Alkuun 8 10

Kalevala - aiheinen ilmainen e-kirja

Jakso 9 - Sulho tarjolla Pohjolan tyttärille

Palasi pian rauha Pohjolan akan tupaan ja uskaltautui ennen pitkää kylän väkikin katsomaan mahtavaa vierasta Kalevalasta. Loppujen lopuksi hauskaa ja iloluontoista veijaria, jonka komea olemus varsinkin naisväen silmää miellytti.

Kylän impiä silmäillessään Lemminkäinen tunsi voitonriemua kuten niin usein ennenkin. Eikä hän välittänyt siitä, että laulajia nöyryyttäessään oli kuluttanut arvokkaita sanojaan. Istuskeli mukavasti rahilla, aivan ikkunan vieressä syyspäivän auringon viimeisistä säteistä nauttien. Levisi tyytyväinen hymy miehen kasvoille.

"Älkäätte nyt hyvät neidot peloissanne olko. Minä vain taitojani näytin, en minä millään pahalla. Tulin tänne neittä noutamaan, kunnon piikaa oikealle urholle," rehvasteli Lemminkäinen hyrisevällä äänellään.

"Komeat on Kalevalassa kaskimaat. Vanhimmat jo uutta koivua kasvavat. Hevosia on tallissa monta eikä lehmät enää pieneen navettaan talveksi mahdu." Antoi katseensa häpeämättä hyväillä tupaan tulleita piikoja, jotka Pohjolan akan käskystä tehtäviään toimittivat.

"Ja uusi tupa!" oikein ääni voimistui kun mies innostui kehumaan itseään. "Minulle tulee uusi tupa Kalevalan Kaukoniemeen ja se ei, tottavie, ole mikään savuinen torppa. Kurkihirsi laitetaan niin ylös, että monta miestä saa toistensa päällä seisoa ennen kuin kädet kattoon yltävät.

Tupaan tehdään pitkä pöytä, jotta mahtuu koko talon väki vieraineen kerralla maan antimia murkinoimaan. Lattia tehdään oikein lankuista, jotka menevät sormet sormien lomahan eivät taivu jalan alla." Hän nousi ylös ja asteli malliksi Pohjolan akan tuvan lattiaa näyttäen, kuinka lankut narahtaen taipuivat miehen jalan alla.

"Ja nurkkaan muurataan kunnon leivinuuni. Ei mikään nokipönttö," hän vielä lisäsi katsahtaen merkitsevästi tuvan nurkassa seisovaan uuniin, jonka luukusta lähti musta vana kattoon asti. "Sille olen jo tekijää Virosta kysellyt. Siellä tapasin kerran mestarillisen uunintekijän, joka linnanherrain uunitkin oli muurannut. Ei tarvitse naisväen kasvot noessa uunia sytytellä!

Ja oman huoneen vallan teen nuorikolleni, saa neito talossani paikan, jonne ei anopillakaan ole asiaa.

Minulta syntyy sellainen talo, että ei ole toista koko Kalevalassa. Vertaista saa mennä kauempaa hakemaan!"

Kalevalaisen katse kiersi ympäriinsä tuvassa tarkastellen, millaisen vaikutuksen hänen sanansa olivat saaneet aikaan. Hieman pettyneenä joutui toteamaan, etteivät piiat hänen puheistaan piitanneet. Jatkoivat askareitaan keskenään supatellen kuin mitään eivät olisi kuulleetkaan. Lie akka pitävän heille ankaraa kuria. Heiveröitäkin tuntuvat olevan. Eivätkä vaikuttaneet edes älykkäiltä, vaikka tottelivatkin emäntäänsä nopsasti.

Jaksoi Lemminkäinen kuitenkin uskoa, että kohtapian tulisivat vierasta sulhoa katsomaan ne Pohjolan akan kuulut kukkapäät, joista Kalevalan kylillä oli kuullut puhuttavan. Olihan tässä tarjolla mies, jollaista ei joka kylästä löytynytkään. Ei tavallisista piioista niin väliksi ollutkaan.

Vihdon ryhtyi Pohjolan akka puheväleihin Lemminkäisen kanssa, vaikkei ollutkaan vielä kokemastaan nöyryytyksestä laantunut. Valitsi sanansa toki jo hieman harkitummin. "Olenhan minä sinusta kuullut," aloitti hän epävarmalla äänellä. "Olet se Kalevalan suurisuu, joka päivät pitkät naisia naurattaa ja jokaisen kurkihirren alle pesänsä yöksi haluaa."

Toki oli hänellä kolme tytärtä jo naimaiässä, mutta Pohjolan akkaa ei lainkaan kiinnostanut antaa yhtäkään omaansa Kalevalaan. Olivat omapäistä kansaa. Lauloivat ja loitsuivat ja tekivät taikoja yhtenään. Sotimaan kävivät jo kohta kun saivat kullan kiillon silmiinsä.

Vaan kaikkein eniten naista epäilytti, että oliko tällä tulijalla kultaa ja hopeaa kourallista enempää. Ei ollut sen oloinen vieras, joka eläessään olisi omaisuuksia hankkinut. Oli nuoren oloinen ja käytöskin lapsellista. Sellaisesta ei tulisi tuottoisaa ja nöyrää vävyä hänelle, Pohjolan akalle, jota raavaat miehet pelkäsivät aina laajaa Lappia ja Turjanmaata myöten.

Alkoi akan kiukku taas nousta ja jatkoi vielä tylymmällä äänellä: "Mitä sinä piikoja täältä etsiskelet! Sinullahan on jo vaimo kotosalla. Saaren kukan kävit väkisin noutamassa. Oletko hänet pahoin pidellyt, kun uutta neitoa etsiskelet."

Pohjolan akan suorasukainen tölväys taittoi kärjen Lemminkäisen itsevarmuudelta. Eikö häntä täällä pelättykään, vaikka oli juuri tuvan tyhjentänyt! "Kyllikki kiertää kylillä," ynähti Lemminkäinen ja saattoivatpa korvanlehdetkin hieman punahtaa. Hävetti miehen ajatellakin, ettei ollut saanut omaa vaimoaan kuuliaiseksi.

"Hänellä ei ole tupaani tuleminen. Kun mies oli yötä päivää myrskyäviltä vesiltä einestä hakemassa, niin jo jouti muille tuville menemään. Ei sellaisesta ole minulle piiaksi!"

Pohjolan akka hymyili mielessään, vaikka kasvot pysyivätkin ilmeettöminä. Hänelle alkoi selvitä, että tuo rehvastelija toden totta oli piikaa eikä suinkaan vaimoa hakemassa. Ei tullut kuuloonkaan, että akka olisi omaansa moisella antanut. Pysykööt vaikka ikuisina impinä äitinsä mahtavassa kodissa.

"Minä kun tyttöni naitan, niin niitä häitä vietetäänkin kokonaisen kuun kiertämän verran!" ehätti akka kehaisemaan ja totesi mielessään, että tämän hölmöläisen kustannuksella voisi vielä hieman pilaillakin. Kiimainen sonni ei sivuilleen katso!

Emäntänsä kädenviittauksesta vähäverinen ja hontelo piika meni laittamaan puita lieteen. Hän oli toisesta talosta. Vaatimattoman oloista ihmistä ei kukaan tulisi Kalevalasta asti hakemaan. Leimahtivat puut tuleen ja valkea jakoi lämpöään kaikille.

"Minulla on kultaa ja hopeaa riittämiin," Jatkoi Lemminkäinen rehvasteluaan. "Saat minulta oikein reilut myötäjäiset. Ja kontillisen kauniita pikareita kaupan päälle!" Tosin mies ei tiennyt, millä olisi sanansa lunastanut, mutta se ei ollut häntä ennenkään haitannut. Kyllä hän naisten kanssa aina asiansa selvittäisi.

"Näytä, akka, kaikki tyttäresi, että voin heistä kukkeimman itselleni valita. Minä olen kunnon vaimoa vailla. Minä olen kiertänyt..."

Samassa ovi aukesi ja sisään asteli siroin askelin neito, joka sammutti Lemminkäisen kesken lauseen. Jäi mies tuijottamaan tupaan ilmestynyttä nuorta naista ja kasvoille kohosi peittelemätön ihastus. Juuri kaltaistaan oli Lemminkäinen tullut Pohjolasta hakemaan. Tummatukkainen kikkarapää, vaaleaihoinen ja solakka. Ja niin soma oli nenän nykerö sileiden poskien välissä.

Tyttö, kaunis kuin marja aholla, asteli peremmälle kirjokankaat kädessään. Kirkkaalla äänellään ihmetteli: "Mitä täällä oikein tapahtuu. Kylillä ihan outoja kertoivat, että laulajat olisi Rutjan virtaan singottu!"

Vasta nyt tyttö huomasi hieman sivummalla seisoneen Lemminkäisen ja aavisti puheiden ehkä olleenkin totta. Ihmetteli kyllä mielessään, että tämäkö hienosti pukeutunut ja muutoinkin komean oloinen pieni mies olisi niin kauheita tehnyt?

"Oikeaan taloon minä totisesti saavuin!" hengähti Lemminkäinen. "Juuri tällaista kaunotarta tulin Pohjolaan asti etsimäänkin. Tämän tyttösen minä matkaani otan, vaikka samantien!" Lemminkäinen siveli tyttöä ihastuneella katseellaan. Tämän tummissa silmissä oli kimallus jollaista Lemminkäinen oli harvalla neidolla nähnytkään.

Tytöllä ilme tiukkeni ja silmissä välähti. Pohjolan akan tyttärenä hän oli tottunut kunnioittavampaan kielenkäyttöön ja vaikka sanat kauniita olivatkin, oli vieras suorasukaisuudessaan kertakaikkisen hävytön. Sanaakaan sanomatta laski kankaat pöydälle oven viereen ja tylysti selkänsä kääntäen kaikkosi ulos haluten kertoa, että ei ollut Lemminkäinen taiten sanojaan valinnut.

Jätti kuitenkin jälkeensä suloisen tuoksun, jonka Lemminkäinen vielä unissaankin muistaisi.

Pohjolan akka purskahti hersyvään nauruun. "Vai otat matkaan saman tien! Minun kauneimman tyttäreni! Johan sinä hulluja puhut." Pyyhki kyyneliä silmistään työn kovettamilla käsillään ja jatkoi: "Minun nuorimmaistani et sinä totisesti minnekään vie. Häntä eivät joutavat suunsoittajat mukanaan vie. On sen verran äitiinsä tullut!"

Hieman rauhoituttuaan akka jatkoi: "Vaan enhän minä heidän miehiään valitse, saavat itse päättää mitä tahtovat. Eipä ole jälkeen valittaminen." Piiat vilkaisivat vaivihkaa toisiaan. He totisesti tiesivät, että akka määräsi kaikesta, mitä talossa tapahtui. Sulhasehdokkaita hän oli ennenkin ulos heittänyt eikä piikojenkaan lähettyville sellaisilla ollut mitään asiaa.

Sitten Akan mielessään välähti. Hän oli jo monia vuosia yrittänyt saada kiinni Hiien hirven. Sen, jonka sarvesta ja sapesta saisi syksyllä vahvoja rohtoja taikojen tekemiseen. Niin vahvoja, että yksikään sotajoukko ei sen jälkeen Pohjolan väelle mitään mahtaisi. Eivät kalevalaiset loitsuineen eivätkä turjalaiset taikoineen. Eivät edes rumpujaan takovat Lapin kuulut noidat!

Voisikohan tämä suurisuu siinä onnistua? Pyytäisi Hiien hirven! Kalevalaisethan tunnettiin taitavina metsämiehinä. Siinä he olivat Pohjolan väkeäkin parempina, se akankin oli myönnettävä. Ja jos ei onnistuisi, niin pääsisipähän tästä itserakkaasta hölmöstä hauskasti eroon.

"Enpä anna tyttäriäni joutavalle urokselle, pelkälle suun pieksijälle." Pyöritteli hetken aikaa sanoja suussaan ja jatkoi sitten ovelalla äänellä: "Voit tulla kukkapäätä kosiskelemaan vasta, kun olet hiihtänyt Hiien hirven. Sieltä Hiien metsien periltä!" Niin nokkela oli hänen juonensa, että ei akka kyennyt peittelemään huvittunutta hymyään.

Ilmainen e-kirja

Kalevala - aiheinen verkkokirja, josta julkaistaan uusi jakso joka sunnuntai vuoden 2013 loppukesään asti.
Kirja kuvaa Lemminkäisen seikkailuja romaanina.