"Sellane ol Viipuri..." – Kuva: Pietinen 1938, Museovirasto.
Viipurin kaupunki kasvoi linna-alueen ympäristöön ja se oli sotien alla – laskentatavasta riippuen – Suomen neljänneksi suurin kaupunki. Useimpiin muihin kaupunki & maalaiskunta yhdistelmiin verrattuna Viipurin alue oli varsin suuri, 100km² maata ja lisäksi vesistöä. Kaupunki oli lähestulkoon kokonaan Viipurin maalaiskunnan ympäröimä.
Kahden vilkkaan valtamerisataman ansiosta Viipuri oli erittäin kansainvälinen kaupunki laivojen purjehtiessa niistä kaikkialle maailmaan.
Viipuri mereltä kuvattuna. – Kuva: Jalmari Lankinen 1942, Lappeenrannan museot.
Merkittävin Viipurilainen lienee ollut Juho Lallukka ja kansainvälisesti tunnetuin Heimo Haitto ellei Martti Ahtisaari. Vaan kaikkein paras on viipurinrinkeli.
Luonnonolot
Kaupunkien kohdalla termillä "luonnonolot" on yleensä varsin rajallinen sisältö, mutta Viipurin kohdalla huomionarvoinen. Vuosisatoja sitten Saimaasta lähtenyt Vuoksi jakautui matkallaan kahtia. Läntinen haara purkautui Viipurin seudun kautta Suomenlahteen ja itäinen haara puolestaan Käkisalmen alueen lävitse Laatokkaan. Hyvät liikenneyhteydet auttoivat asutuksen kasvuun, vaikka maan kohoamisen seurauksena 1600-1800 luvuilla läntinen haara kuivuikin pois ja suora yhteys sisävesistöön katkesi.
Kaupungin keskustassa on korkea kallio, joka linnan puolella laskee kohti rantaa, ja toinen puoli laskee Raatitornin seudulla.
Pyöreä torni markkinakojuineen ja lähiympäristöineen. – Kuva: Heinilä 1932, Suomen Ilmailumuseo.
Väestö
Vuoden 1930 väestönlaskennassa Viipurin kaupungissa, maalaiskunnassa ja sittemmin Viipuriin liitetyssä Uuraassa oli yli 70.000 henkeä. Koko maan lukuihin verrattuna saksankielisiä oli 6-kertainen määrä ja venäjänkielisiä 8-kertainen määrä. Ruotsinkielisiä puolestaan oli vain 1/4 koko maan keskiarvosta. Saksankielisten suuri määrä kertoo vilkkaasta satamasta ja kauppasuhteista.
Vuonna 1815 se oli ollut vain kyläpahanen alle 3.000 asukkaallaan, mutta väestö kasvoi 25 kertaiseksi 125 vuodessa ollen sotien alla 74.000 henkeä. Ja siihen maalaiskunnan parisenkymmentä tuhatta asukasta päälle. Viipuri oli todella nopeasti kasvanut merkittäväksi väestökeskittymäksi.
Kaupungin asukkaista valtaosa tunnusti luterilaista uskontoa, mutta siellä oli useita tuhansia kreikkalaiskatolisia (nyk. ortodokseja). Roomalaiskatolisia, metodisteja, vapaakirkollisia sekä mooseksenuskoisia (nyk. juutalaisia) kuitakin muutamia satoja.
Huoletonta rantaelämää Viipurissa kesällä 1936. – Kuva: Pietinen 1936, Museovirasto.
Nyyssösen perhe. – Kuva: tuntematon (1900-1919), Lappeenrannan museot.
Itsenäisyyden ajan alueliitokset
Viipurin maalaiskunnasta liitettiin osia kaupunkiin useaan otteeseen itsenäisyyden aikana. Vuonna 1936 tapahtui merkittävä aluemuutos, kun Johanneksen kuntaan kuulunut Uuraan satama-alue tuli osaksi Viipuria, minkä jälkeen kaupungilla oli kaksi hyvää satamaa. Paria vuotta myöhemmin kaupunki ja maalaiskunta vielä vaihtoivat maa-alueita keskenään.
Höyrylaiva "Nancy" Eteläsatamassa. Kaukaisimmat vieraat saapuivat USA:sta ja Etelä-Amerikasta. – Kuva: Mauno Oksala (1920-1939), Lappeenrannan museot.
Koulutoimi
Suurena kaupunkina Viipurissa oli runsaasti opinahjoja. Korkeakouluakin varten perustettiin säätiö, mutta sota siirsi rakennuspaikan Lappeenrantaan.
Kansakouluissa oli 1937-38 yhteensä 6.300 lasta, joista 51 ruotsinkielisiä. Viipurin kouluissa opetti 211 vakinaista opettajaa. Kunnan 23 koulua ovat olleet varsin ahtaita, sillä yhtä luokkahuonetta kohti on ollut 39 lasta. Koko maan keskiarvo on kuitenkin ollut vielä hurjempi: keskimäärin 45 lasta.
Uusi Suomalainen yhteiskoulu 1920-1939. – Kuva: tuntematon, Lappeenrannan museot.
Kansakoulujen lisäksi opetusta antoivat ainakin:
Viipurin kauppaoppilaitoksen uudisrakennus 1938-1939. – Kuva: tuntematon, Museovirasto.
Itäisen Suomen keskus
Viipuri oli leimallisesti Itä-Suomen liikenteen ja liike-elämän keskus, jossa ei juurikaan teollista toimintaa harjoitettu. Vuonna 1936 Viipurin kautta kulki maailmalle 1,5 miljardin markan edestä tavaraa, josta 1,2 miljardia eli 77% oli metsäjalosteita. Suomen valtion menot tuona vuonna olivat noin 5 miljardia. Ennen sotia Suomi todellakin ”eli metsästä”, vaikka Viipurin osuus koko maan viennistä olikin vain 20%.
Palveluammateissa, kaupassa, teollisuudessa ja liikenteessä, on ollut suurin piirtein yhtä monta viipurilaista. ”Sekatyömiesten” määrä on ollut vieläkin suurempi.
Suomen lakkitehtaan konttori 1930-luvulla – Kuva: Mauno Mannelin, Lappeenrannan museot.
Karjalaisella kauppapaikalla oli kädessään menestyksen avaimet ja ne perustuivat etenkin sijaintiin:
Pohjolankatu keskustassa 1930-luvulla. Taustalla Viipurin maalaiskunnan moderni rakennus. – Kuva: tuntematon, Helios, Museovirasto.
Elinkeinoelämä
Menestyksen takana oli kansainvälinen kauppa: Siikaniemen satama Viipurissa – Kuva: tuntematon, Museovirasto.
Viipurin teollinen toiminta on ollut varsin vaatimatonta kaupungin suureen asukasmäärään verrattuna. Siellä on 1920-luvun puolivälissä toiminut ainoastaan neljä päälle sadan hengen teollisuuslaitosta! Näistä VR:n konepaja oli suurin, työntekijöitä puolen tuhatta. Kaupungin alueella vaikutti myös Viipurin saha Oy, sekä monipuolisen liikemiehen F. Sergejeffin tupakkatehdas.
Karamellitehdas Koitto Oy, sittemmin Viipurin Teollisuus Oy, oli karamelli-, suklaa-, rae-, marmelaadi ja pastilleritehdas. Vuoden 1935 tukkuhinnastossa on varsin moderni, terveysaiheinen maininta "20 % makeisvero lisätään hintaan laskutettaessa". Kierrätys on kautta aikain ollut aivan normaalia arkipäivän elämässä. Tehtaan nimellä merkityistä 4kg peltipurkeista kansineen hyvitettiin 2mk kappaleelta. Kilpailun rajoittaminen oli sallittua ja tehdas määräsi hinnat. "Suklaapiippu" on tuoteluettelossa hinnoiteltu tehtaalla 1:68mk (tukkuhinta) ja vähittäiskaupassa 2:25mk arvoiseksi.
Alle 100 työntekijän yrityksiä olivat Oy Sirius elintarviketehdas, Suomen tulitikkutehdas, John Lindgrenin alusvaatetehdas sekä trikootehdas, vielä tänäänkin painotuotteita koneistaan sylkevä Karjalan kirjapaino Oy, sekä kaupungin raitiotieliikenteeseen liittyvä Viipurin kaasu ja sähkö Ab. Oli myös Viipurin höyryvene Oy ja Viipurin Faneritehdas Oy Kelkkalassa.
Viipurin konepajan veturikorjaamo. Nosturissa 33tn painoinen Hk5, alempana 80 tonninen Vr3 "Kukko" 1930-luvulla. – Kuva: Thorvald Nyblin, Suomen rautatiemuseo.
Suomalais-englantilainen Biscuit- tehdas jätti jälkensä suomalaiseen kahvipöytään. Vuoden 1924 tehtaan hinnastossa lukee ”Suorituksen laskuista on ehdottomasti lähetettävä osoitteellamme Viipuriin.” Siinä on myös hymyilevä kuu-ukko, joka sittemmin opittiin tuntemaan Hangon keksinä. Tänä päivänä Fazerin omistuksessa.
Viipurin Saha Osakeyhtiö toimi 1918 saakka nimellä Wiborgs Sågverks Aktiebolag ja samalla omistajalla oli myös Viipurin Tiili- ja Sahateollisuus Oy.
Karjalan Liha- ja Säilyke O.Y.:n valmistamasta Helsinginmakkarasta sai maksaa 25:- mutta Halpamakkarasta vain 9:-. Vähittäismyyjien osuus oli vain 10% luokkaa, joten he eivät makkaranmyynnillä rikastuneet.
Torikauppaa Viipurin kauppatorilla 1930-luvulla. – Kuva: Armas Venäläinen, Museovirasto.
Jo 1800-luvun puolella perustetulla Ferd. Alfthanilla oli kahvinpaahtimo ja myös maustepakkaamo. Se oli eräs ensimmäisistä yrityksistä Suomessa, jotka myivät pakattua kahvia. Kahvi onkin tänä päivänäkin leimallinen osa suomalaisuutta, jota kulutetaan 10kg vuodessa henkeä kohti jos imeväisetkin lasketaan mukaan tilastoihin.
Saksalainen Johan Hackman perusti kauppahuoneen aivan 1700-luvun lopulla ja seuraavalla vuosisadalla Hackman & Co oli Savon ja Karjalan suurimpia metsäteollisuusalan yrityksiä. Tähän liittyy myös Havin kynttilöiden tarina. Anton Alfthan perusti kynttilätehtaan Johannekseen, mutta sieltä se muutti 1849 Viipuriin Havin kaupunginosaan. Yritys ajautui konkurssiin, jolloin Hackman osti sen jäämistön ja säilytti hyvän nimen. Tuotemerkki on yhä voimissaan.
Karjalan Romu- ja Lumppuliike. Yrityksen perusti 25-vuotias Donuard Kutchakoff. Hänen ideansa oli alun alkaen kierrätys ja hän alkoi kerätä metalliromua ja tekstiilejä ja käsitellen ne myyntikelpoisiksi. Samana vuonna yritystoiminnan kanssa alkanut maailmansota aikaansai voimakkaan raaka-aineiden tarpeen, mikä teki kierrätyksestä kannattavaa. Ja sodan jälkeen hän menestyi hävittämällä armeijoiden ylijäämävarastoja. Tänä päivänä yritys tunnetaan nimellä Kuusankoski Oy.
Suomen Lakkitehtaan ompelusali 1930-luvulla. – Mauno Mannelin, Lappeenrannan museot.
Viipurin Sementtivalimo Oy, Säiniön Tiilitehdas ja Saha Oy sekä Itä-Suomen Rautakauppa Oy olivat Evert Sellgren johtamia yrityksiä.
Saksalaisen AEG:n tytäryhtiö Elektricitätswerk und Strassenbahn Wiborg AG, sittemmin Viipurin Kaasu ja Sähkö Oy, harjoitti raitioliikennettä. Se joutui riitoihin Viipurin kaupungin kanssa, mikä se tuli yritykselle todella kalliiksi. Välimiesoikeus mitätöi saksalaisyrityksen toimiluvan 1936 ja sen oli pakko myydä bisneksensä Viipurin kaupungille.
Aleneffin talossa sijaitsi kauppaliike 1890-luvulla. - Kuva: tuntematon, Lappeenrannan museot.
R. Sandénin Tupakkatehdas Oy aloitti 1800-luvun loppupuoliskolla ja sittemmin sen sen osti Wiipurin Tupakka Oy. Tuotannossa oli mm Kerho-savukkeita, mistä johtuen löytyy myös nimi Tupakkatehdas Kerho Oy. – Lieneekö ”vastaisku” vuosisadan alussa alkaneelle Klubi-savukkeiden valmistukselle?
Torikojun edessä Ristimäessä 1925 Heikki Nykänen, Toivo Aliska, Uma Peippo ja Aune Orava os. Kölhi. – Kuva: tuntematon, Lappeenrannan museot.
Kasvu syrjäkylästä merkittäväksi kaupungiksi
Katuvalot saapuivat Viipuriin 1700-luvun lopulla, mutta ne olivat heikkotehoisia öljylyhtyjä. Edistyksellistä tekniikkaa otettiin käyttöön vajaat sata vuotta myöhemmin marraskuussa 1860, jolloin 99 vuodeksi kaasumonopolin saanut Bandholtz & Co. sytytti keskustassa valot 300 kaasulamppuun.
Oman aikansa moderniin kaupunkikuvaan kuulunut raitiotieliikenne alkoi Viipurissa aivan 1. Maailmansodan kynnyksellä. Sitä laajennettiin itsenäistymisen jälkeen itäisille esikaupunkialueille. Kaupungistumiseen kuului myös uusi keksintö, puhelin. Sotien alla Viipurin puhelinluettelossa oli vajaat 10.000 liittymää, tuplaten koko maan keskiarvoon nähden. Tämä kertoo vilkkaasta kauppakaupungista.
Sähköjohtoja tai puhelinjohtoja Panttilaitoksen katolla. – Kuva: Hugo Turunen, Lappeenrannan museot.
Papulaan liikennöivä raitiovaunu Katariinankadulla. – Kuva: tuntematon, Victor Hoving Oy -kirjakaupan kansio, Lappeenrannan museot.
Itsenäistymisen jälkeen Viipuriin laadittiin uusi asemakaava ja voimakas rakentaminen alkoi 1920-luvun puolenvälin jälkeen. Kaupunkiin nousi Sanomalehti Karjalan toimitalo, Viipurin Suomalainen Säästöpankki, Viljelys- ja seurakuntataloja sekä kerrostaloja. Vakuutusyhtiöt Karjala ja Ilmarinen aloittivat 10-kerroksisen pääkonttorin rakennustyöt. Keskuslämmitys alkoi yleistyä.
Uno Ullbergin suunnittelema Viipurin maakunta-arkisto. – Kuva: Pientinen 1936, Museovirasto.
Pyöreästä tornista tehtiin kahvila 1923. Uuraseen rakennettiin erittäin tärkeä satamarata, joka oli työmaana suuri ja se liitti sataman valtakunnalliseen rautatieverkkoon. Pula-aikaa torjuttiin rakentamalla Viipuriin Suomen ensimmäinen linja-autoasema. Rakentaminen vielä lisääntyi pitkin 1930-lukua mentäessä. Yli 18.000 henkeä vetäneen keskusurheilukentän reunalle rakennettiin katettu katsomo kolmea tuhatta urheilun ystävää varten palveluntarjoajia tietenkään unohtamatta.
Keskusurheilukentän pääkatsomo Patterinmäellä. – Kuva: tuntematon, Lappeenrannan museot.
Koulutointa varten rakennettiin rakennukset mm ammattikoululle sekä Teollisuus- ja Sahateollisuuskoululle. Patterinmäellä saatiin syyskuussa 1939 harjakorkeuteen 1.000 oppilaan kansakoulu.
Pojat varjoisien kujien. Viimeinen rauhan kesä Viipurissa 1939. – Kuva: Myrtha Kuusisto, Lappeenrannan museot.
Viipuri oli 1930-luvun lopulla nousukiidossa, kuten oli koko Olympialaisia odottanut maa.
Poliittinen historia ennen itsenäisyyttä
Suomen suuriruhtinaskunta ja sen osana Viipuri olivat Venäjän poliittisen opposition toiminnan kannalta merkittäviä tarjoten 1800-luvulta lähtien piilopaikan aktivisteille. Viipurissa aloitti toimintansa niin ikään tsaarinvaltaa vastustaneen nuorsuomalaisen puolueen ensimmäinen sanomalehti.
Kaupunkiin perustettiin työväenyhdistys ja kirvesmiesten ammattiosasto 1800-luvun lopulla ja pian sen jälkeen rakennettiin työväentalo. Suurlakon aikana 1905 sosiaalidemokraatit ja porvarit toimivat yhdessä venäläistämispyrkimyksiä vastustaessaan.
Vuoden 1907 vaaleissa ei-sosialistit saivat Viipurissa suurimman kannatuksen 65% ääniosuudella, kun sosialidemokraattien äänisaalis oli 35%.
Asessori P.E. Svinhufvud saapuu 1917 maaliskuussa karkotusmatkaltaan Viipurin rautatieasemalle. - Kuva: tuntematon, Museovirasto.
Sodat 1900-luvulla
Vapaussodan väkivaltaisuudet alkoivat Viipurissa hieman ennen muuta maata aikaisemmin. Tammikuun 19. päivä 1918 oli ihmishenkiä vaatinut yhteenotto punakaartin ja paikallisen suojeluskunnan välillä ja viikon sisään 200 ihmistä oli saanut surmansa. Kaupunki sai ensin kokea punaisen terrorin ja sen jälkeen valkoisten oikeudenkäytön ja koston. Kaiken kaikkiaan Viipurissa menetti henkensä puolen tuhatta ihmistä, mikä johti itsetutkiskeluun myös voittajien puolella. – Kansakouluikäinen äitini uskalsi mennä kouluun ainoastaan isoveljensä saattamana.
Viipurin lääninvankilassa olleita miehiä, jotka punaiset surmasivat 1918. – Kuva: tuntematon, Museovirasto.
Punaisten joukoissa toiminut kansanedustaja Edla Hjulgrén teloitettiin 1918. - Kuva: Aku Kare, 1907–1915.
Talvisota alkoi itärajalla aamulla kello 7 ja Viipurissa pari tuntia myöhemmin pommikoneiden ilmestyessä kaupungin taivaalle. Viipuri oli pommitusten kohteena joka toinen päivä: 64 pommitusta 105 päivän aikana. Niissä pudotettiin 11.000 pommia, jotka surmasivat 60 siviiliä. Aivan Talvisodan viime päivinä puolustuslinjat olivat jo Patterinmäellä ja kaupunki jäi lähestulkoon saarroksiin neuvostoarmeijan marssittua Viipurinlahden yli.
Tanskan Punaisen Ristin ambulanssisairaalan lääkäri hoitaa haavoittunutta helmikuussa 1940. – Kuva: tuntematon, Museovirasto.
Jatkosodan alussa Viipuri vallattiin takaisin, mikä huomioitiin näyttävästi tiedostusvälineissä. Ennen sotia kaupungissa oli ollut 6.300 rakennusta, joista 3.800 oli menetetty pysyvästi ja vain 510 oli täysin ehjiä. Jatkosodan aikana noin 1/3 Viipurin asukkaista palasi kotikaupunkiinsa, mikä oli selvästi vähemmän kuin useimmissa maaseutupitäjissä. Asemasodan aikana Viipuria, kuten muitakin takaisin vallattuja alueita, rakennettiin kuntoon, mutta kesällä lopulta se osoittautui turhaksi.
Kesällä 1944 Viipurin menetys oli suuri kansallinen tragedia, josta keskustellaan runsaasti vieläkin. Oliko kaupungista luopuminen poliittinen valinta, Päämajan sotilaallinen virhearvio, vai johtuiko se 20. prikaatin heikkoudesta?
Muistojen Viipuri
Kaarisilta Monrepos`n puistossa 1936. – Kuva: Pietinen, Museovirasto.
Laulajatar Maikki Järnefelt ja hänen tyttärensä Eva 1905. - Kuva: Thorvald Nyblin, Museovirasto.
Kauppaneuvos Juho Lallukka 1912. – Kuva: tuntematon, Museovirasto.
Vanhempi historia
Ruotsalaiset (upplantilaiset) valtasivat 1293 pienen kalliosaaren, jolla oli ollut karjalaisten kauppapaikka ainakin 900-luvulta lähtien. Linnoituksen rakentaminen alkoi välittömästi ja sitä käytettiin sotatoimissa jo seuraavana vuonna. Linnan rakentamisvuosi mainitaan novgorodilaisten kronikassa.
Pähkinäsaaren rauhassa virallistettiin Viipurin asema Ruotsille kuuluvana alueena. Wiipurin kaupungin privilegiokirja - kaupunkioikeudet - annettiin kuningas Erik XIII:n toimesta 1403. Pian tämän jälkeen se hävitettiin novgorilaisten toimesta. Viipuri tuhoutui tulipalossa 1477 ja se koki vastaavan kohtalon useasti 1600-luvulla.
Suuren Pohjan sodan aikana koettu Isoviha oli Viipurille ja sen lähiseutujen asukkaille – kuten koko maalle – julmaa. Viipuria ympäröineen maaseudun asutus hävitettiin ja väestöä otettiin orjiksi. Uudenkaupungin rauhan seurauksena alue siirtyi Venäjän haltuun ja satakunta vuotta myöhemmin, 1812, siitä tuli osa Suomen suuriruhtinaskuntaa. Sodat olivat olleet niin yleisiä, että keskiaikainen venäläinen runoilija kirjoitti: ”Viipuri on moskovalaisten hauta”.
Viipuri 1709. – Kuva: Erik Dahlbergh, alkuperäisen kuvan tekijä kaivertaja Johan van den Aveelen, Museovirasto.
Talouselämä menneinä vuosisatoina
Viipuri oli kaukana Tukholmasta, joten purjelaivojen aikakautena sitä hallittiin varsin itsenäisesti. Ruotsin kuningas Kustaa I lausumaksi on pantu, että missään Ruotsin linnassa ei vietetty niin komeaa elämää kuin Viipurissa. Muualta Ruotsista peräti lähetettiin ylimysnuorukaisia itäisessä maakunnassa sijainneeseen Viipuriin hienoja tapoja oppimaan. – Lieneekö tässä alkusyy karjalaiseen herravihaan sekä herroja ja laiskureita kasvattavan kansakoululaitoksen vastustamiseen?
Hansakauppiaiden välityksellä Viipuri kytkeytyi vahvasti Keski-Eurooppaan alusta pitäen. Kaupungin ensimmäisiä porvareita oli Tallinnasta tullut saksalainen Ewert von Balven ja ensimmäisiä raatimiehiä niin ikään saksalainen Magnus Schröder, molemmat aivan 1300-luvun lopussa. Suuriruhtinaskunnan aikaan saksalaisilla oli merkittävä, jopa määräävä, asema talouselämässä ja kaupungin hallinnossa. Kansainvälisessä kaupassa myös ruotsalaisilla ja hollantilaisilla oli osuutensa.
Viipuri 1867 julkaistussa piirroksessa. Ny Illustrerad Tidning, Museovirasto.
Viipurin kautta vietiin mm Keski-Eurooppaan turkiksia, tervaa, voita, hylkeenrasva sekä kalaa. Näiden tuoksut purjelaivojen kosteissa lastiruumissa ovat olleet väkevät. Tuontitavaroita olivat etenkin kankaat ja mausteet. Kaupungissa oli väkilukuun nähden runsaasti viinikellareita, joissa vietettiin iloista elämää. Ne kuitenkin suljettiin illalla kello 9, jonka jälkeen vain yövahdit saivat liikkua Viipurin kapeilla kujilla. Vaan olihan sitä nukkumatilaa viinikellarin lattiallakin!
Kaupungin jouduttua 1710 Venäjän haltuun, avautui lähialueen maatilojen karjataloustuotteille ja sivuelinkeinoille voimakkaasti kasvavan Pietarin rajattomat markkinat. Venäjän pääkaupungissa asui jo tuolloin kymmeniä tuhansia ihmisiä ja lähes koko Venäjän ulkomaankauppa kulki sen kautta. Sittemmin miljoonakaupungiksi kehittynyt Pietari oli viipurilaisille oman aikansa lottovoitto!
Huonona puolena Venäjän rajan avautumisesta oli halvan viljan tuonti, joka heikensi Suomen maataloutta. Oman maatalouden heikkous johtikin 1917 nälkäkuolemiin, kun viljan tulo Suomeen yhtäkkisesti pysähtyi.
Koivistolainen kaljaasi Sampo tervaniemen rannassa 1920-luvulla. – Kuva: Mauno Oksala, Lappeenrannan museot.
Välskärin kertomuksia...
Keskiajalla perustettiin porvarien toimesta Pyhän Hengen kilta, joka huolehti pyhänhengenhuoneesta, kroonisesti sairaitten vaivaistalosta. Myöhemmin kirkon varoilla perustettiin spitaalitautisten hospitaali. Nämä yhdistettiin ja siirrettiin muurien ulkopuolelle vajaan sadan potilaan sairaalaksi.
Lääkärien ammattikunta Viipurissa on alkanut parturien ammattikuntaan kuuluneista välskäreistä viimeistään 1500-luvulla. Mestarivälskäri Gottfredin jälkeen ilmeisesti ensimmäinen oikea lääkäri oli Rheimsissä opiskellut Thomas Alphusius. Kaupungissa oli sekä laillisia että laittomia apteekkeja.
Lääkärin ammatti ei tuona aikana ollut erityisen arvostettu. Viipurissa ei ollut lainkaan lääkäriä 1700-luvun alkupuoliskolla, sillä väestö katsoi Jumalan hoitavan lääkärinkin asiat. Valtion varoin palkattiin vihdoin lääkäri 1754 - mutta vain joksikin aikaa. Vuosisadan vaihteessa Viipurilla ei vieläkään ollut omaa kaupunginlääkäriä vaan katsottiin piirilääkärin riittävän. Lisäksi Viipurissa vieraili aika ajoin silmä- ja hammaslääkäreitä. Pysyvä kaupunginlääkärin virka perustettiin vasta 1824.
Hospitaalien hoito on mitä ilmeisimmin ollut välinpitämätöntä, koskapa niitä rappeutui ja tilalle perustettiin uusia. Rokotuksia, "isorokon istutuksia", alettiin antaa 1700-luvun lopulla.
Linnassa ja kaupungissa oli vuosisatojen ajan sotajoukkoja, joilla oli tietenkin omat välskärinsä ja lääkärinsä. Ja todennäköisesti nämä tekivät palveluksia myös kaupungin varakkaammalle väelle.
Keppi kädessä ranskankieltäkin opiskellut entinen tsaarin armeijan välskäri Harkevitsh halonlatojana 1920-luvulla. – Kuva: tuntematon, Lappeenrannan museot.
Mielenkiinoista lisätietoa
Viipurista löytyy rajattomasti materiaalia: