Muolaa

Muolaan alueella oli muun kaakkoisen Suomen tapaan runsaasti kapeita luode-kaakko suuntaisia järviä ja vesistölinjoja. Pitäjän keskellä ollut leveähkö Muolajärvi oli vesialueeltaan lähes 40km² laajuinen. Pitäjän pohjoisosissa sijainnut Äyräpäänjärvi laajoine suoalueineen oli kuuluisa linnustostaan ja kasvirikkauksistaan.

Viholan kylän rantaa Muolaassa 1937. – Kuva: Museovirasto.

Yhteiskunta

Muolaa sai ripauksen venäläistä huvila-asutusta lahjoitusmaa-ajan jälkeen, etenkin Viipuri-Pietari rautatien valmistuttua 1870. Huviloita oli 1908 tienoilla noin 300 ja niistä valtaosa ulkomaalaisilla. Etenkin Perkjärven kauniit seudut miellyttivät lomanviettäjiä.

Muolaan talvikäräjät kertovat patriarkaalisesta yhteisöstä. – Kuva: Mauri Terho. Museovirasto.

Hevosvetoinen yhteiskunta oli jähmeä ja se näkyi Muolaan hiljaisessa muutoksessa. Väkiluku kasvoi suuren syntyvyyden ansiosta; syntyneitä oli 50% enemmän kuin kuolleita. Poismuuttajia oli kuitenkin runsaasti. Leveämmän - ja kevyemmän - leivän perään kaupunkeihin muutti 1931 aikana 226 naista ja 131 miestä. Virta vei myös Amerikkaan.

Puhelin saapui pitäjään jo 1800-luvun lopulla, mutta se yleistyi todella hitaasti. Sotien alla Muolaassa ja Äyräpäässä oli yhteensä 192 tilaajaa, kun asukkaita oli 18.000. Radioita oli tuolloin reilut 400 ja myös sähköistyminen oli vaivalloista.

Perkjärven kylänraittia. – Kuva: Jalmari Martikainen. Museovirasto.

Heikommista huolehtiminen oli tuon ajan yhteiskunnossa tärkeää ja vei huomattavan suuren osan pitäjien varoista. Varattomia sijoitettiin maatiloille asumaan kunnan maksamaa korvausta vastaan; viljapelloilla jokaiselle käsiparille löytyi käyttöä. Kuntakokous päätti, että myös huutolaislasten piti käydä vähintään kansakoulu.

Kunnalliskodin taival oli todella pitkä. Siitä keskusteltiin kuntakokouksessa jo 1890, mutta perustettiin itsenäistymisen jälkeen. Vanhuksia varten hankittiin kunnollinen maatila vasta 1930 ja siinä oli tilaa 60:lle asukkaalle. Tilalla oli peltoa puolensataa hehtaaria, pitkälti päälle sata hedelmäpuuta ja runsaasti marjapensaita. Sen yhteyteen rakennettiin myös 12 paikkainen mielisairaala.

Körttiemäntä Peatta Pyykkö verkahameessaan. – Kuva: Tyyni Vahter. Museovirasto.

Lahjoitusmaatalonpoika Vilhelm Äikäs 101 vuoden iässä. – Kuva: Museovirasto.

Rokottajan ja kätilön virat perustettiin 1800-luvun lopulla. Kätilön taksat riippuivat synnyttäjän varallisuudesta: säätyläiset 5mk, varakkaat 2mk, vähävaraiset 1mk ja köyhät ilmaiseksi. Kymmenisen vuotta kätilön jälkeen ilmestyi Muolaaseen kunnanlääkäri, joskin yhdessä Valkjärven ja Kyyrölän kanssa.

Muolaa oli hyvin suomenkielinen ja myös suomenmielinen: ruotsinkielisiä oli 1880 alle 1% asukkaista. Suomenmielisyys tuli esiin myös kunnanisien toimissa. Perkjärven kuivatussuunnitelma esitettiin kunnanisille ruotsinkielisenä. Tästä suivaantuneena kuntakokous esitti paheksuntansa, eikä antanut asiasta lainkaan lausuntoa. Sama kohtalo oli kestikievaria koskeneilla ruotsinkielisillä asiakirjoilla.

Muolaan luterilainen kirkko oli Ernst Lohrmannin suunnittelema. - Kuva: Ernst Lohrmann. Museovirasto.

Muolaan kirkko jatkosodan alussa elokuussa 1941.

Luterilaisuus oli valtauskonto, 5/6 kaikista, ja puolenkymmentä kirkkoa. Kreikkalaiskatolisia (nyk. ortodokseja) oli etenkin Kyyrölän alueella liki 2.000 ja kirkkoja kolme.

Muolaan seurakunta oli kannaksen vanhin ja aikoinaan varsin laaja käsittäen Heinjoen, Kanneljärven, Kivennavan, Muolaan, Uudenkirkon, Valkjärven sekä Äyräpään. Tunnettiin 1352 Ägräpä nimisenä seurakunta.

Kyyrölä - maaorjien jälkeläiset

Kyyrölä oli ”pitäjä” pitäjän keskellä, itsehallintoalue Muolajärven ja Yskjärven välissä. Muolaan ollessa osa Venäjää, saattoivat ylimykset tuoda maaorjia emämaasta ja Muolaaseen heitä oli tuotu parisen sataa. Suomen valtion purkaessa lahjoitusmaajärjestelmää saivat entiset maaorjat omistusoikeuden maihinsa ilman lunastusmaksuja, vaikka sellaisia muilta suomalaisilta yleensä vaadittiinkin. Suomen itsenäistyttyä entisten maaorjien asuttamastaan alueesta tehtiin itsehallintoalue.

Itsehallintoalueen asukkaat olivat kaikki kreikkalaiskatolisia ja viralliset pöytäkirjat tehtiin venäjän kielellä. Siellä toimi kolme venäjänkielistä kansakoulua ja yksi suomenkielinen. Itsenäisyys päättyi, kun alue liitettiin Muolaaseen 1934.

Kyyrölän ortodoksinen kirkko oli Vasili Barankejevin suunnittelema. – Kuva: Vasili Barankeev. Museovirasto.

Lapset koulutielle

Ensimmäinen kuntakokous pidettiin 5 vuotta kunnallislain vahvistamisen jälkeen ja sen ainoa asia oli kansakoulu. Kunnan ongelmana oli, että vaikka rippikoulu olikin kehittänyt lukutaitoa, niin kirjoitustaito oli vielä harvinainen. Ensimmäisen pöytäkirjan osa oli allekirjoittanut puumerkillään eikä nimellään.

Tuleva kansakoululainen hoivaamassa Veikkoa. – Kuva: Suomen Lelumuseo Hevosenkenkä.

Koulun perustamispäätös oli lähes yksimielinen ja rahaakin oli jo kerätty etukäteen. Ruhtinas Galitzin lahjoitti koulurakennusta varten 250 hirttä ja 300 ruplaa, paikalla ollut kuvernööri puolestaan tontin.

Kansakoulutoimi aloitti Pölläkkälässä 1876. Koulurakennuksessa oli kaksi luokkahuonetta ja opettajan asunto keskellä, mikä oli tuon ajan yhteiskunnassa vakiokäytäntö. Koulu on ollut varsin käytännönläheinen, mistä kertoo, että 1911 lähtien lapsille järjestettiin keväisin metsänkylvöpäiviä ja taimienistutuspäiviä.

Sotien alla kunnassa toimi 24 kansakoulua, joskin pienimmissä syrjäkylissä ainoastaan kiertokoulu. Lukuvuoden pituus on ollut eri kouluilla erilainen kestäen joko 18, 28 tai 36 viikkoa. Yksi kouluista oli Perkjärvellä toiminut ”Karjalan lastenkylän kansakoulu”, joka toimi Koteja Kodittomille Lapsille -yhdistyksen keräämillä lahjoitusvaroilla ilman julkista rahoitusta.

Juuri valmistunut kansakoulurakennus Muolaankylässä. – Kuva: Juho Vaari. Museovirasto.

Oppilaita on Muolaan pitäjästä löytynyt 1.800, joita kaitsemaan palkattiin yli 40 opettajaa. Kansakoulujen lisäksi Perkjärven asemakylässä toimi kotiteollisuuskoulu. Maanviljelyskouluunkin suhtauduttiin myönteisesti, vaikka se lopulta perustettiinkin Jääskeen.

Muolaa on ollut keskivertopitäjää koulutusmyönteisempi, vaikka toki sielläkin oli koululaitoksen vastaista jurputusta.

Maatalous sivuelinkeinoineen

Muolaan elämä oli maanviljelys. Viholan kylän viljelyksiä 1937. Kuva: – Museovirasto.

Suuriruhtinaskunnan aikaan Pietari oli muolaalaisille merkittävä leivän tuoja. Sinne toimitettiin tukkipuita, halkoja, katukiviä, lihaa, maitoa, voita... kaikkea mitä miljoonakaupunki tarvitsi ja kannaksen asukkaat vain pystyivät toimittamaan.

Muolaalaisten erikoisuus oli rätinajo. Rättejä kerättiin molemmin puolin rajaa ja Pietariin mentäessä, niitä käytettiin poltettujen savipottien suojana. Lopulta rätit myytiin paperitehtaille.

Itsenäisessä Suomessa Muolaan elätti maatalous merkittävine sivuelinkeinoineen; siitä sai leipänsä 90% muolaalaisista. Alue olikin suotuisa maanviljelylle. Pelloista 45% oli hiekkamaita, 41% savimaita ja 14% mutamaita. Vuoden keskilämpö oli +3 - +4 astetta, touko-syyskuun kasvukauden lämpö 15-16 astetta. Sääoloja on pidetty samanoloisina kuin Uudenmaan ja Varsinais-Suomen alueella.

Pellavan kitkentää Koistin talon pelloilla. Lapset oppivat työnteon vanhempiensa mukana. – Kuva: Tyyni Vahter. Museovirasto.

Vuoden 1918 nälkäkriisin seurauksena peltoalan lisäämisestä tuli valtiollinen tavoite. Eduskunta tuki pientiloja uuden pellon raivaamisessa, millä oli merkitystä etenkin suuren laman aikaan. Muolaassa kuivatettiin sotien välisenä aikana vajaat 4.000ha vesistöjä. Lopulta pellot kattoivat yhden kuudesosan kunnan koko pinta-alasta ollen 90 aaria asukasta kohden, kun viljaomavaraisuuden rajana pidettiin 75 aaria.

Salaojitus ei kuitenkaan ottanut tuulta purjeisiin. Tekniikka esiteltiin maatalousnäyttelyjen kautta jo ennen itsenäistymistä, mutta sotien alla ainoastaan 30 peltohehtaaria oli salaojitettuna.

Pavel Tschernov tukkikuormansa kanssa. – Kuva: H.Roivainen. Museovirasto.

Karjanlanta oli peltojen yleisin lannoite aina 1930-luvun lopulle saakka. Lehmiä pidettiin talvet lantavetoissa, joissa lehmät seisoivat talven myötä paksuuntuvan lantakerroksen päällä polkien sen sorkillaan tiiviiksi. Tänä päivänä isännällä olisi tiedossa matka käräjätupaan. Vuonna 1929 navetoista 96% oli lantanavetoita.

Väkilannoitteet alkoivat kuitenkin tehdä tuloaan ja typpilannoitteiden käyttö kaksinkertaistui 1930-luvulla. Lannoitteita käytettiin lopulta noin 80kg/ha koko maan keskiarvon ollessa sadan kilon tietämissä.

Karjatalouden kasvattaminen johti lypsävien määrän 50% kasvuun 1930-luvulla, mutta maidon tuotannossa muusta maasta jäätiin vielä kauas. Vuosikymmen lopulla lehmien keskituotto oli 2.000kg vuodessa koko maan keskiarvon ollessa 2.700kg.

Maanviljelijä äestää peltoaan risukarhilla. – Kuva: H. Roivainen. Museovirasto.

USA:sta levinnyt maailmanlaajuinen talouslama iski Suomeenkin, mutta täällä vaikutukset jäivät useimpia muita maita lyhytaikaisemmiksi. Myös maatiloja joutui vasaran alle. Asutushallituksella oli kuitenkin oikeus huutaa kiinteistöjä valtiolle ja Muolaassa 21 tilaa kiersi valtiovallan kautta joko entisille omistajilleen tai heidän jälkeläisilleen. Tilojen elämän oli jatkuttava.

Kalastajat ymmärsivät istutusten arvon ja pian itsenäistymisen jälkeen Muolaassa istutettiin useita kymmeniä tuhansia siian, muikun ja lohenpoikasia Kanneljärven ja Kivennavankin puolelle ulottuvaan Suulajärveen.

Teollinen toiminta

Maantieverkosto oli runsaslukuinen ja pitäjän lävitse kulki tärkeä Viipuri-Pietari maantie. Hyvä maantieyhteys myös Käkisalmen kaupunkiin. Radan varrelle rakennettiin Leipäsuon ja Perkjärven asemat sekä venäläisten huvilavieraiden vuoksi vielä pysäkki Sykjärvelle. Alkuaan posti oli kulkenut kaksi kertaa viikossa, mutta rautatieliikenne paransi sitä ja vihdoin 1930 luvulla kaikki kylät saivat postinsa päivittäin.

Saviastioiden valmistusta Kyyrölän kylällä. – Kuva: Antti Pullinen. Museovirasto.

Edellytyksistä huolimatta teollisuus on kuitenkin jäänyt vaatimattomaksi. Perkjärvellä toimi Savikon Saha ja Tiili Oy joissa suurimmillaan liki puolen tuhatta työntekijää. Tiilitehdas syöksi uuneistaan jopa 4 miljoonaa tiiltä vuodessa, 10.000 tiiltä päivässä. Perkjärvellä oli myös pieni makaronitehdas, joka pystyi tuottamaan päivässä puolitoista tonnia makaronia.

Ympäri Suomen tunnettiin Muolaan pottiteollisuus. Saviruukkujen valmistuksessa hyödynnettiin edellisten sukupolvien osaamista ja taito periytyi suvussa. Tuotanto oli käsityötä, jossa jalkojakin tarvittiin: potintekijä pyöritti sorviaan jalkapolkimella. Ruukun tultua muovatuksi se kuivattiin ja lopulta poltettiin uunissa 10-12 tunnin ajan. Alkuaan saviruukkuja tehtiin talvella, kun peltotöitä ei ollut, mutta myöhemmin siitä kehittyi läpi vuoden toimivaa pienteollisuutta.

Sota-ajat

Mannerheim-linjaksi kutsuttu puolustuslinja kulki Muolaan pitäjän ja kirkonmäen kautta; myös hautuumaalle kaivettiin juoksuhautoja. YH:n alettu lokakuussa alkoivat myös hevosten pakko-otot ja Muolaan pelloilta poistui liki tuhat hevosta ”armeijan harmaisiin”.

Leipäsuon rautatieasema Muolaassa. – Kuva: Museovirasto.

Sodan alettua Muolaan alueella taisteltiin helmikuun puoliväliin saakka, jolloin joukot määrättiin perääntymään. Huomattava osa miehistä oli Er.P4:n riveissä taistelleita muolaalaisia, jotka kirjaimellisesti puolustivat omia kotejaan.

Talvisodan alla luterilaisen kirkon esineistöä kaivettiin piiloon maan alle ja sieltä ehtoollisvälineet, kynttilänjalat ja muut otettiin esille Jatkosodan aikana omien joukkojen vallattua alueen. Hyökkäysvaiheen jälkeen 2/3 väestöstä palasi kotiseudulleen, vaikka 90% alueen rakennuksista olikin tuhoutunut. Sodan tuhoja ehdittiin korjata pitkälle, ennen kuin kaikki oli taas jätettävä.

Evakon paluu kotikonnuille syyskesällä 1941.

Kesällä 1943 osa evakoitten kodeista oli pahvisia mökkejä.

Vanhempi historia - lahjoitusmaakausi

Aikana, jolloin Ruotsia ja Novgorodia ei vielä ollut olemassakaan, Karjalankannaksella - kuten koko Suomessa - elettiin kivikautisen ihmisen elämää. Tästä kertovia löytöjä on tehty läheltä Vuoksea. Rautakauden esineistöä puolestaan ovat maaperästä kaivetut miekka ja keihäs.

Lahjoitusmaakäytäntö oli Suomessa sekä Ruotsin että Venäjän alaisuudessa. Vallanpitäjät lahjoittivat suosikeilleen alueita, joilta nämä mm keräsivät veroja.

Lahjoitusmaaisäntien oikeudet ja arkipäivän käytäntö vaihtelivat voimakkaasti ja venäjänvallan aikana heidän oikeudellinen turvansa oli heikko. Talonpoikien oli tehtävä töitä kartanoitten tiluksilla ja omat pellot jäivät huonolle hoidolle. Jos verojen maksu ei onnistunut, tai talonpojat asettuivat vastahankaan, heitä kohtasi häätö omilta tiloiltaan.

Oinalan kartanon kaunista puutarha. – Kuva: Museovirasto.

Parhaimmillaan talonpojat saivat elää ilman mielivaltaa, mutta huonoimmillaan heidän asemansa lähenteli maaorjuutta. Asiat kärjistyivät Venäjän vallan aikana lahjoitusmaaisäntien hoitaessa maitaan pitkälti samalla tavalla kuin mihin he olivat tottuneet Venäjällä. Huomattava osa lahjoitusmaaisännistä oli entisiä sotilaita.

Kuusaan hovi Muolaassa. Sota-aikana rakennuksessa toimi ensin kenttäsairaala, sittemmin väliaikainen kirkko.

Talonpoikien oikeudeton aikakausi kesti puolentoista sataa vuotta päättyen lopullisesti Suomessa vasta 1891, liki 30 vuotta kestäneen laillisuus- ja talouskamppailun jälkeen. Suomen valtio neuvotteli kaupat lahjoitusmaiden omistajien kanssa, mikä saattoi kestää vuosikymmeniäkin. Talonpojat puolestaan ostivat omat perintötilansa valtiolta ja hinta oli murto-osa siitä, mitä valtio oli samasta maa-alasta maksanut. Viimeiset perintökirjat jaettiin vasta Suomen itsenäistymisen jälkeen.