Uusikirkko

Huviloiden aikaan

Uudenkirkon alue kiinnosti varakkaita pietarilaisia 1800-luvun lopulta lähtien ja kesäaikaan vilkas huvilaelämä herätti uinuvan maalaispitäjän eloon. Tonttikauppa kukoisti ja Suomen itsenäistymiseen mennessä pitäjän alueesta kolmannes oli siirtynyt venäläisille, jotka omistivat Uudellakirkolla yli 1.700 huvilaa ja suurta maatilaa. Lisäksi venäläisten omistuksessa oli liki 400 maatilaa, joiden koko, 28.000ha, oli yli kolmannes kaikkien Uudenkirkon tilusten pinta-alasta.

Paikallisille asukkaille huvilaelämän kukoistus oli ”kulta-aikaa” ja tiesi helppoa rahaa. Varakkaat kesävieraat tarvitsivat kaikkea mahdollista elintarvikkeista hevosajureihin ja lisäksi heitä varten pitäjään rakennettiin useita kreikkalaiskatolisia kirkkoja.

Äveriäimmissä hoveissa oli hopeapajujen koristamia puistoja suihkulähteineen ja lammikoissa molskahtelivat ruutanat. Kuin Ranskan aurinkokuninkaan maailma pienoiskoossa - ja vain lyhyttä kesäaikaa varten.

Eräs tunnetuimpia muistomerkkejä tuolta ajalta on Maria Kartavtsevin muistoksi rakennettu rakennuskokonaisuus, joka sai nimekseen "Rakkauden hauta". Se käsitti kupolikattoisen kirkon, kellotapulin ja merelle katsovan kauniin naisen patsaan. Patsaan jalustassa on venäjänkielinen teksti:

"Liian vähän arvostin ja hellin sinua elämäsi aikana, rakas Merjuska, sitä vastoin kuolemasi jälkeen pidän pyhänä täyttää tahtosi, neuvosi ja toiveesi. Koko sydämestäni Sinun Eugenij."

Vammeljoen varrella Vanhasahan kohdalla sijaitsi Vulinan taiteilijahuvila puistoineen. Sen rakennuksista tunnetuinta kunnioitettiin nimellä "Pirunkirkko". Uudellakirkolla vietti kesiään myös Tsaari Nikolai II:n henkilääkäri, tohtori Botkin nuorempi, joka hoiti myös suomalaisia.

Keski-Venäjältä saapuneen ruhtinas Welzin huvilan maastossa elelivät liito-oravat. Kolmikerroksisesta hirsihuvilasta tuli sittemmin koulurakennus. Kaivon muodosti 110m pituinen 3 tuuman teräsputki, josta tuli vettä painevoimalla ja liikavesi ohjattiin mereen.

Varakkaat puolalaiset rakennuttivat Merentähden orpokodin 250 lapselle. Se oli aikanaan Suomen suurin puurakennus, jossa oli 150 huonetta. Orpokodin yhteisöön kuului myös sairaala, kirkko ja koulu. Toiminta loppui 1920-luvulla ja lapset siirrettiin Venäjästä itsenäistyneeseen Puolaan. Päärakennus purettiin ja vietiin Suojärvelle, jossa siitä tehtiin Seurahuone.

Lukemattomien muiden varakkaiden lisäksi ruotsalaismiljonääri Alfred Nobelilla oli kesänviettopaikka Metsäkylän kylässä ja myös kirjailija Maxim Gorki asui Uudenkirkon alueella.

Venäjän sisällissodan myllerrysten aikana Lenin allekirjoitti Suomen itsenäisyyden 31.12.1917 ja saapui Halilaan 6.1.1918. Pietarista tuli kaksi miestä murhatakseen Leninin, mutta he saapuivat 2 tuntia liian myöhään. Tämä oli juuri ehtinyt poistua sieltä. Seuraava murhayritys tehtiin sitten Pietarissa.

Vuosi 1917 pyyhkäisi pois ylellisen elämän niin Pietarista kuin Uudeltakirkoltakin ja venäläinen yläluokka katosi punaisen vallankumouksen kurimukseen. Tuhannet taatsat autioituivat ja viisi vuotta tyhjillään olleet ulkomaalaisten omistamat rakennukset myytiin julkisella huutokaupalla. Rakennuksia purettiin ja siirrettiin muualle Suomeen. Halilassa sijainnut kreikkalaiskatolinen kirkko oli menettänyt sanankuulijansa ja se ostettiin evankelisluterilaiselle seurakunnalle 1925.

Yhteiskunta

Kirkkojärven kirkonkylä Viipuri-Terijoki maantien varrella oli Uudenkirkon keskus. Tulotaso ja oppisivistys korkeammalla tasolla kuin muissa kylissä ja siellä asuvia pidettiinkin "parempina ihmisinä". Kirkonkylällä sijaitsivat mm koulut, apteekki, lääkäri ja sairaala. Ennen muita kyliä sinne rakennettiin toimiva sähköjärjestelmä ja puhelinyhteydet. Suurin kylä oli kuitenkin rannikolla sijainnut Ino.

Arkipäivän elämää Uudellakirkolla hallitsivat maatalous, kalastus, metsätyöt ja marjastus. Huvilaelämä kukoisti vain muutaman vuosikymmenen ajan ollen voimakkaimmillaan juuri ennen Ensimmäistä maailmasotaa. Jättäen jälkeensä ne kuulut "kultaiset muistot".

Suuriruhtinaskaudelle emämaasta oli tuotu halpaa viljaa, minkä seurauksena maatalous kaikkialla Suomessa oli jäänyt toisarvoiseen asemaan. Itsenäistymisen jälkeen sen kehittämiseen oli paneuduttava tosissaan. Perheet ja kylät olivat hyvin itsellisiä: paikallinen suutari teki kengät ja ompelija vaatteet. Omat viljelmät tuottivat valtaosan elintarvikkeista. Kaupasta ostettiin vain sitä, mitä omalla tilalla ei tuotettu: hiivaa, kahvia, sokeria, suolaa, laardia ja lamppuöljyä. Joskus toki juustoa ja makkaraakin.

Itä-Karjalasta tulleet Aunuksen ”laukkuryssät” ja ”harjaukot” astuivat pyytämättä tupaan ja myivät nappeja, neuloja, naskaleita, silkkihuiveja, partasuteja... mikä kaikkea heidän suurista laukuistaan vain löytyi. Rajan sulkeuduttua lopullisesti 1920-luvun alussa, katosivat hekin Uudenkirkon kapeilta kujilta. Myös kotimaisia kiertokauppiaita kävi kylissä joissa ei ollut kauppoja. Myivät saviruukkuja, puukauhoja, jäätelöä, jopa porsaita. Hyvä myyjä myy sitä, mitä asiakas haluaa ostaa.

Postin kulku oli verkkaista. Joihinkin kyliin tuotiin posti vain muutamina päivinä viikossa ja se piti itse noutaa kylän yhteiseltä postilaatikolta. Jos oli paikalla postin käydessä, saattoi jättää omat kirjeensä kuljetettavaksi. Postilaatikolla käynti hoiti myös tiedottamista kylän asukkaiden kesken.

Hevosvetoisessa yhteisössä muutokset tapahtuivat joka saralla hitaasti. Puhelin ja radio olivat harvinaisuuksia ja ”bensiinirattahien” ilmaantumisesta huolimatta kumipyöräkärryjä hevosten takana vierastettiin vielä 1930-luvullakin.

Alueella oli useita ”umpikartanoita”. Neljä rakennusta rakennettiin siten, että niiden keskelle jäi suorakaiteen muotoinen alue. Pieni piha oli suojassa petoeläimiltä ja luvattomilta kulkijoilta.

Kunnanlääkäri aloitti virassaan aivan 1800-luvun lopulla ja pian sen jälkeen valmistui 500 paikkainen kunnansairaala vanhaan postikonttorin taloon. Myös yksityinen apteekki aloitti tuolloin toimintansa. Koska kunnalla oli kuluja, piti kuntalaisten myös maksaa veroja. Maksuvelvollisia aivan Talvisodan alla oli vajaat 3.000 ja veroa maksettiin myös 224 koirasta.

Köyhistä pidettiin huolta. Huoltoapua sai 3% kuntalaisista, 402 henkeä, joista satakunta asusti kunnalliskodissa. Työttömiä oli sotien alla 300. Kunnalliskodin kanssa toimineella maatilalla oli 50ha peltoja viljelyssä.

Kirkonmiehillä oli tapana kierrellä seurakuntaa ja merkitä muistiin, ketkä olivat läsnä ja ketkä eivät. Jos joku ei ollut käynyt ehtoollisella, siitä huomautettiin. Lukukinkereittä pidettiin vielä 1930-luvullakin. Viimeisin luterilainen kirkko vihittiin käyttöön 1807. Talvisodan alussa suomalaisjoukot laittoivat sen tuleen vetäytyessään alueelta. Uudellakirkolla toimi myös kreikkalais-katolinen seurakunta.

Luonnonolot

Maisemaa on kutsuttu vaihtelevan kumpuilevaksi järvineen ja jokineen. Parinkymmenen hehtaarin lehtikuusimetsikkö Raivolassa oli hyvin tunnettu nähtävyys herättäen kiinnostusta ulkomaita myöten. Se oli todella pitkän työn tulos: metsän kylvö oli aloitettu 1738, keisarinna Annan hallitessa Venäjää. Kasvustolle suotuisasta ilmastosta kertovat metsiköstä löytyvät puulajit: tammi, saarni, lehmus, vaahtera ja pähkinäpuu monien muiden ohella. Siellä myös tuomi kukki ja paikoin valkovuokot peittivät maan.

Uudenkirkon aluetta viistivät luode-kaakko suuntaiset vesistölinjoja, jotka muodostuivat usein kapeista järvistä ja samansuuntaisista joista. Joet tulvivat keväisin nostaen rantapelloille kasvua edesauttavaa lietettä kuin Niilin varrella ikään. Niitä myöten kulkivat myös soutuveneet ihmisten askareissa ja isompia pitkin uitettiin tukkeja alajuoksulle, aina ulkomaille vientiä varten.

Mäkienmäki kohosi sata metriä merenpinnan yläpuolelle minkä lisäksi myös Neuvola ja Kirjavala houkuttivat avaria näkymiä kaipaavia matkaajia. Mäkienmäelle oli rakennettu 30 metrinen näköalatorni, josta kirkkaalla säällä saattoi kiikaroida 70km päässä olevaa Pietari-Paavalin kullattua kirkontornia Leningradissa. Vammeljoen suistosta löytyy jylhä Kuolemankuilu.

Uudenkirkon eteläraja oli Suomenlahtea ollen täysin avoin, ilman suojaisia lahdenpoukamia. Niinpä länsimyrskyt iskivät rantaan koko voimallaan ja pahimpien myräköiden jälkeen ranta muistutti mukulakivipeltoa, kun sitä ennen siellä oli ollut kaunis hiekkaranta. Kalastajien oli kiskottava veneensä pitkälle maihin. Talvisin tuuli ajoi ahtojäitä rannalle "ruoppaiksi", jopa kymmenmetrisiksi röykkiöiksi.

Koulutoimi

Aluksi kansanopetusta annettiin lukkarien johtamissa pitäjänkouluissa ja sittemmin kiertokouluissa. Lukutaidon kannalta äärimmäisen tärkeä kirjasto oli maamme vanhimpia, perustettu jo 1800-luvun puolivälissä.

Kansakoulu saapui Uudellekirkolle 1872 ja niiden määrä kasvoi lopulta 21:een. Kansanopisto aloitti 1894 jatkaen sittemmin toimintaansa uuden naapurikunnan puolella Kanneljärven kansanopiston nimellä. Itsenäistymisen jälkeen Venäjän sotaministeri Kuropatkinin huvilasta tehtiin yhdelle koululle koulurakennus. Siellä toimi myös keskikoulu ja kotitalouskoulu.

Tosin ei se koulutie kivutta alkanut Uudellakirkollakaan, sillä varsinkin vähävaraisten lasten koulunkäyntiä pidettiin joutavana laiskotteluna. Tuon ajan yhteisöissä lapset piti saada mukaan maatilojen töihin niin pien kuin mahdollista. Nälän karkottaminen oli tärkeää, eikä ”lapsityövoima” käsitettä tunnettu.

Sotien alla Uudenkirkon alakansakouluissa, yläkansakouluissa ja jatkokouluissa yhteensä oli yli 1600 lasta joita kaitsemassa lähes 40 opettajaa. Lapsista puolentoista sataa sai avustusta ruokaan tai vaatteisiin ja muutama pitkämatkalainen myös majoitukseen. Päästötodistuksia jaettiin parisen sataa.

Kunnan alueella toimi valtion ylläpitämä, vähävaraisten perheitten tytöille ja pojille tarkoitettu Kannaksen ammattikoulu Rivutti. Sisäoppilaitoksen oppilaat tulivat pääosin Viipurin läänistä, jonkin verran muualtakin Suomesta. Sotien jälkeen se jatkoi työtään Espoon Leppävaarassa.

Elinkeinoelämä oli maataloutta

Maatalous oli pääelinkeino 8.000 viljellyllä hehtaarillaan elättäen liki 90% kuntalaisista. Tähän lienee vaikuttanut Kannaksen ilmasto, pitkät ja lämpimät kesät, sekä maataloudelle monin paikoin hedelmällinen maaperä.

Viljeltiin etenkin ruista, mutta myös kauraa ja ohraa. Vehnänviljely alkoi yleistyä 1930-luvun lopulla. Pellot tuottivat myös perunaa ja lehmien talviruokintaa varten myös heinää. Kankaankudontaa varten viljeltiin jonkin verran myös pellavaa. Varhaisperunaa ja maitoa toimitettiin Viipuriinkin. Pitäjässä oli 22 jauhomyllyä, joiden yhteydessä toimi myös pärehöyliä.

Maatilayhteisöissä jauhomyllyt ja pärehöylät olivat yleisiä kaikkialla Suomessa.

Liikenneyhteyksien ja Pietarin läheisyyden vuoksi Uudenkirkon olisi pitänyt olla menestyvä pitäjä. Viipurin ja Pietarin väliset kulkuväylät kulkivat pitäjän poikki. Sen alueella kulki useitakin maanteitä suuntanaan Pietari. Rannan läheisyyteen oli rakennettu rautatie ja toinen rautatielinja oli Kanneljärven pitäjän puolella, muutaman kilometrin päässä pitäjien rajasta. Koiviston radan valmistuminen 1916 toki vilkastutti pitäjän elämää, mutta ei saanut kehitystä vauhtiin.

Toki siellä oli toiminut ainakin kolme lasitehdasta 1800-luvulla tuottaen lasia pietarilaisten ikkunoihin, sekä myös lasisia käyttötavaroita. Jermilän eli Mustaruukin lasitehdas, Leistilän lasitehdas ja Jäppilän lasitehdas. Viimeinenkin sammutti tulensa pian 1800-luvun puolivälin jälkeen.

Huvilakauden aikaan ei yksinkertaisesti ollut tarvetta teollisuuden kehittämiseen, kun rakentaminen ja palveluelinkeinot tarjosivat riittävästi työtä jokaiselle. Lisäksi varsin moni isäntä kävi Pietarissa metropolissa vossikanajossa.

Päivittäistä asiakaspalvelua hoidettiin mm Ville Hussin sekatavarakaupassa, Inon Osuuskapassa, Halilan Osuuskaupassa ja Meijerissä sekä Fritz Hopeanaulan kaupassa. Osuuskaupoilla useita myymälöitä pitäjän eri kylissä.

Vesille miesten mieli

Suuriruhtinaskunnan aikaan väkirikas Pietari otti vastaan "kaiken", minkä suomalaiset kalastajat saattoivat sinne toimittaa. Jaalat ja kaljaasit seilasivat kesäaikana suurkaupungin satamiin vieden mukanaan niin meren kuin peltojenkin antimia. Kehittyipä ammattikunta, jota kutsuttiin "elävänkalanvetäjiksi". Kalastajat toimittivat pyytämänsä kalat elävinä Pietariin, myös talvisin. Siellä niistä sai suuremman hinnan kuin kuolleista; kiiskiliemi oli arvostettua Venäjällä.

Talvikalastus verkoilla ja nuoralla oli yleisempää kuin kesien merikalastus rysillä. Jään ollessa riittävän vahvaa, kalastajat veivät puisia majoja jäälle kauas rantamaisemista. Niissä yövyttiin viikon päivät ja laitettiin myös ruokaa. Parhaimpina talvikausina jäällä oli kymmeniä nuottakuntia. Saaliskala oli yleisimmin hailia eli silakkaa.

Itsenäisyyden saavuttamisen jälkeen itäisen merirajan läheisyys tuli kalastajille todelliseksi ongelmaksi. Raja oli vain kolmen kilometrin päässä rannasta ja parhaat nuotta-apajat olivat jääneet Neuvostoliiton puolelle. Sen ylittäminen saattoi sakkojen lisäksi johtaa pyydysten - rikosvälineitten - menettämiseen. Suomen valtio ehdottikin 1930-luvun puolivälissä Neuvostoliitolle merirajan siirtoa lähemmäs Leningradia.

Talvisaikaan nopeilla lumikiitäjillä liikkuneiden itäisten merivartijoitten käsiin joutuminen tarkoitti parin viikon ”täysihoitoa” Leningradissa. Suojeluskuntalaisille saattoi tulla vakoilusyytteitä ja linnatuomioita. Siksipä monet kävivät luvattomilla kalavesillä yöaikaan tai lumipukuihin pukeutuneina.

Pyydykset olivat pääasiassa pumpulilangasta kudottuja, jotka kalastuksen jälkeen kuivattiin saunassa ja kesäaikaan jätettiin aurinkoon kuivamaan. Merenkäynti kaiken kaikkiaan oli pienimuotoista. Kalastuksen lisäksi rannikkolaivurit veivät halkoja Helsinkiin sekä puutavaraa isompiin satamiin ulkomaille vietäväksi.

Loppiainen 1935 oli Inon kylässä synkkä. Miehet olivat lähteneet talvikalastukseen, vaikka jää oli alle 20cm vahvuista. Kesken pyyntimatkan tyyni sää muuttui itämyrskyksi ja lumisateeksi. Ennen kuin verkot saatiin ylös, jää repesi Niemen kohdalta. Yksi mies jäi rannan puolelle ja pääsi viemään viestiä maissa olville. Jäälautta vei kahdeksan miestä avomerelle, jossa he menehtyivät. Jään repeily ei ollut ainutkertaista ja joskus kalastajia oli pelastettu Ilmavoimien lentokoneilla.

Myös kesäisin oli otettava huomioon meren läheisyys, sillä ilman saarien suojaa olevaan rantaan iskevien myrskyjen voima oli ankara.

Teollinen toiminta

Teollinen toiminta sai varsin monessa pitäjässä alkunsa ulkomaalaisten tuoman tietotaidon ja varallisuuden ansiosta.

Jooseppi Reimanin tiiliruukki antoi kesäisin töitä 10 hengelle. Hänen yrityksessään tehtiin käsityönä 30.000 savitiiltä kesässä. Ainoa ”moottori” oli kauramoottori: hevonen pyöritti savensekoituslaitetta ja ihmiset sulloivat sekoitetun massan muotteihin. Tiilet kuivattiin auringossa ja poltettiin uunissa. Tiiliuuni oli 3m korkea ja tiilien latominen oikealla tavalla oli oman aikansa high-techiä, erittäin arvokasta tietoa.

Herman Wistillä oli kulta- ja hopeasepän liike, jossa työskenteli 30-40 ihmistä. Talvisodan alla osa Wistin hopeista piilotettiin. Välirauhan aikana keväällä 1941 Urho Lempiäinen (Esa Anttala), Eugen Wist ja Toivo Paavilainen kävivät hakemassa 37kg hopeaesineitä Suomeen. Tämän retken pohjata tehtiin sittemmin viihde-elokuva ”Hopeaa rajan takaa”.

Englantiin ja Saksaan vietiin pylväitä, ratapölkkyjä, kaivos- ja paperipuita. Egyptiin toimitettiin egyptinparruja, suurimmillaan noin 5x5 tuumaisia ja loivasti kartiokkaita. Niin ratapölkyt kuin egyptinparrutkin veistettiin kirveellä, minkä ansiosta kosteus ei imeytynyt puuhun yhtä helposti kuin sahattuun tavaraan.

Tuberkuloosi

Uudenkirkon alueelle oli perustettu kaksikin keuhkotautiparantolaa. Niillä oli huomattava taloudellinen vaikutus, sillä niissä oli useita satoja työpaikkoja ja lisäksi ne ostivat elintarvikkeita paikkakunnan tiloilta.

Alkuaan keisariperheen omistuksessa ollut, 1800-luvun lopulla perustettu Halila oli tarkoitettu siviileille. Paikkoja 320, joista lapsille 60. Halilan alueelle rakennettiin kivikirkko 1905. Parantolalla oli käytössä keisarillinen virka-auto, jonka ovissa komeili kaksipäinen kotka. Itsenäistymisen jälkeen suuriruhtinatar Ksenia Romanova katsoi parantolan kuuluneen keisarin yksityisomaisuuteen ja haastoi Suomen valtion oikeuteen. Lopulta asia sovittiin salaisesti.

Halilan maataloustuotteiden ”hovihankkija” oli Alahovi. Mallitila, jonka pellot oli pääosin salaojitettu ja navetoissa mylvi 100 lypsävää. Parantolakokonaisuus käsitti useita rakennuksia, siellä oli kirkko ja lapsia varten oma koulu. Peippolanjoen koskeen rakennettu pieni sähkölaitos tuotti virtaa parantolalle ja vehnämyllylle. M. Kuntun sähkö ja saha Oy antoi sähköä ennen Imatran Voiman käynnistymistä.

Tarton rauhansopimuksessa 1920 sovittiin, että 10 vuoden aikana puolet Halilan parantolan asukkaista olisi pietarilaisia. Samaisena vuonna Halilaan saapuikin peräti 900 venäläistä lasta Yhdysvaltain Punaisen Ristin toimesta.

Patrun parantola aloitti Halilaa myöhemmin ja se oli tarkoitettu sotaväelle, mutta laajennuksen jälkeen 130 paikkainen parantola hoiti myös siviilejä. Rantamäen työkodissa oli 170 toipilasta.

Tuberkuloosi oli todellinen Suomen kansan vitsaus. Se johti usein kuolemaan ollen tuhoisampi kuin espanjantauti tai meidän aikamme koronavirus. Tautiin menehtyi 1900-luvun alussa pahimmillaan 9.000 suomalaista vuodessa. Keuhkotauti piti potilaan parantolassa puolisen vuotta, usein pitempäänkin.

Ennen sotia se oli toiseksi yleisin syy tehdä nuoresta miehestä "ruununraakki", asepalvelukseen kelpaamaton.

Sotien jälkeen Suomessa oli yli 6.000 hoitopaikka tuberkuloosiparantoloissa, mikä teki noin 20% kaikista sairaansijoista. Alvar Aalto sai kansainvälistä mainetta suunnittelemallaan Paimion tuberkuloosiparantolalla.

Sota-aika

Sodan tuntua Uudenkirkon asukkaat saivat kokea syksyllä 1918, kun venäläinen Yhimäen linnake ampui Vitikkalan / Karastilan kylän alueelle satakunta 12" kranaattia. Ne eivät aiheuttaneet henkilövahinkoja, mutta särkivät ikkunoita ja tuhosivat joitain rakennuksia. Kylän alueella oli Inon linnakkeiden tausta-asemia.

Tarton rauhan jälkeen tykkien äänistä tuli alueen asukkaille arkipäiväinen asia. Kronstadt ampui valtavasti jylisten ja valonheittäjät pyyhkivät taivasta lentokoneita etsien. Sotalaivoja näkyi merellä lähes päivittäin. Suomen armeijan tykistö puolestaan käytti jo tsaarinvallan aikana Kaukjärven kylän pohjoisosiin rakennettua Perkjärven aluetta harjoituksiinsa. Tykistöleiri toi joka kesä tuhansia sotilaita paikkakunnalle. Uudellakirkolla oli myös lentokenttä Suomen armeijan ”Ilmailuvoimille”.

Ilmeet menivät vakaviksi syksyllä 1937 kun tankkiesteiden linjat merkittiin ja seuraavana vuonna kivijärkäleitä alettiin sijoittaa paikoilleen maastoa myötäilevinä pitkinä rivistöinä. Kun linja oli valmis, Neuvostoliiton tiedustelukone kävi sen kuvaamassa.

Talvisodan sytyttyä yksi Uudenkirkon asukas, Katri Viukhola, ei suostunut jättämään kotiaan. Hän jäi tupaansa pöydän päähän rukoilemaan muiden suomalaisten poistuessa. Hänen kohtalostaan ei ole tietoja.

Uudenkirkon alue oli pääpuolustuslinjan itäpuolella ja heikot suojajoukot vetäytyivät pian alueelta. Uusikirkko jäi neuvostoarmeijan haltuun vain muutama päivä sodan syttymisen jälkeen. Se poltettiin perusteellisesti vain muutaman talon säästyessä. Tuli nieli puiset kirkotkin, sillä niitäkään ei haluttu jättää etenevän vihollisen majapaikoiksi.

Jatkosodan aikana yli puolet asukkaista palasi koteihinsa ja viljelyssä oli lopulta lähes 7.000ha peltoa, mikä teki liki 80% rauhanaikaisesta. Kesällä 1944 oli poistuttava kiireellä ja viikon kuluttua lähdöstä Uusikirkko oli jälleen vieraan armeijan miehittämä.

Uusikirkkolaisia menehtyi 380 henkeä sotatoimissa ja lisäksi sotaan liittyvissä tapaturmissa, sairauksissa ja ilmapommituksissa 56 henkeä, yhteensä 436 uusikirkkolaista.

Vanhempi historia

Asutusta on Uudenkirkon alueella ollut jo 5000 vuotta sitten, mistä kertovat keraamikauden ja kivikauden esineistö. Se on mainittu Äyräpään kirkkoherra Henrik Makerlandin testamentissa 1445, jona vuonna pitäjä erosi Muolaan (Pyhänristin) seurakunnasta. Ruotsin ja Novgorodin, sittemmin Venäjän, väliset sodat pyyhkivät toistuvasti Uudenkirkon yli, joka usein tuhottiin ja osa kylistä autioitui. Koko itäisen Suomen alue oli sotatantereena Pietarin ja Tukholman taistellessa alueen herruudesta.

Lahjoitusmaakausi (läänittäminen) alkoi ruotsinvallan aikana 1500 luvun lopulla kiihtyen erityisesti kuningatar Kristiinan hallitessa 1600-luvun alkupuoliskolla. Vuosisadan lopulla niistä huomattava osa peruttiin Ison reduktion myötä. Valta kuitenkin vaihtui Isovihan jälkeen 1700-luvulla ja Pietari Suuri aloitti venäläisen läänityshallinnon levittämisen. Talonpoikien oikeudet itse raivaamiinsa peltoihin heikkenivät voimakkaasti ja he elivät lääninherran yksinvaltiuden alla, pahimmillaan lähes maaorjina.

Keisari Nikolai II suunnitteli 1900-luvun alkupuolella liittävänsä Uudenkirkon ja Kivennavan Pietarin kuvernementtiin. Rajanmuutoksen peruste oli, että pitäjissä oli paljon venäläisiä kesäasukkaita ja venäläistä pääomaa. Hanke herätti kuitenkin suomalaisten taholta voimasta vastustusta. Tuo aikakausi oli voimakkaan kansallisen heräämisen aikaa ja kaikkea venäläistämiseen vivahtavaa vastustettiin herkästi. Ilmeisesti tähän episodiin liittyen Terijoki irrotettiin omaksi pitäjäkseen.

Inon linnakkeen alue kuului Pietarin suojaksi rakennettuun merilinnoitusten ketjuun. Nikolai II vieraili linnakkeella 1911 ja kuultuaan pattereiden kustannukset, hän oli tuhahtanut: "Luulisi, että koko rakennelma on tehty vaskesta, eikä raudasta ja betonista!" Tarton rauhansopimuksessa sovittiin, että suomalaiset tuhoavat Inon linnakkeen rakenteet. Valuutan saamiseksi arvokkaimmat laitteet myytiin ulkomaille.