Kalevala kirja netissä

Jakso 23 - Metsän kuninkaan puheilla

Suuressa, hämärässä hallissa Mielikki taapersi sukkasillaan vierastaan vastaan. Kasvoillaan ystävällinen hymynsä, kuten aina vieraita kohdatessaan. Ei edes huomannut odottamattoman vieraansa kiukkuista ääntä. Tapion tuvan emäntä oli tottunut tulemaan toimeen kaikenlaisten metsän kulkijoiden kanssa, olivatpa nämä millaisia tahansa. Ja harvahan oli liikkeellä pahoin aikein; ei susikaan ilkeyttään jänöjä syönyt.

"Hauskaa, että saamme vieraita tänne yksinäiseen taloomme," hän lausui lempeällä äänellä. Pyyhkäisi käsiään mekkoonsa kuin olisi kätellä aikonut. "Vaan mikä olet vieras, ja miksi olet noin kiukkuisen näköinen? Pyyntionneako olet vailla?"

Lemminkäinen ei toisen ystävällisyyttä huomannut ja kovin epähienosti ryöppysivät sanat kiukustuneen miehen suusta: "Mielikki, mitä sinä oikein ajattelet, kun täällä ryysyissä kuljet! Olet metsän kuninkaan puoliso, Tapion talon emäntä. Vaan vaatteesi ovat kuin kurjimmalla kerjäläisellä. Kuluneet ja likaiset! Tuossa asussa olet ruma, kerta kaikkiaan inhottavan näköinen!"

Jo sävähti Mielikki toisen tylyä puhetta ja kääntyi aulahallin suurta, liki kattoon ulottuvaa peiliä kohti. Sen reunuksia kiersi jo ammoin tummunut, mutta joskus ennen niin kauniisti kimallellut kultaus. Tovin itseään katseltuaan meni ihan hämilleen: "Taitavathan nämä vaatteet jo vanhat olla. Mutta kun on ollut niin paljon tekemistä. Olen ihan itse joutunut leipomaankin, kun piioistani niin moni on toisiin taloihin morsiameksi lähtenyt."

Mielikki ei koskaan pitkään murehtinut ja heti perään iloisesti lausahti: "Eipä näillä vaatteilla niin suurta välitä täällä kotioloissa olekaan. Eihän tänne koskaan arvovieraita eksy, tänne tuntemattomien polkujen perille!" Ja asia oli sillä kuitattu! Mielikki oli taas lempeän onnellinen itsensä kuten aina ennenkin.

Lemminkäinenkin vilkaisi peiliin ja muisti äkisti, missä oli ja mitä varten oli Tapion tuvalle tullut. Kumarsi kohteliaasti ja äänikin muuttui kunnioittavaksi: "Tarkoitan..." hän haki hetken sanojaan. "Että jos laittaisit päällesi antipaidan, joka metsämiehelle saaliin antaa. Onnenvaate minun pyyntipäiväkseni."

Samassa saapui metsän isäntä itse paikalle ihmettelemään äänekästä vierastaan. Tapionkin vaatteet olivat tavallisen kansanmiehen vaatteet, housujen polvet pusseiksi kuluneet ja virttyneen villapaidan hihansuukin hieman repsotti. Siltikin oli käyntinsä ylvästä ja ryhdikästä ja pyylevöityneen miehen koko olemuksesta huokui kuninkaallisuus.

Punertavan parran keskeltä kuuluivat rauhalliset, auktoriteetin äänellä lausutut sanat: "Mikä olet, vieras, kun tulet linnaani noin vaativasti apua anelemaan? Etkö tiedä, että metsän haltiaa on ihmisen kunnioitettava, jos aikoo saalista saada!"

Lemminkäinen kumarsi, nyt jo melkoisen syvään. "Kyllä tiedän, Tapio, metsän kuningas. Mutta minulla on nyt hätä. Olen ajanut takaa isoa hirveä jo monta monituista kuunkiertämää. Kerran jo tavoitinkin, mutta pakoon se minulta pääsi. Eikä minulla ole enää montaa mahdollisuutta.

Auta sinä minua. Laita metsä kauniiksi ja huurteiseksi. Että se ihan simalle tuoksuisi ja suolla saisi sulan voin suussaan maistaa. Aja saalis aukeille paikoille, josta sen jokainen helposti huomaa. Jos se on tiheään kuusikkoon ehtinyt kätkeytyä, niin ota kuusesta vitsa ja hätistä se liikkeelle. Juoksuta pitkin paksulumisia metsiä ja upottavia soita ja ohjaa minun eteeni.

Se pitäisi vallan elävänä kiinni saada, yhtäkään karvaa taittamatta, ja pitkine jalkoineen se ehtii pakoon, jollet sinä minua auta."

Tapio kuunteli metsämiehen anomusta vaitonaisena. Ei hän Lemminkäistä halunnut mitenkään torjua, mutta iän myötä oli tottunut rauhaisaan elämänmenoon. Ihmisten asioihin ei ollut aikoihin puuttunut. Nämä kun eivät olleet häntä enää pitkään aikaan muistaneetkaan. Olivat tulleet viisaiksi ja katsoivat tulevansa toimeen omin neuvoin.

Siksipä tämä Lemminkäinen alkoikin tuntua ihan mukavalta vaihtelulta metsän kuninkaan harmaaseen arkeen. Vaikka tuntuikin kalevalainen olevan kovin ärhäkkä ja röyhkeä käytökseltään.

Tapio alkoi jo mielessään myöntyä metsämiestä auttamaan, mutta omaa arvoaan korostaakseen hän sanoi: "Ja miksipä minä, metsän kuningas, sinua auttaisin."

Käsiään levitellen ja anovasti elehtien Lemminkäinen jatkoi suostutteluaan houkutuksia lisäten: "En minä vastikkeetta mitään pyydä. Minulla on kotosalla sodissa ryöstettyä kultaa ja hopeaa. Sitä on piilossa kesäaitan lattian alla." Ja kevyesti naurahtaen vielä täsmensi: "Tummuvat vielä turhan päiten, kun en ole kelleen toiselle omaisuuksiani tarjonnut."

Tapion talon suurta mutta hämärää ja nuhjaantuneen oloista hallia silmillään mittaillen Lemminkäinen selitti ajatuksiaan. "Ajattelehan, Tapio, kuinka kauniin linnastanne saattekaan, kun kirjailette lyhtynne kullalla ja ovenkahvat hopealla. Loistaa koko paikka kuin palatsi ikään. Sellaisen linnan minä olen joskus nähnytkin, nuorena miehenä, kun vuosia sitten täällä salaa käväisin. Olivat paikat niin hienot, että en edes tohtinut ovesta sisälle astua!"

Tapion katse kirkastui kun Lemminkäinen palautti hänen mieleensä linnan muinaisen loiston. Olihan se tosiaan päässyt rapistumaan ja kullan määräkin oli vuosien saatossa alkanut käydä vähiin. Oli pitänyt maksaa palkkoja piioille ja katontekijöille.

Ahneuden tuli syttyi Tapion silmiin. Pitkää partaansa haroen hän mutisi "Niin, eihän se lisäkulta pahaksi olisi. Ja onhan paikat täällä jo hieman kuluneetkin. Olet siinä aivan oikeassa, metsämies. Kyllä tätä on alettava kunnostaa."

Innostui astelemaan pitkin eteishallia kaikuvin askelin ja silmäänsä tarttui toinen toistaan tärkeämpiä ehostettavia paikkoja. Innostui nopeasti asiasta ja puheli itsekseen, muihin edes katsomatta: "Aika laillahan tässä on tekemistä... tosiaan... on täällä toinenkin paikka jota ehostaa. Portaiden kaiteet ovat rapistuneet, kieltämättä, kieltämättä... hallin päätykin voisi olla kauniimpi. Ja nuo peilien kehykset, millaisia ovatkaan!

Ja kävelykeppi!" Hän pysähtyi niille jalansijoilleen. Kääntyi sitten kasvot loistaen Lemminkäiseen päin ja jatkoi: "Ehdottomasti! Hopealla silattu kävelykeppi. Sitä vaatii jo minun asemani. Olenhan metsän haltia!"

Lemminkäinen riemuitsi mielessään, sillä hän tiesi saaneensa otteen taikavoimien valtiaasta, joka metsämiehen polkuja ohjasi. Hänen vähäiset kultansa ja hopeansa eivät alkuunkaan riittäisi Tapion talon kunnostukseen, ei edes eteishallin koristeisiin, mutta se ei häntä vaivannut. Lemminkäinen tiesi, että Tapiolle saattoi huoleti luvata mitä tahansa, sillä ensi talven lumilla mies ei enää näitä puheita muistaisi.

Oli vielä saatava innostus kasvamaan sanoista teoiksi. Ja siihen Lemminkäisellä oli vielä yksi lupaus tarjota, tunnettu laulaja kun kerran oli. "Ja jos Tapion väki niin haluaa, niin voinhan minä tulla juhliinne muutaman laulunlurituksenkin esittämään." Ja vaatimatonta teeskennellen vielä lisäsi. "Jos tällaisen tavallisen metsämiehen läsnäoloa vain linnassa suvaitaan."

"Jo toki!" huudahti Mielikki siihen ilahtuneena. Komean kalevalaisen laulua kelpaisi esittää vaikka kuinka hienolle vierasväelle. Mielikki muisteli kaiholla Tapion talon entistä loiston aikaa.

Tapio nyökytteli hyväksyvästi päätään. "Kyllä täällä taitavalle laulajalle paikka löytyy... Vaan mitäs se metsämies itse asiassa tulikaan minulta anomaan... Niin, se hirvi. Hiien hirvi. Ehh... hirvi... höh, puupökkelöhän se... johan on... vaan eihän se minulle kuulu. Niin, ja elävänä pitäisi satimeen saada. No siinä asiassa voin kyllä anovaa ihmispoloista auttaa."

Miehensä myönnellessä Tapion emännän kasvoilla loisti ilahtunut hymy. Hän oli nopeasti mieltynyt komeaan metsämieheen, jonka laulunlahjoista oli metsän väeltä kuullut. Mielikki jo näki sielunsa silmin, kuinka laulaja esiintyisi parhaimpiinsa pukeutuneelle juhlakansalle. Valoisassa salissa, kullan ja kimalluksen keskellä. Menneet ajat kimalluksineen palaisivat takaisin. Se olisi hienoa!

Lemminkäinenkin oli niin innoissaan metsän kuninkaan lupauksesta, että tämän sanat puupökkelöstä jäivät huomaamatta. Ihmislapsi ei sokeilla silmillään Hiien petosta huomannut, mutta metsän haltiaa ei hänkään kyennyt huijaamaan.