellä se oli, laakean laakson pohjalla, aivan lähellä merta. Ja korviaan höristäen saattoi Lemminkäinen kuulla Rutjan kosken vaimeasti kohisevan jossain laakson toisella puolen näkymättömissä, sankan metsän keskellä.

Vain palasen matkaa taitettuaan Lemminkäinen näki useampiakin kylän taloja jotka kaukaa rinteestä katsoen näyttivät kuin männynkävyiltä ympärillä touhuavine muurahaisineen. Sitten silmä jo tavoitti asumuksen, joka oli monta kertaa muitaan suurempi. Sieltä kylän toiselta reunalta, melkoisen läheltä meren rantaa. Lemminkäinen tiesi Pohjolan akan mahtavaksi, ja taloa oli sanottu linnan kokoiseksi ja sellaiselta se vieraan silmään näyttikin.

Talon harja tavoitteli taivasta: hyvinkin viisi miestä saisi seisoa toistensa hartioilla eivätkä vieläkään kurkihirttä tavoittaisi. Olivat Kalevalan kylillä kertoneet, jotta olisi ylväs Pohjolan linna ikiaikaisista aihkihirsistä tehty. Ei ollut Lemminkäinen konsaan moista nähnyt.

"Jopa on akalla asumus!" ihmetteli Lemminkäinen ääneen itsekseen. "Jos on varaa tuollaiseen, niin kai sillä on piikoja minun ilokseni."

Mies halusi yllättää Pohjolan väen ja sisälle olisi siksi päästävä varkain. Varovasti kalevalainen ajeli lähemmäs, asumuksia vältellen. Löysi tiensä syrjäisen notkelman pohjalle josta ohjasti hevosen äänettömästi puiden lomasta kylää kohti, ohi muutamien harmaiden talojen. Ajoi pitkin tiheän kuusiaidan viertä aina lähelle suurta, avointa porttia. Hetken hän oli liikkumatta paikoillaan kunnes tunsi itsensä valmiiksi Pohjolan akan taloon mennäkseen. Siihen jätti hevosensa ja rekensä.

Heti aidan sisäpuolella vastaan asteli ankaranoloinen silmäpari. Isokokoisen, mustakarvaisen eläimen suusta tuli töin tuskin kuuluva matala, tukahdutettu murina. Ikenet irvessä se näytteli hampaitaan vieraalle. Se oli Pohjolan akan talonvahti, josta äitikin oli varoittanut. Repisi miehen kuin miehen kappaleiksi, jos joku yrittäisi tupaa lähestyä. Ja se odotti vieraan tulevan lähemmäs.

Lemminkäinen alkoi loitsuta, hiljaisella, liki kuiskivalla äänellä.

"Sulje Hiisi haukun leuat, kiinnitä sen leukaluu,
eteen laita suurisulku, haitta hammasten välille,
ettei päästä äänen ääntä, ennen oven narahdusta.

Samalla hän ruoski maata ruoskallaan ja maa alkoi pöllytä ja pöly kasvoi pieneksi pilveksi. Muuttui ilma sakeaksi ja matkalainen ruoski vielä lisää. Lopulta katosi mies udun sisälle. Murina vaimeni ilman saetessa ja jo kuului pelokas uikahdus joka kertoi Lemminkäiselle, että tie tupaan oli nyt vapaa vieraan kulkea.

Mies hiipi hiljaa suuren talon seinustalle. Sisältä kuului ihmisen ääniä, laulamista ja joskus ankaranoloista puhetta. Varovasti hän ikkunan takaa tihrusteli sisälle hämärään tupaan.

Seuraavaksi 8:
Pohjolan akan tuvassa